”News is what somebody does not want you to print. All the rest is advertising.”
Näin lausui 1800–1900-lukujen taitteessa brittiläinen lehtikustantaja Alfred Harmsworth, tai ehkä hänen maanmiehensä, kirjailija ja toimittaja George Orwell. Sitaatin alkuperä ei ole tiedossa, mutta olen kuullut sen useita variaatioita monen mediatyöläisen suusta. Perusteleehan se journalismin olemassaoloa – erityisesti aikana, jona viestintä ja some haastavat perinteistä mediaa.
Valtiot, yritykset ja järjestöt pyrkivät yhä aggressiivisemmin hallitsemaan julkisuuskuvaansa. Maine on kannattavan liiketoiminnan ja luottamuksen ydin, ja viestinnän perusopetuksia on, että etenkin kriisitilanteissa on viestittävä vakuuttavasti ja nopeasti itse, ennen kuin joku muu – esimerkiksi journalisti – määrittelee tilanteen puolestasi.
Nykyään omaa julkisuuskuvaansa haluavat hallita myös tavalliset ihmiset.
Joudun yhä useammin tilanteeseen, jossa haastateltava toivoo voivansa esiintyä tekstissä pelkällä etunimellä, vaikka hänen roolinsa jutussa on arkinen ja harmiton. Haastateltavat vuosikymmenien takaa ottavat yhteyttä toimituksiin pyytääkseen toimittajia poistamaan verkkoarkistosta vanhan jutun, jossa haastateltava kertoo lempikouluruokansa tai esittelee lemmikkinsä. Katugallupissa ohikulkija kieltäytyy haastattelusta, koska ei halua tulla löydetyksi Googlen kuvahausta ”tämän näköisenä”.
Olemme tottuneet muokkaamaan itse profiilimme niin tarkasti, että kenenkään muun tarinankerronta ei vakuuta. Kun elämän keskiössä korostuu entistä vahvemmin minä, voi olla vaikea ymmärtää, miksi journalistinen juttu ei ilmennä oman persoonallisuuden kaikkia eri puolia tai käy promotoinnista työmarkkinoilla. Siitä, miten Instagramissa syntynyt kontrollintarve vaikuttaa käsitykseemme julkisesta keskustelusta, voit lukea lisää Taija Roihan esseestä Terveisiä narsissipenkistä.
Media onkin osin epäonnistunut toimintansa perustelemisessa. Siis siinä, miksi julkiseen keskusteluun tarvitaan tavallisia ihmisiä koko nimillään: läpinäkyvyyden ja luotettavuuden vuoksi. Tabujen purkamiseksi ja uusien syntymisen vastavoimaksi. Varmuudeksi siitä, ettei haastateltava tai toimittaja salaa jutun kannalta olennaisia asioita.
Vanhoja juttuja ei pidä poistaa tai sensuroida siitäkään syystä, että jutut kertovat ajasta, jolloin ne on tehty. Kun linjasta poiketaan kerran, koska höpsöllä lemmikkijutulla ei niin ole väliä, herää kysymys, millä sitten on. Missä menee läpinäkyvyyden raja ja kuka sen määrittelee?
Jos läpinäkyvyydestä tingitään, journalistit voivat heittää hanskat tiskiin. Viestintätoimistoja täällä kyllä riittää kasvattamaan arvoa ja rakentamaan vakuuttavia menestystarinoita.
Ymmärrän, että haastattelut voivat arveluttaa. Vaikka perinteinen media harvoin nostaa yksittäistä kokemusasiantuntijaa rinnuksista seinälle, somen kommenttikentissä niin usein käy. Niinpä moni jättää haastattelun mieluummin antamatta.
Journalisti saa jutusta palkkaa, mutta mitä haastateltava saa? Palstatilaa, eikä sitäkään omaehtoisesti. Yksilökeskeisessä kulttuurissa monen on tätä vaikea niellä.
Ketään muuta paranneltu kiiltokuvaversio henkilöbrändistäsi ei kuitenkaan kiinnosta. Tarinasi osana jotain suurempaa ilmiötä sen sijaan saattaa kiinnostaakin.
Mihin siis tarvitaan toimittajaa julkisuuden ja sinun välillesi? Meille maksetaan nimenomaan siitä, että emme tee sinusta mainoksia.
