Maanantai 26.4.
Vappusää on lupaava. Harmaa tahmainen pilvi kiemurtaa taivaalla kuin viipale etätyöpisteen nurkkaan kertynyttä nukkaa. Jos kasvot työntää ikkunasta ilmoille, iholle laskeutuu tuttua vapun hytinää.
On helppo kuvitella itsensä kostuneelle piknik-liinalle märissä kengissä, sormet kylmästä kipeytyneinä. Opiskelijaystävälliseen hintaan hankittu kuohuviinipullo kiertää suusta suuhun kuin kevyesti hiilihapotettu juoru, ja toisen naamalta voi lääppäistä roskan pois paljaalla sormella. Lautasliinassa on Lidlin hummusta. Kun joku yskii, häntä taotaan selkään, eikä kukaan hätkähdä kauemmas. Hikan ja hihittelyn roiskeet rei’ittävät ilman kuin juuston.
Jos uskaltaisin, avaisin ikkunan ja tarjoaisin hänelle kyykkyviiniä ja tippaleipää.
Todellisuudessa istun yksiöni lattialla ja selaan tietokoneellani läpi Hyyn etävapun ohjelmaa.
Taloyhtiössä on vasta aloitettu julkisivuremontti, ja huomiovärinen työntekijä lompsii ikkunani ohi raskas ja asiallinen ilme kasvoillaan. Hänen tasainen kohinansa on fyysisesti paljon lähempänä minua kuin yksikään vapputapahtuma. Jos uskaltaisin, avaisin ikkunan ja tarjoaisin hänelle kyykkyviiniä ja tippaleipää, mutta ikkunoiden aukominen remontin aikana on postiluukusta jaetun ohjekirjasen mukaan yksiselitteisesti kielletty.
Unicafesta voi tilata munkkia ja simaa. Lomakkeen täyttämällä ja etäohjelmaan osallistumalla puolestaan saa haalarimerkin, jossa ilmapallo hymyilee kannustavasti. Ohjelma kuorruttaa vappuviikon päättäväisellä riemulla: Instagram-haasteista edetään etä-beerpong -turnaukseen ja lopulta vappuaaton suureen livelähetykseen, jossa kokataan herkkuja, jaetaan vappumuistoja, palkitaan tuutoreja ja reivataan DJ:n säestyksellä.
Erityisesti etäkreisibailaus kuulostaa kiinnostavalta hybridiltä, jossa yksilöiden fyysinen hikoilu, humala ja sekoilu linkittyvät toisiinsa pätkivän internetyhteyden välityksellä. Olen äkkiä toiveikas.
Jaan lomakkeella hauskimman vappumuistoni. Törmäsin kerran Kaivopuistossa mielestäni J. Karjalaiseen. Juhlimme samassa porukassa aamuun asti, ja vasta silloin minulle selvisi tuttavuuteni todellinen j.karjalaisettomuus.
Minulla ei ole J.Karjalaiseen mitään erityistä suhdetta, eikä kertomus ole sen enempää hauska kuin traaginenkaan, mutta huomaan ajattelevani korostetun lämpimästi kaikkia maailman pseudo-J. Karjalaisia juuri nyt. Haluaisin tanssia heidän kanssaan rannalla Meripihkahuoneen tahtiin, kunnes hiki ja humala olisivat pesseet meistä pois kaiken menneen vuoden kerryttämän karstan.
Maanantaina Hyyn vappuohjelmassa on #haalarihaaste2021. Opiskelijoita kehotetaan ripustamaan haalarinsa ulos näkyvälle paikalle koko vappuviikoksi. Postaamalla kuvan tuulessa liehuvasta haalarista voi voittaa Sonyn vastamelukuulokkeet.
Ajattelen viime kevään nalleja, joita nosteltiin ikkunoihin lasten iloksi, sekä kantakaupungin iltaisia laulutuokioita, joiden riemullinen hoilotus kaikui kattojen yllä. Jostain syystä henkarissa hulmuava haalari ei herätä samanlaista yhteisöllistä jylhyyttä. Jotain kiehtovan paljasta siinä kyllä on.
Ehkä toinen koronakevät ei enää tarvitse torvisoittokuntamaista selviytymisen julistusta vaan pikemminkin juuri yhteisen riisuutumisen eleen. On aika kuoriutua esiin kokovartalohaalarista, paljastaa etäyhteyden ahavoittama iho.
Vastamelukuulokkeissa on palkintona jotain huvittavaa. Olemmeko niin eristykseemme kääriytyneitä, että tarvitsemme maailman melulta suojaa, pehmeän laskun? Toisaalta, jos etäisyydestä jää arkeen jonkinlainen pehmeyden ja arkuuden kerros, ehkä keskitymme toisiimme jopa paremmin.
On aika kuoriutua esiin kokovartalohaalarista, paljastaa etäyhteyden ahavoittama iho.
Vappuviikon alussa avataan myös haalarimerkkikisa. Selaan ehdokkaita läpi ja hymähtelen tasaisesti. Meemien lämmössä tunnen heti olevani vähän lähempänä opiskelijayhteisöä. Mikään ei sido yhteen niin kuin jaettu turhautuminen. ”I survived the koronavappu of 2020” -merkki on tyylikäs kasvomaskitettu Manta, ja retrovirus-merkissä virus on sonnustautunut 80-luvun discolookiin.
Ajan absurdi virne tiivistyy haalarimerkissä, joka on sanatarkka kopio Helsingin yliopiston metroaseman kyltistä. ”Helsingin yliopisto – asiaton oleskelu kielletty”. Roope Ankan suuhun sijoitettu ”Never stop the madness ja kohta vedetään taas” iskostaa etäruumiiseeni katkeransuloista voimaa,
Illan pimetessä Hyyn Instagramissa käydään finaalimittelöä thug life -aurinkolasit naamalleen saaneen Minna Canthin ja Zoom-tapaamisten hirveydelle irvailevan ”painaisitko punaista nappia” -meemin välillä.
Punainen nappi voittaa.
Tiistai 27.4.
Tiistain aamu ei valkene, vaan harmaantuu esiin kuin juurikasvu. Ilma on sakea ja tiivis. Remonttimies ikkunani takana nyökkää minulle lyhyesti, kun kaadan puurohiutaleita kulhon ohi lattialle.
Hyyn Instagramissa julkaistaan perinteinen vappubingo. Lähetysten seuraamiseen viitataan kolmesti, sana ”etänä” esiintyy kerran. Helsingin Sanomissa poliisi toivoo, etteivät ihmiset juhlisi vappua keskustassa, vaan ”omissa kuplissaan”.
Pandemia on kääntänyt puheen ”kuplautumisesta” päälaelleen, epä-älyllisestä nurkkakuntaisuudesta vastuulliseksi kansalaisuudeksi. Oleskelusta on tullut asiatonta, satunnaisuudesta uhka.
Katson, kun remontti-ihmiset käärivät maailman ja ikkunani väliin paksua maidonväristä muovia. Kaipaan uimahalliin, sen satunnaisia samantekeviä pyllyjä ja permanentteja syleilevään utuun. Ajattelen tiloja ja tilanteita, joissa ihmisiin törmätään yllättäen. Tutut tunnistetaan matkan päästä, heitä halataan kiireesti ja kovakouraisesti ja heiltä kysytään kepeitä ja lyhyitä kysymyksiä. Se on pinnallista, ohimenevää ja tärkeää. Pandemia-aika on riisunut elämästä katkoksia ja käänteitä, viipaloinut kohtaamiset tasaisen tietoisiksi suoritteiksi.
Kahvilat ovat taas auki. Käyn kumppanini kanssa lounaalla ja panen merkille, että tarjoilija tiskin takana hymyilee erityisen leveästi. Sitten käsitän, ettei hymy ole erityisen leveä, se vain näkyy. Maskia ei ole.
Sisälläni käynnistyy vaistomaisesti yleisönosastolle kirjoittavan ihmisen äreä mutina, mutta sitten en jaksa. Ulkona veteraanipäivän kunniaksi salkoon nostettu lippu takertuu itseensä ja muistuttaa kankaista virtsarakkoa.
Iltapäivän kuljeskelen pitkin harmaita rantoja. Töölönlahdella haisee vesimeloni. Vetreät ihmiset sinkoilevat ohitseni kiiltävissä trikoissa, jäätelökioski on auki ja hallitus neuvottelee. Kumppanini viestittää minulle hankkineensa luontaistuotekaupasta aivotoimintaa, näyttöpäätetyöskentelyä ja videopelaamista edistäviä purutabletteja, joissa on kurkumaa ja kofeiinia.
Illalla seuraan Hesarin seurantaa kriisiytyneen hallituksen neuvotteluista. Instagram täyttyy meemeistä. Hyyn storyssa opiskelijoiden haalarit riippuvat ikkunoissa serpentiiniin kiedottuina. Yksi näyttää vähän siltä, kuin se vilkuttaisi.
En osaa tylsistyä 2020-lukulaisesti, feministisesti enkä radikaalisti.
Keskiviikko 28.4.
Keskiviikkoaamuna aurinko paistaa hetken miltei väkivaltaisesti.
Hyyn Instagram-tilillä julkaistaan gif-haaste, jolla voi yrittää visualisoida vapputunnelmaansa. Puhelimeni gif-historia tarjoaa minulle naamalleen kaatuvaa pandaa, ruohomättään takaa pälyilevää George Clooneyta sekä tarraa, jossa Sanna Marin näyttää kohteliaasti yllättyneeltä. Valitsen ”vappufiilis” -kohtaan meditoivan kananmunan, muihin kohtiin en keksi mitään.
Ajaudun tuijottelemaan minulle optimoituja Instagram-keloja, joissa taaperot kaatavat mehua pöydälle ja muusikot soittavat lusikoilla Mozartin Taikahuilun. Sitten lähden ulos.
Ekokampaamon lasin takana väsynyt mopsi seuraa katseellaan liikennettä. Etolan ikkunassa mainostetaan kävelevää koiranmuotoista foliopalloa. Minun lapsuudessani vappupallot eivät kävelleet. Angry Birdsin sijaan oli Avara Luonto ja Puffet-jäätelöä sai Siwasta eikä kukaan koskaan suuttunut kenellekään, niin sen on täytynyt olla. Tylsistyminen saa minut kuulostamaan Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajalta ja Saska Saarikoskelta. En osaa tylsistyä 2020-lukulaisesti, feministisesti enkä radikaalisti. Viestitän ystävälleni, että jos hallitus nyt kaatuu, en kestä enää ja haluan hattaran. Ystäväni ei tiedä, milloin Lintsi aukeaa.
Ruumisarkussa nukkuminenkin on varmaan jonkin Piilaakson trendin mukaan hyväksi etätyöläisen selälle.
Hakaniemessä tuuhea raekuuro puhkaisee ilman. Kun aurinko taas tulee esiin, leikkikenttä täyttyy lapsista kuin astia. Joku on jättänyt bussipysäkille köynnöksen valkosipulia. Ajattelen, että vampyyrit ovat korona-ajan voittajia, koska päiväaikaisesta eristäytymisestä on tullut normi ja ruumisarkussa nukkuminenkin on varmaan jonkin Piilaakson trendin mukaan hyväksi etätyöläisen selälle.
Torstai 29.4.
Aurinko paistaa. Yksityiset kuntosalit aukeavat. Kehysriihessä keskusta on viimein löytänyt kompromissin kuin koira itse hautaamansa luun.
Luokkalaiseni ehdottaa piknikiä, mutta toisella luokkalaisellani on kesken antiikin teatteria käsittelevä essee, ja kolmas pelaa pöytäroolipeliä zoomissa.
Mitä ajastamme kirjoitetaan pakollisten historiankurssien yliopistoesseissä vuonna 3500?
”2000-luvun alun ihmiset viestivät keskenään lähinnä katkeilevin videoyhteyksin, koska saman ilman hengittäminen oli riski – tunnetiloja simuloimaan kehitettiin muun muassa tanssivia gif-kanamunia.”
Kehysriihessä keskusta on viimein löytänyt kompromissin kuin koira itse hautaamansa luun.
Illalla seuraan Hyyn virtuaalisen beer pong -turnauksen välieriä. Tuomarin pitkissä vokaaleissa on mertarantamaista lämpöä. Muovimukeja on kasattu opiskelijaolohuoneisiin pieniksi sotilaallisiksi rintamiksi ja zoom-näkymä väpättää kuin jännittyvä lihas.
Nimimerkki Merihirviön tuomarille esittämä kysymys ajautuu mikrofonien ketjussa painajaismaiseen luuppiin, joka on efekteineen kuin Ruusut-yhtyeen epävakaaksi tyylitelty single: ”Saanksmä siirtää näitä, -tä, saanksmä, mä, mä…” Kulttuurisivujen arviossa luonnehdittaisiin, että ”individualismin kritiikki pelkistyy elektroniseksi avunhuudoksi”.
Nimimerkki Random jäbä tuulettaa syöksymällä kylki edellä sohvaan, chatti humisee kuin jalkapallokatsomo: ”Puskee puskee, hiihtää hiihtää!”
Ajattelen hiihtämistä, Antti Tuiskua, laskiaispullia ja Hesarin vappumunkkivertailua, jossa Wayn suolasitrusmunkkia kutsuttiin ”hipsterimunkiksi”. Kun punavuorelaisen yksiön virtuaalinen beer pong -taituruus saa pelistriimaussovellus Twitchin chatin huutamaan ”latua!”, ylisukupolviset kulttuurivaikutteet kiertyvät itsensä ympärille kuin tippaleipä.
Perjantai 30.4.
Vappuaattona luen aamuhesarista lukijoilta kerättyjä tulevaisuuden vappuhaaveita. ”Aion juoda kuohuviiniä pullonsuusta ystäviä kaulaillen”, kirjoittaa joku. Toinen haluaa ”villiintyä Ullanlinnanmäellä”. Juon kolme kuppia murukahvia ja asettelen ylioppilaslakkini nallekarhujeni päähän. Skumppaa tai munkkeja en ole hankkinut, mutta Instagramista löytyy tarra, jossa simamukissa kelluvat rusinat liikkuvat. Tägään kuvaan Hyyn, koska asioiden lakittaminen on yksi kanavan vappuhaasteista. Muut ovat lakittaneet esimerkiksi diskopallon, kahvinkeittimen ja viherkasveja.
Aamu on kostea ja kirkas, lämmin ja kylmä. Töölönlahdella leivästä tappeleva kömpelö lokki tussahtaa kylkeeni kuin märkä kieleke lunta. Ehdimme katsoa toisiamme lyhyen hetken, sitten lokki jatkaa matkaansa kävellen.
Ystäväni tulee kylään. Lakkaamme kynsiämme ja katsomme beer pong -ottelun finaalin, jossa ”Random jäbä” jää niukasti ”Tasoittajan” jalkoihin. Ylituomari selostaa peliliikkeitä paahteisin silmin. Ilmassa on urheilujuhlan, jallushottien ja pitkittyneen vitsin makua. Haluan hihkua ja hieman hihkunkin. Tuore kynsilakka leviää sormieni väleihin ja pyyhin sitä Image-lehden kanteen.
Kun aurinko laskee, pyöräilen Helsingin läpi ja kuuntelen Eeva Kilven runoja. Opiskelijoita kasvaa pienissä mättäissä kuin värikkäitä sieniä. Haalareissaan he näyttävät taaperoilta ja teletapeilta, joiden valkoisia lakkeja illan lämpö grillaa kuin vaahtokarkkeja. Hyyn lähetyksessä DJ soittaa.
Ystäväni viestittää, että ”Alpparissa on sairaat teknoreivit”. ”Hiipparoin sinne, kun kaipasin puheensorinaa”, hän selittää. ”Mutta kaikki tuntu kovin kummalliselta.”
”Hyvin pieni harmaa
lint
navetan katon harjall
kuin tuulen irrottam
päre:
mikä ero on elämällä?”
Eeva Kilpi, Laulu rakkaudesta, 1972
Pysäköin pyöräni sinne, missä pian ärjyvät Viikin lehmät. Huomenna alkaa toukokuu.
