Painava tarve.
Painava halu.
Halu sanoa, tehdä ja koskettaa.
Se tekeytyi.
Tarve täytti huoneen negatiivisen tilan.
Se nousi pyörteenä kattoon asti.
Mitään ei ollut tehtävissä.
Täytyi odottaa.
Sanottiin: suojeleminen on välttelemistä.
Sanottiin: etäisyys on armoa.
Come On Eileen, mutta kertosäkeen kohdalla laulettiin COVID–19, nyt uudestaan. Ojennettiin kädet. Vilkutettiin webcameihin. Videosignaali sinkosi taivaalle ja putosi taas maan kamaralle, toiseen laitteeseen. Ei ollut suurta viivettä. Melkein läsnäoloa, sen piti kelvata.
Etäisyydet olivat litteitä, taittuneita. Videopuhelu kilometrin päähän, tai 2000 kilometrin päähän. Ihan sama. Ketään ei voinut koskettaa.
Taiteesta tuli taas historiallista.
Historia kukki loputtomissa uutissyötteissä.
Historia aina jäi, välinpitämättömäksi todistajaksi.
Taidetta tehdäkseen oli noustava ja käveltävä kauemmaksi tapahtuneesta.
Etäisyyden päässä piti pysähtyä ja kääntyä katsomaan.
Taide oli etäisyyttä.
Reunan lähellä seisoskelu, etäisyyden päästä keskiön tarkastelu, että näkisi kokonaisuuden. Ei kannattanut kääntyä, katsoa reunalta ulospäin, alas, ei kannattanut pudota, kunnes putosi, ja ymmärsi että etäisyyden ottaminen olikin kulissia. Olit sittenkin täällä, paskan keskellä.
Taas joku peruttu tapahtuma. Tapahtuma oli pudonnut kuin verho maailmaa peittämästä.
Taide, joka oli liian todellista, liian neliulotteista, liian hikistä ja kollektiivista, tuli liian lähelle, tapahtuma, esitys, asiat joita koettiin yhdessä, yleisönä. Sen täytyi loppua. Se oli uhka.
Vain litteiksi pakatut teokset toimivat. Kirjoittaminen oli hetken taidetta, koska todellisuus oli siinä äärimmilleen pakattua. Matalalaatuiset kuvat kiersivät, silloinkin kun Internet rakoili paineessa.
Mitä jos yhteydet katkeaisivat nyt?
Jos joutuisi kohtaamaan planeetan silmästä silmään?
Ajasta tuli ongelma.
Jotkut menettivät aikansa. Aika meni muiden hoivaamiseen. Joitain tarvittiin epätoivoisesti. Heillä ei ollut aikaa tarvita itselleen.
Jotkut toiset saivat aikaa. Aika levittäytyi eteen laajana autiomaana, lähes loputtomana. Oli paljastunut, että he eivät olleet olennaisia, heitä ei tarvittu. He olivat matkustaneet juuri, se oli saanut heidät tuntemaan itsensä tärkeiksi, mutta heillä ei ollut niin väliä, ja nyt he eristäytyivät, heidän etäisyytensä oli myötätuntoa, mutta silti oli ajan ongelma, joka asettui asumaan heidän yksiöihinsä.
Oli mahdotonta täyttää kaikkea aikaa. Oli annettava tyhjän ajan täyttyä tyhjyydellä. Tyhjyyden täytyi virrata heidän lävitseen, kun he yrittivät pysyä murtumattomina, kuin akveduktit, he ajattelivat, ja olivat muinaista infrastruktuuria, aikakaudelta joka oli päättynyt edellisellä viikolla.
