Kun päivät pitenivät, alkoi meihin ohjelmoitu kesälomageeni täristä rintakehässä. Se käskytti isäntäänsä kuin ravintolan piippaava vuoronumero: nyt olisi aika nousta ylös ja ryhtyä toimeen.
Ethän tahtoisi viettää kesää vain kotona mököttäen, kateellisena muiden touhuista ja seikkailuista?
Sormeilin rajallista karttapalloa pohtien korona-ajan parasta lomakohdetta. Eksotiikka ja etäisyyden tunne löytyköön tällä kertaa pohjoisesta, Norjan Jäämereltä. Nyt jos koskaan!
Olin suunnitellut reissua jo aiempina vuosina, mutta suunnitelma oli kariutunut joko sopivan ajan, seuran tai auton puutteeseen.
Vuosikausia inhosin niin ratissa kuin kyydissä oloa. Pelkäsin onnettomuuksia ja sitä, että rikkoisin auton, jota en omista. Ärsyynnyin ajotaitojeni kommentoinnista, eivätkä muistot kalliin autokoulun vittuilevasta opetuksesta olleet erityisen lämpimiä.
Olin päättänyt, ettei auto tulisi koskaan olemaan osa elämääni ja identiteettiäni. Autottomuudesta tai pikemminkin ajotaidottomuudesta tuli yksi järjetön periaat-teeni. Periaate pysyi, kun toistelin sitä mantran lailla itselleni ja muille. Siitä ei kuitenkaan saanut mitään palkintoa tai tyydytystä, eikä se tehnyt minusta varsinaisesti parempaa tai kiinnostavampaa ihmistä, päinvastoin.
Kesällä kävi lopulta niin, että päätin murskata pelkoni ja nitistää turhat tunteeni. Halusin vihdoin ostaa auton ja opetella ajamaan sitä. Olla viimeinkin vapaa!
Auton hankkimalla lunastaisin potentiaalini. Pääsisin käyttämään ajokorttiani. Viimeiset seitsemän vuotta kortti oli maannut lompakossa tarpeettomana lipareena, joka vain muistutti saamattomuudestani. Se oli sujahtanut pois taskustaan lähinnä baarin ovella ja Alkossa.
Nyt olisi toisin. Ajokortti: AAA – Access All Areas, tai ehkä ASE – Access Some Areas, tai peräti Access Safe Areas. ”Hasta la vista!” toivotin ja nostin kytkimen.
en tietenkään ollut ainoa. Tuntui kuin pohjoisnapa olisi vahvistanut magneettikenttäänsä ja suorastaan vetänyt meitä luokseen.
Norjasta tuli kesän hittikohde. Se oli luvallisesti saavutettavissa mutta silti tarpeeksi etäällä, juuri sopiva pyyhkimään pölyjä mielen työpöydältä.
Nousimme kuin maanteiden muurahaiset, kuin unessa nähdyn ennustuksen ohjastamina kohti pohjoisia mantuja, kirkkaampia vesistöjä. Siellä sitten istuskelimme, jylhissä ja terävissä maisemissa, poikkeusaikojen merkityskylläisessä luontoyhteydessä.
Kummallinen kevät ja kesä tekivät meistä entistäkin vimmaisempia ioneja. Etsimme jotain uutta mihin kiinnittyä ja sen myötä rauhoittua.
Norjan-matkojen lisäksi aloimme vaatia kesämökkejä, asuntoautoja, koiranpentuja ja purjeveneitä, urheiluvaatteita ja retkipyöriä. Ne muodostaisivat hetkeksi tyytyväisyyden molekyyleja. Sitten tulisi taas jotain uutta haluttavaa.
Se oli normaalin tuntuista. Pysähtymätön liike, jonka suunnan saimme itse päättää.
Tätä kaikkea mietin tankatessani jossain napapiirin pohjoispuolella polttonestettä, joka palaisi energiatehottomassa moottorissa taivaan tuuliin. Autoilu tuntui irvokkaalta, mutta sentään tunsin olevani liikkeessä. Olin elävä ja kykenevä organismi omalla paikallani systeemissä. Auton pakoputki pörisi kirkkaassa tunturiyössä, joka pimenisi vähitellen matkalla kohti etelää.
Kesän mittaan kävi ilmi, ettei hankkimani auton kunto ollut niin hyvä kuin ostaessa luulin. Eivätkä kaikki kesäiset vapauden oivallukset välttämättä kestäneet suoraan silmiin paistavaa alkusyksyn aurinkoa.
Todennäköisesti kuitenkin unohtaisin sen kaiken seuraavaan kesään mennessä.
