Mitä on Nokian jälkeen?

Salo loi identiteettinsä matkapuhelinteollisuuden ympärille. Nokia-hypen jälkeistä laskua on maksettu nyt kymmenen vuotta. Onko kaupunki jo noussut jaloilleen?

T:Teksti:

K:Kuvat Sami Kilpiö

Nokian huippuvuosina Salossa oli juhlat. Talous kukoisti, ja matkapuhelinyhtiö työllisti jopa kuusituhatta ihmistiä. Se on pienessä, tiiviissä kaupungissa todella merkittävä asia. Salossa on asukkaita hieman yli 50 000.

Salon identiteetti rakentui elektroniikkateollisuuden ympärille.

Salora aloitti toimintansa vuonna 1928 ja valmisti elinkaarensa aikana muun muassa radioita ja televisioita. Sittemmin Salorasta on tullut kolmen tavun haalistunut muisto ja tuotemerkki, jota on myyty sinne tänne sillä ajatuksella, että nimessä on vielä jotain arvoa jäljellä. Nykyään intialainen ja hollantilainen yritys saavat myydä Salora- merkillä varustettua elektroniikkaa, jolla ei ole enää Salon kanssa mitään tekemistä.

Matkapuhelinten valmistus päättyi Salossa syksyllä 2012. Juhlat loppuivat, mutta Nokiaa ei unohdettu.

Aikaa on kulunut jo sen verran, että Nokiasta tehdään parhaillaan tv-sarjaa. Sitä kuvataan tietenkin Salossa, ja sen tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1988–1990. Sen on tarkoitus tulla katsottavaksi C More -palveluun keväällä 2022.

Ensio Kortelahti, 60, sai potkut Nokialta “siinä ensimmäisessä satsissa” vuonna 2010. Hän ehti olla Nokialla töissä 24 vuotta.

Entisiä nokialaisia ei tarvitse Salossa etsiä. Yksi pamahtaa vastaan heti ensimmäisellä vastaantulevalla leipomokojulla keskellä toria.

Parrakas mies pyörän kanssa on Ensio Kortelahti, 60, Nokian entinen matkapuhelinkorjaaja. Tänään hän on tullut ostamaan torille pienen pussillisen mustikkapiirakkaa. Hän pitää siitä valtavasti, vaikka hampaat muuttuvat siniseksi.

Ammattikoulun käynyt Kortelahti muutti Laviasta Saloon töiden perässä 1980-luvun puolivälissä. Hän työskenteli Nokialla 24 vuotta. Lähtöpassit tulivat vuonna 2010, ”siinä ensimmäisessä satsissa”.

Se oli yllätys. Kortelahti ajatteli, että olisi saanut olla tehtaalla edes vielä pari vuotta. Osa kollegoista opiskeli bussikuskeiksi, mutta Kortelahti ei halunnut. Hän on toki saanut huomata, että kuusikymppinen mies työmarkkinoilla ei ole kovinta valuuttaa.

Enää asia ei harmita. Työkkärin rahoillakin elelee, kun laskee vähän elintasoa. Haaveita työelämään paluusta ei ole.

”Jos jostain saisi nyt kahdeksan kuukauden työpestin, sen jälkeen pääsisi jo eläkeputkeen.”

Nokialla töitä paiskittiin kolmessa vuorossa. Kolmivuorotyö ei Kortelahden mielestä ole ihmisen hommaa. Hän arvioi, että hänen korjaamiaan kännyköitä on maailmalla tuhansia.

”Ja kaikki toimii varmasti!”

Mihin puhelimeen Kortelahti nykyään uskoo?

”No, ei nokialaiseen!”

Kortelahti ei muista ulkoa puhelimensa merkkiä. Hän kaivaa taskusta puhelimen ja pyörittelee sitä käsissään. Se paljastuu lg:ksi, jonka hän osti siksi, että se maksoi 38 euroa. Nykyään uusi puhelin voi maksaa yli tonnin. Siinä ei ole Kortelahden mielestä mitään järkeä.

“Ja paskat. Ei kukaan oo ikinä soittanut.”

Kortelahti ajattelee, että ihmiset on huijattu pitämään puhelimia mukana koko ajan. Hän itse unohtaa puhelimen toisinaan kotiin. Silloin hän huomaa huolestuvansa ja ajattelevansa, että nyt kaikki ovat varmasti yrittäneet soitella.

”Ja paskat. Ei kukaan oo ikinä soittanut. Meidät on kasvatettu väärin, että aina pitäisi olla kaikkiin yhteyksissä.”

Kortelahti on tykästynyt Saloon eikä muuttohaluja ole. Parhaat puolet ovat hyvät pyöräilyreitit ja Vuohensaari.

”Huomenna ajattelin mennä ongelle… Olen mä saanut kiloista lahnaa joskus. Sen kun savustaa, niin on aika hyvä.”

Kortelahti uskoo, että Nokian jättämästä traumasta on jo päästy Salossa hieman yli.

”Tietenkin kun kaksi vanhaa nokialaista törmää kaupungilla, niin ei sitten muusta puhuta kuin siitä vanhasta firmasta. Vähän kuin äijät puhuis armeijajuttuja.”

Tulevaan tv-sarjaan Kortelahti suhtautuu melko välinpitämättömästi.

”Jaa… Kyllä ne varmaan siihen jotain näkökulmaa saa…”

Pertti Falkstedtin (vas.) ja Kalle Alangon mielestä Salo on maailman paras paikka muun muassa siksi, että Salossa on Suomen paras tori.

Torin laidalla on kaksi torikahvilaa. Sieltä löytyy nopeasti kahviseuraa.

Kojun vieressä istuvat eläkkeellä oleva lastentarhanopettaja Pertti Falkstedt, 68, sekä pienyrittäjä Kalle Alanko, 71.

Kaveruksilla on leuat löysällä heti aamusta. Alkaa tennisottelua muistuttava kilpalaulanta siitä, miksi Salo on maailman paras paikka.

KA: Meil on tuoreet mestaruudet koripallossa ja viestissä. Eniten koronatartuntoja tällä hetkellä per satatuhatta asukasta…

PF: Kyl me ollaan hyviä. Kaikki mikä tehdään, niin tehdään niin perusteellisesti.

KA: Mitäs muuta mä voin sanoo… Kaupunki on köyhä ku kirkonrotta! Joku on sanonu, että tää Salo on ihan karseen näkönen paikka, mut tää on merenrantakaupunki! Voidaan elvistellä Teijon luontopuistosta, meillä on Suomen paras tori…

PF: Maaseudun Tulevaisuuden yleisöäänestyksessä valittiin muutama vuosi sitten.

KA: Sit täällä on Suomen paras kiinalainen ravintola.

PF: Mikä? Missä? Tääl on helvetin hyvä vietnamilainen ravintola. Ooks käyny?

KA: Meidän rouva tekee niin hyvää ruokaa…

PF: Harvassa 55 000 asukkaan kaupungissa on bussiasema, junaasema, lentokenttä, syväsatama. Meil on kaikki!

KA: Meil on kolme lukioo.

PF: Sit tääl on helvetin fiksui ihmisii, parasta a-luokkaa.

KA: Eikä me puhuta Turun murretta, se on tärkee pointti huomata.

PF: Vaikka ei sitä ulkopaikkakuntalaiset varmaan huomaa…

KA: Ja Salossa on tietysti kesäisin joka torstai iltatori. Valtakunnallisesti kova tapahtuma, kotimaisia huippuartisteja!

PF: Ja missään Euroopassa ei oo tällaista urheilupuistoo ku meillä!

KA: Meillä on poliisiasemakin, meillä on poliiseja Salossa! Tuli vaan mieleen, kun tuli tuossa yks vastaan…

Mikseivät kaikki suomalaiset saman tien muuta Saloon?

KA: No sitä me on tässä ihmetelty.

Millainen on teidän Nokia-suhde?

PF: Mikä?

Maarit Lalli ohjaa Nokiasta kertovan TV-sarjan. Sen on tarkoitus tulla katsottavaksi C More -palveluun keväällä 2022.

Nokian entiset tilat tunnetaan nykyään nimellä Salo IoT Campus. Nettisivuilla on droonilla otettuja kuvia toimistorakennusten ja teollisuushallien kokonaisuudesta. Alueen laajuudella suorastaan mässäillään. Kampusta mainostetaan tilana, jossa työskentelevät ”sekä IoT-alan suunnannäyttäjät että alojensa parhaat palveluyritykset.” Joskus tässä oli pelto.

Kampuksella pöhinää ei näy. Parkkipaikat ovat tyhjiä, tunnelma aavemainen.

Kuten nettisivuilla sanotaan: ”Edelläkävijöiden joukossa on vielä tilaa.”

Sisällä sen sijaan tapahtuu. Kampuksella kuvataan Nokiasta kertovaa tv-sarjaa. Salon kaupunki on luonnollisesti yksi sarjan rahoittajista ja antanut tuotantoon yhteensä 50 000 euroa. Miltei euron per asukas.

Liki sata henkeä käsittävän kuvaustiimin askel on tomera ja täynnä tarmoa. Radiopuhelimet surisevat, kaikki näyttävät kiireisiltä. Toinen apulaisohjaaja pyytää, että hänestä otettaisiin mietteliäitä kuvia eikä sellaisia, joissa hän juo kahvia.

Tuottaja Tiina Pesonen sanoo, että koronan takia aikataulujen ja tuotannon järjesteleminen on ollut hankalaa. Sarjassa on 96 roolia ja useita kuvauspaikkoja. Vaivaa kannattaa kuitenkin nähdä, koska:

”Nyt jos koskaan ihmiset tarvitsevat jotain katsottavaa.”

Tänään kuvataan Nokian asianajajien, Aki Makkosen ja Katarina Tammen toimistoa. Heitä näyttelevät Emil Kihlström ja Satu Tuuli Karhu. Koska sarja sijoittuu 80-luvun loppuun, rekvisiitan on oltava sen mukaista. Pöydällä on lankapuhelimet, kellertävänruskeiksi värjäytyneet näppäimistöt ja pönttönäytöt. Saloraa, totta kai.

Sekä Karhun että Kihlströmin ensimmäinen puhelin oli 3310, jota ei saanut rikki millään. Nokia-sarjassa näytteleminen on heille nostalgista. Kumpikin on elänyt lankapuhelinten aikaa ja kokenut, miten elämä mullistui, kun puhelimet alkoivat mahtua taskuun.

Emil Kihlström ja Satu Tuuli Karhu näyttelevät Nokian asianajajia. Molempien ensimmäinen puhelin oli 3310.

Nyt jos koskaan ihmiset tarvitsevat jotain katsottavaa.

Ohjaaja Maarit Lalli sai idean Nokia-sarjaan vuonna 2013. Siihen innoittivat entisten nokialaisten absurdit tarinat, jotka tuntuivat tulevan suoraan näyttämöltä. Nokian myynti Microsoftille oli viimeinen niitti tehdä tarinasta jotain. Aluksi hän ajatteli elokuvaa, mutta lopulta muoto vaihtui tv-sarjaan.

Prosessin aikana Lalli on huomannut, kuinka kipeä aihe on vanhoille nokialaisille. Hän on haastatellut kymmeniä ihmisiä.

”Jos olen tehnyt tätä nyt kahdeksan vuotta, niin vasta siinä puolivälin tienoilla ihmiset alkoivat avautua enemmän.”

Torilla taas jupistaan siitä, ettei ole saatu avautua tarpeeksi. Osa vanhoista nokialaisista on pahoittanut mielensä, koska heiltä ei ole kysytty mitään sarjaan liittyen.

Toriparlamentti arvioinee sarjan onnistumisen sitten aikanaan.

Nokian tuotekehityksessä työskennellyt insinööri Pekka Lonka esittelee Salon elektroniikkamuseota.

Suomessa jokaiselle asialle on oma museo. Niihin säilötään myös kaupunkien erityispiirteet.

Niinpä Salossa on SAMU, Salon elektroniikkamuseo. Se sijaitsee samalla toimistorakennusten ja teollisuushallien vyöhykkeellä kuin IoT Campus ja näyttääkin ulkoa enemmän hallilta kuin museolta.

Sisällä odottaa Pekka Lonka 8-vuotiaan labradorinnoutajansa Siran kanssa. Kytketty koira heiluttaa häntää ja lipaisee polvea.

Pekka Lonka on Nokialla tuotekehityksessä työskennellyt insinööri. Hän on myös mies, joka on soittanut maailman ensimmäisen gsm-puhelun vuonna 1991. Miltä se tuntui?

”Ei miltään.”

Suomen Pankin silloisen johtajan, Harri Holkerin, oli tarkoitus soittaa ensimmäinen GSM-puhelu, ja näin myös silloin julkisesti väitettiin. Oikeasti sen soitti Lonka, koska pitihän homma testata ensin.

”Jos se Holkerin puhelu ois sitten mennyt vituilleen, niin eihän siitä ois tullu hevonpaskaa!”

Vielä seitsemän vuotta sitten museo oli Longan mukaan lähinnä epämääräinen romukasa. Nyt hyllyt kohoavat liki kymmenen metrin korkeuteen. Ensiksi vastaan tulee komeita Saloran putkiradioita. Keskellä näyttelytilaa on valtava Made in Salo -kyltti. Mobiran Cityman -mainoksessa hymyilevä mies seisoo tummassa trenssitakissa puhelin korvalla.

Käsissäsi on nyt kaikki. Yhteydet. Aika. Toimintavapaus.

Vitriineissä ovat esillä Nokian luksuspuhelimet. Kuten kultainen Zippo-Nokia, jonka etukuoressa on rubiini. Se ei koskaan tullut markkinoille, koska kultapäällys ei kestänyt kulutusta.

Jos se Holkerin puhelu ois sitten mennyt vituilleen, niin eihän siitä ois tullu hevonpaskaa!

Pekka Lonka soitti maailman ensimmäisen GSM-puhelun. Ei tuntunut miltään, Lonka kertoo.

Menestyksen vuosina Nokiaan iski vauhtisokeus. Markkinoilla saattoi olla yhtä aikaa 40 eri mallia.

”Ei mitään järkeä. Harvat myi, ja sitten ne muut, no, olivat vain.”

Lonkaa ärsytti esimerkiksi se, että markkinointiosasto vaati kaikkiin malleihin samat ominaisuudet. Se hidasti valmistusprosessia ja testausta, eli tuli kalliiksi.

Työhaastattelussa Lonkaa pyydettiin piirtämään transistorivahvistin. Lonka piirsi ja pääsi töihin. Hän muutti Imatralta Saloon eikä ole lähtenyt sen koommin pois.

”Ei tule Imatralla enää käytyä. Siellä on vain vanhoja kavereita, ja joka vuosi ne on yhä vanhempia.”

Töissä oli Longan mukaan loistava ja yhteisöllinen tunnelma. Jos imatralaisten firmojen pikkujouluissa tapeltiin, niin Salossa sellaista ei sattunut. Aluksi kaikki tunsivat toisensa, sitten porukkaa alkoi tulla jo ympäri Suomea. Kohta meno oli jo hyvin kansainvälistä.

“Pantiin se testissä matalaan vesiastiaan viideksi minuutiksi.”

Lonka on musiikkimiehiä. Hän nimesi kehittelemiään malleja musiikkigenrejen mukaan Valikoimasta löytyvät esimerkiksi Soul ja Funky. Isoista vitriineistä löytyvät kaikki vanhat suosikit. 3210, 3310, sekä 5210, eli Funky.

”Sen päällys on kumia, ja puhelin on vesitiivis. Pantiin se testissä matalaan vesiastiaan viideksi minuutiksi. Oikein hyvin toimi sen jälkeen.”

Funkya myytiin Longan mukaan 12 miljoonaa kappaletta. Vuonna 2001 puhdas liikevoitto tästä puhelimesta oli 800 miljoonaa dollaria, nykyrahassa yli miljardi euroa.

Vitriinissä on myös erikoisuuksia, kuten kuin suoraan ysärireiveistä vedetty Benefonin Gamma. Benefon oli toinen salolainen matkapuhelinvalmistaja.

Nokian huippuaikaa oli 1990-luvun loppu. Meno oli jo kovaa, mutta päätöksiä sai tehdä vielä itse. Jos Lonka halusi johonkin puhelimeen tietynlaisen antennin, hän vain laittoi sen eikä kysellyt keneltäkään.

Minna Haapkylä toimii Nokiaa käsittelevän Made in Finland -sarjan tuottajana.

”Sitten jaettiin tuotteet eri segmentteihin, ja niille luotiin omat organisaatiot, jotka kilpailivat keskenään. Sitten ne purettiin pois ja siitä management- porukasta meillä oli hirveästi joutoukkoja, jotka halusivat säätää kaikenlaista.”

”Ja se Eloppi-homma oli ihan perseestä. Semmonen amerikkalainen mies.”

Longan mukaan Salo on jo toipumaan päin, ja myös luvut tukevat tätä näkemystä. Valmetin akkutehdas on uusi toivonpilkahdus alueen teollisuudessa. Työllisyysastekin on noussut Salossa viime vuosina. Nokian lähdön jälkeen, vuonna 2013, työllisyysaste oli Tilastokeskuksen mukaan 64,9 prosenttia. Se oli silloin muutaman prosenttiyksikön alle maan keskiarvon. Tuoreimman, vuoden 2019 tilaston mukaan luku on 71,2 prosenttia. Kauppa- ja ict-ala ovat liikevaihdossa mitattuna Salon suurimpia toimialoja.

Salolaiset ovat Longan mukaan kekseliästä ja innovatiivista porukkaa. Hänen mielestään ihmisille pitäisi opettaa enemmän laiskuutta.

”Laiskuus on sitä, että mietitään, miten jokin asia saataisiin tehtyä helpommin. Mietitään, että kannattaako edes lähteä tekemään. Sitten taas sellainen ahkera punnertaja lähtee heti painamaan niska limassa sitä hommaa eikä keksi mitään.”

“Se Eloppi-homma oli ihan perseestä. Semmonen amerikkalainen mies.”

Longan aika Nokialla päättyi vuonna 2009.

”Meillä oli tuotekehityksessä 30 hengen osasto, joka lopetettiin kokonaan. Sitten tuli kielto ettei saa hakea uusia paikkoja, niin ei siinä ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin ottaa rahat ja juosta.”

Nokian puhelimia tietysti valmistetaan edelleen, mutta kuten nykyisillä Saloran televisioilla, ei niillä ole Salon kanssa juurikaan tekemistä.

”Eivät ole edes sukua toisilleen. Siis ei mitään!”

Lonka kaivaa taskustaan puhelimen.

”Mikähän tämä on… Joku kiinalainen… Niinhän ne kaikki on nykyään No ei sillä ole mitään väliä, samanlaisia nämä on kaikki.”

Nokia toi Saloon vaurautta. Sen myötä Salon urheilupuistossa on 20 harrastusaluetta, kuten keilahalli, skeittiparkki, koirapuisto ja padel-kenttä, jolla Jussi Savolainen on pelaamassa.

Nokia toi Saloon vaurautta. Harvan kaupungin keskustassa on 18 reiän golfkenttä. Hyvinvoivan näköiset

nuoret miehet läiskivät palloja viheriölle heinäkuisessa helteessä.

Salon urheilupuistossa on 20 harrastusaluetta. Keilahalli, uimahalli, tennishalli, jäähalli, squash-halli, ratsastuskeskus, skeittiparkki, koirapuisto…

Luonnollisesti tilaa on raivattu myös uusimmalla trendilajille, padelille, joka on vallannut puistosta jo kolme kenttää. Yhdellä niistä palloja mätkii nelihenkinen miesporukka.

He eivät tunnustaudu paikallisiksi, vaan sanovat olevansa Perniöstä, joka tosin nykyisin kuuluu Saloon. Kuntaliitosten myötä Salosta on tullut maantieteellisesti laaja alue, eivätkä kaikki eivät tunnusta salolaista identiteettiä. Salon kuntaliitos on maan suurimpia.

Kaitsu Lassila ja Ensio Kortelahti matkalla Salon iltatorille.

Kuntaliitosten myötä Saloa on pyritty brändäämään ”Kylien Saloksi”. Mathildedal, Perniö, Kisko, Teijo, onhan näitä. Varsinainen vanha Salo oli säälittävän kokoinen läntti, oikeastaan vain Salon keskusta.

Aivan Salon kyljessä oleva Halikko katsoi parhaaksi liittyä Saloon vuonna 2009, juuri sopivasti kriisitalkoisiin. Halikossa tuloerot hyppivät silmille. Rivitalon takapihalta näkee golfaajia ja suuria kartanoita. Sonnit pyörivät laitumella. Wiurilan kartanon viljavarastolla on pylväät kuin kreikkalaisesta teatterista. Onpa täällä myös kuuluisa Joensuun kartano, jonka Björn Wahlroos osti 2000-luvun alussa.

Kylien Salo -hankkeelle oli myös oma blogi, jossa ilmoitettiin esimerkiksi erilaisista kylätapahtumista. Viimeksi sitä on päivitetty vuonna 2019. Onko unelma Kylien Salosta kuollut?

Samu Tammi, 50, istuu Salon keskustassa terassilla oluella eikä usko, että Kylien Salosta on uudeksi kaupungin identiteetiksi.

”Ennen oltiin vahvasti Nokia-kaupunki, mutta mitäs me nyt ollaan?”

Tammea hieman kismittää Salon ja Halikon yhdistyminen. Lähinnä siksi, että nykyinen Salon vaakuna on ruma. Ennen se oli hänen mielestään maan kauneimpia vaakunoita. Salon vanhassa vaakunassa on sinisellä pohjalla joutsen. Nykyinen vaakuna on entinen Halikon vaakuna, punertava mörssäri. Kaikki meni.

”Annettiin Halikolle periksi”, Tammi hymähtää.

Tammikin on työskennellyt Nokialla. Hänestä oli hienoa, että Nokiassa oli hyvät etenemismahdollisuudet ilman sen kummempaa koulutusta. Alun perin Tammi haaveili asianajajan urasta, muttei koskaan päässyt oikeustieteelliseen, joten hän jäi töihin Nokialle. Kymmenen vuotta sitten hän otti muiden joukossa ”paketin” ja lähti opiskelemaan. Nykyään hän työskentelee kokkina paikallisessa ravintolassa.

Tammi ei ole Nokian matkapuhelintehtaan lakkauttamisesta katkera. Hänen mielestään Nokia paisui liikaa.

”Kyllähän sen tiesi, ettei tämä jatku ikuisesti, vaan loppu tulee jossain vaiheessa.”

Tatu Jännärin mielestä Salo on nykyään “vähän jännä kaupunki”.

Viereisessä pöydässä nyökkäilee Tatu Jännäri, 42. Hän muistaa, että jos ei parikymppisenä ollut muistanut hakea kesätöitä, soitto Nokialle riitti. Puhelimen toisesta päästä kysyttiin: pääsetkö huomenna?

Jännäri sanoo, että Salo on nykyään ”vähän jännä kaupunki”.

”Sitähän täällä kaupungissa on yritetty, että tästä tulisi Kylien Salo, mutta kyllä ne vanhat identiteetit elää aika vahvassa. Salo on nykyään niin suuri kokonaisuus.”

Salossa innovatiivisuus näkyy myös siten, että joka nurkalla saa pizzaa ja kebabia viidellä eurolla. Täällä on keksitty tekstiviesti, täällä ei ole lainkaan pysäköinninvalvontaa, ja täällä on Salon iltatori, joka järjestetään aina kesätorstaisin. Tänään torin lavan ottaa haltuun suomidiscon legenda Meiju Suvas bändeineen.

Odotetuin kappale, Pure mua, aloittaa setin. Ja kun hitin soittaa heti ensimmäisenä, sen voi soittaa vielä kerran setin lopussa. Niin tapahtuu.

Torille on kerääntynyt satoja ihmisiä. Eturiveissä ihmiset teinistä mummoon ottavat kuvia ei-nokialaisilla puhelimillaan. Suvaksen levottomat välispiikit tuovat hyvällä tavalla mieleen Riitta Väisäsen. Ikinä ei voi tietää, mistä tarina alkaa ja mihin se päättyy, jos päättyy. Suvas muun muassa ilmoittaa, että rumpali on deittailumielessä vapailla markkinoilla.

Keikan jälkeen torin laidalla on hyväntuulinen nuoriso-ohjaaja Leena Lempa, 62. Hänen mielestään Meiju on ihana ja pirtsakka. Hänen kukkakauppiaansa sattuu olemaan myös Meiju Suvaksen lasten kummi. Lempa ja Suvas ovat myös mökkinaapureita. Miksi hän ei olisi siis tullut paikalle?

Nuoriso-ohjaaja Leena Lempa ja Meiju Suvas ovat mökkinaapureita. Meiju Suvas on hänen mielestään ihanan pirtsakka.

Lempan mielestä Salon identiteetti on yhä vähän hakusessa. Se kulminoitui niin paljon Nokiaan, ja nyt identiteetti on revitty rikki ja kaupungin mieliala muuttunut.

”Ihmettelin, että Salolla meni niin hyvin. Salon pää ei oikein kestänyt sitä. Me saatiin vähän liikaa kerralla.”

Yksi tämän hetken kuumista puheenaiheista Salossa on Turun ja Helsingin välille suunniteltu tunnin juna. Se kulkisi Salon läpi. Tarkemmin ottaen monen asukkaan takapihan läpi, mistä kaikki eivät ole ihan mielissään. Lempa miettii, että kannattaakohan Salon lähteä junaan mukaan, kun yhteydet ovat jo nyt kohtuullisen hyvät.

”Pitäisikö kuitenkin satsata hyviin pyöräteihin?”

Lempa ei ole kuitenkaan maataan myynyt. Hän jaksaa tsempata.

”Ihmiset ovat aika pelokkaalla tuulella. Nyt tarvitaan nuoria, ja Salon pitää uskoa itseensä!”

“Ihmettelin, että Salolla meni niin hyvin. Salon pää ei oikein kestänyt sitä. Me saatiin vähän liikaa kerralla.”

Nuorissa on tulevaisuus, mutta missä he ovat? Aivan torin kupeessa on hippihenkisesti sisustettu baari nimeltä Bizarre, jonka sisäpinnoilla on kaikkia kuviteltavissa ja maalikaupan poistomyynnistä ostettavissa olevia värejä. Reggae ja lattarirytmit soivat. Hipit svengailevat ja särpivät olutta.

Tietotekniikka-alan yrityksessä työskentelevä Christian Rantanen, 22, istuu ystävineen Havaijin tyyliin koristellulla terassilla. Yksi porukasta toteaa melkoisen nihilistiseen sävyyn, että Salo on mitäänsanomaton kaupunki, jossa ei ole mitään kiinnostavaa. Toinen vähemmän nihilisti toppuuttelee, että ”onhan täällä kesällä jotain”, ja ”ehkä opiskeluiden jälkeen voisi muuttaa takaisin.” Muut ovat viimeisestä jyrkästi eri mieltä. Helsinki ja Turku kiinnostavat, ja niihin sentään pääsee Salosta nopeasti.

Rantanen sanoo, että he kaikki olivat niin lapsia silloin, että heillä ei ole oikein minkäänlaista suhdetta Salon suureen ihmeeseen, Nokian matkapuhelintehtaaseen. Kun tehdas lakkautettiin, ei heitä siihen aikaan kiinnostanut ”mikään muu kuin karkki ja limsa.”

Rantasta kavereineen on vaikea nähdä katsomassa tulevaa tv-sarjaa nenäliinapaketti kourassa. Vanha nokialainen puhelin olisi heidän kädessään toismaailmallista – kuin paholaisen määräämää kotiarestia. He suhtautuvat Saloon kuten nuoret missä tahansa pienessä kaupungissa: muualle on päästävä.

Nokia ei merkitse muuta kuin hämmentyneitä ilmeitä heidän kasvoillaan.