Työstä on helpompi vieraantua etänä

Etätyö voi parhaimmillaan mullistaa työelämän. Todennäköisemmin se kasvattaa merkityksettömyyden tunnetta.

T:Teksti:

K:Kuva: Mikko Rikala

Työelämä ei ole entisensä koronan jälkeen, talouslehdissä julistetaan. Tämän työnteon uusimman murroksen vallankumouksellisuus on suhteellista.  

Uutta työtä pohtiessa on paikallaan kysyä, mikä työn tulos kalvojen, raporttien ja sähköpostien seassa lopulta on. Entä mitä työn ja työajan ulottuminen yhä enemmän yksityisen elämän piiriin tekee ihmisen identiteetille?  

Millaiseksi muodostuu kokemus työstä, kun ruokapöydästä tai vaikkapa omasta sängystä tuleekin työpiste?  

Kun tuotanto muuttuu aineettomaksi, itsensä työllistäjästä tulee itsensä riistäjä, kirjoittaa sarjatuotantofilosofi Slavoj Žižek uudessa koronaa käsittelevässä kirjassaan Pandemic!. Žižekin mukaan itsensä työllistäjät kohtaavat ylityöllistymisen ja jatkuvan väsyneisyyden tunteen siinä missä palvelu- ja hoiva-alojen ammattilaiset tai kehittyvien maiden liukuhihnatyöläiset.  

Itsensä työllistämiseen usein liitetty ajatus luovuuden toteuttamisesta on tästä todellisuudesta kaukana. Tällä hetkellä luovuutta tarvitaan lähinnä omien tavoitteiden ja ulkoisten vaatimusten välisen ristiriidan ratkaisemiseen.   

Etätyö on etenkin työnjakoa koskeva kysymys. Kyse ei ole enää työ- ja vapaa-ajan eron hämärtymisestä vaan siitä, miten työ ulottuu myös fyysisesti kodin piiriin.  

Etätyö ei useinkaan johda vapauteen tai downshiftaukseen. Monelle perheelliselle paljon puhuttu metatyö laajenee tarkoittamaan kaikkea sitä aivotyötä, jota tarvitaan, jotta kotitalouden askareiden järjestäminen onnistuisi omista töistä suoriutumisen rinnalla.   

Luovan luokan keskinäinen kilpailu jatkuu myös eristyksessä. On taottava kontenttia, pistettävä pystyyn striimejä ja täytettävä apurahahakemuksia. Jopa taiteilijoilta odotetaan verkkoyhteisöllisyyttä tuottavaa digiloikkaa, vaikka installaatioita ei olisi mahdollista striimata.  

Hevonpaskatyön käsitteen lanseerannut antropologi David Graeber tekee kirjassaan Bullshit Jobs (2018) kiinnostavan havainnon työelämän hevonpaskaisaatiosta (engl. bullshitization). 

Graeberin mukaan voisimme tehdä 15–20 tuntista työviikkoa, mutta sen sijaan käytämme loputtomasti aikaa turhanpäiväisiin työtehtäviin, palavereissa istumiseen ja tapaamisissa juoksemiseen. Sekä tietysti sen mahdollistamiseen, että muut, siis lähinnä keskijohto, tuntisivat itsensä tärkeäksi.  

Graeber osoittaa Workfront-yrityksen teettämän raportin pohjalta, että käytämme yhä enemmän aikaa sähköpostien lähettämiseen ja hallinnollisten tehtävien hoitamiseen. Samalla varsinaiseen työhön käytettävä aika vähenee.  

Työelämän uudet digitaaliset käytänteet ovat kuin luotuja tukemaan tätä kehitystä. Työaika kuluu tuijottaessa zoomia, jossa jokainen vuorollaan raportoi työnsä tuloksista ja anelee tarkempia ohjeita. Pahimmassa tapauksessa työnantaja kaivaa jo kertaalleen haudatut ideat uudelleen ”brainstormattaviksi” tai käyttää etäkokouksia sen valvomiseen, että työntekijät tekevät ylipäänsä jotain.  

Teknokraatti ajattelee, että sähköisillä alustoilla, rohkeilla avauksilla ja uusilla toimintatavoilla on itseisarvo. Näiden merkitys on kuitenkin kyseenalainen, jos organisaatiossa ei ole uhrattu ajatustakaan sille, kuinka merkityksellisiä nykyiset palaverit ylipäätään ovat. Dynaamiselta vaikuttava etäyhteys ei vielä riitä tekemään turhasta kokouksesta tärkeää.  

Organisaatioiden kyvyssä järjestää työtä uudelleen on kyse koko työelämän tulevaisuuden merkityksellisyydestä. Jos tavoitteita, pelisääntöjä tai työohjeita ei ole päivitetty, seurauksena on lisääntyvä merkityksettömyyden tunne sekä digitaitoja taitamattoman työaikaa lisäävä helvetti.   

Työn ja identiteetin välinen suhde on vääjäämätön osa nykykapitalismia. Työn merkityksellisyys ei perustu ainoastaan siitä saatavaan korvaukseen tai tunnustukseen, jonka itsensä riistäjän tulisi omalle olalleen taputtaa.