Taivas kuultaa niin kuin vesikin. Ihmiset kiljuvat, mutta tapahtumapaikka ei ole vesipuisto eivätkä äänet riemua. He kiljuvat kauhusta. Turkista Kreikkaan Lesboksen saarelle matkaava lautta uppoaa.
Kyydissä on 316 pakolaista. Heistä 42 menehtyy.
Selviytyneiden joukossa on syyrialainen taiteilija Amel Alzakout. Alzakout on ennen matkan alkua kiinnittänyt ranteeseensa kameran. Se tallentaa, kuinka ihmiset kelluvat melkein neljä tuntia meressä odottaen pelastusta.
Tästä materiaalista Alzakout on yhdessä kumppaninsa, elokuvantekijä Khaled Abdulwahedin, kanssa valmistanut dokumenttielokuvan Purple Sea, joka on tänä vuonna Docpoint-festivaalin ohjelmistossa.
Pakolaisuus, sota ja kärsimys ovat aiheita, joista on viime vuosina tehty paljon taidetta – ja joista tehdyt ajankohtaiset elokuvat saavat minut helposti varuilleni.
Ne ovat usein osoittelevia tai ylettömän estetisoituja. Esimerkiksi Gianfranco Rosin uudessa Notturno-teoksessa konteksti muuttuu toissijaiseksi, kun ihmisten kärsimystä hyväksikäytetään ja romantisoidaan.
Purple Sea on aihetta käsitelleiden teosten joukossa poikkeuksellinen.
Se ei jatka kolonialistista kuvallista perinnettä, jossa länsimainen dokumentaristi taltioi usein anonyymiksi jäävien ihmisten kärsimystä eksoottisissa maissa. Katsokaa tätä ankeutta! Ja tässä muuten tilinumero, lahjoittakaa ja ostakaa omatuntonne puhtaaksi!
(Olen itsekin käynyt Kosin saarella kuvaamassa Turkin kautta Eurooppaan pyrkiviä pakolaisia. Suomalaisissa lehdissä julkaistut valokuvani olivat tuttua kuvastoa: rantaan paiskautuneita kumiveneitä, hätämajoitustelttoja, satunnaisia onnen ja toivon hetkiä korttipelien ja hiekkalinnojen äärellä.)
Purple Sea ei myöskään ole sankarikuvaajan reportaasi, johon sanomalehtien keskiluokkaiset lukijat voivat turvallisesti projisoida omia pelkojaan. Tyttöjä ympärileikataan Afrikassa – nyt on kyllä aamu pilalla, kahvitkin läikkyi lattialle!
Eikä se ole etuoikeutetun nykytaiteilijan teos, joka vaatii vaikuttumaan valkoiseen galleriatilaan aseteltujen pelastusliivien äärellä. Itkekää, kun esitän hukkunutta lasta!
Sen sijaan Purple Sea on kokeellinen elokuva, jonka kaltaisia näkee yleensä lähinnä museoiden pimennetyissä huoneissa.
67-minuuttisen teoksen aikana katsojat näkevät ainoastaan kameran sattumanvaraisesti tallentamia veden alla potkivia jalkoja, oransseja pelastusliivejä, lautan rippeitä, taivasta ja horisontissa siintäviä välähdyksiä Euroopasta.
Pyörivät ja tärisevät kuvat aiheuttavat lähinnä pahoinvointia ja vastustavat kaikkia konventionaalisia kuvallisia ratkaisuja. Musiikkiakaan ei ole. On vain veden ääniä, ihmisten huutoa ja kylmän rauhallinen kertoja.
”Soiko puhelimeni? Oletko se sinä? Tiedätkö että olen hukkumaisillani?”
On olennaista, kuka kuvaa, ketä ja kenelle. Suurin osa näkemästämme kriisikuvastosta on länsimaisia tarpeita varten tuotettuja, etnisesti toiseuttavia kuvia. Pakolaisuus näyttäytyy niissä länteen kuulumattomana asiana.
Toisaalta esimerkiksi postkolonialistisen teorian kehittäjänä tunnetun kirjallisuudentutkijan Edward W. Saidin mukaan juuri siirtolaisuus on pitkälti muokannut läntisestä kulttuurista sellaisen kuin se on nykyään. Siksi tarvitsemme muista lähtökohdista kerrottuja tarinoita.
Tärkeää on sekin, miten näitä tarinoita kerrotaan.
Teoksessaan Regarding the Pain of Others Susan Sontag kirjoitti kuvien passivoivasta vaikutuksesta. Toisten kärsimys näyttäytyy meille usein niin valtavana, että sitä on hankala sisäistää: se muuttuu abstraktioksi ja ”virtuaaliseksi spektaakkeliksi”.
Kuvat saavat meidät unohtamaan, että niissä näkyvät kauheudet ovat joillekin todellisia ja arkipäiväisiä.
Kuvat saavat meidät unohtamaan, että niissä näkyvät kauheudet ovat joillekin todellisia ja arkipäiväisiä.
Tämän sudenkuopan Purple Sea väistää. Äärimmäinen realismi ei tunnu itsetarkoitukselliselta shokeeraamiselta, vaan muistuttaa tapahtumien jokapäiväisyydestä. Katsomiskokemus on affektiivinen: tämä tapahtuu todella.
Samaan arkipäiväisyyden kautta samastumiseen pyrkii myös esimerkiksi valokuvaaja Anna Autio kiitetyn Hukkuneet-tietokirjan valokuvissa. Ne esittävät Välimerellä menehtyneiden pakolaisten henkilökohtaisia tavaroita, hautoja, hylkyjä ja merta, mutta Purple Sea -dokumenttiin verrattuna sen kuvakieli on vanhan toisintamista.
Huomionarvoista molemmissa teoksissa sen sijaan on, että kasvoja ei näytetä. Ketään ei aseteta alisteiseen asemaan, kun katsoja ei saa mahdollisuutta luokitella ihmistä tämän ulkoisen olemuksen perusteella.
Tämä ei tarkoita, että valkoinen ei automaattisesti kykenisi tekemään hyvää taidetta rasismista tai muuta vastaavaa. Purple Seata ei vain yksinkertaisesti olisi voinut tehdä kukaan muu kuin kyydissä ollut pakolainen itse.
Eikä Alzakout alun perin elokuvaa aiheesta ajatellutkaan – kukapa nyt laivan uppoamista omalle kohdalleen suunnittelisi. Hän halusi kuvata ylityksen muistoksi itselleen.
Samalla teos on esimerkki prosessista, jossa sisältö alkaa tuottaa muotoa, ja toisin päin. Aihe ei nouse tekotapaa tärkeämmäksi ja kokonaisuutta latistavaksi, vaan se osoittaa, että taiteen suurin poliittinen potentiaali on juuri muodossa ja tekemisen tavoissa.
Joel Karppanen on dokumenttivalokuvaaja ja kuvataiteilija, joka on luopunut nuoruuden sotakuvaajan haaveistaan ja alkanut larpata turvallista keskiluokkaista elämää.
Purple Sea katsottavissa Docpointin online-festivaaleilla 7.2. saakka.
