Kolumni: Ehkä maailma muuttuukin unelmoimalla

Unelmoinnista kirjoitetaan usein suoristuskeskeisessä self-help mielessä. Unelmointi voi kuitenkin olla myös itsestä poispäin kääntyvää, kollektiivista ja poliittista, kirjoittaa Aurora Lemma.

T:Teksti:

K:Kuva: Mikko Rikala

Seuraa unelmaasi, saavuta tavoitteesi, ole onnellinen. Unelmointi nähdään usein keinona saavuttaa omat haaveet – oli haave sitten uusi auto tai maailmanympärysmatka.

Unelmointi voi kuitenkin olla myös ulospäin kääntyvää: sellaisten maailmojen kuvittelua, joissa niitä ongelmia, joihin unelmoimme ratkaisuja, ei olisi ollenkaan.

Sen sijaan, että unelmoisimme mielenrauhasta itsellemme, voisimme unelmoida yhteiskunnasta, joka mahdollistaa kaikille edellytykset hyvään elämään. Sen sijaan, että kuvittelisimme maailmaa, jossa syrjintä on kielletty, voisimme unelmoida maailmasta, jossa syrjintä ei olisi edes mahdollista. Kollektiivinen unelmointi on yhteisten maailmojen kuvittelemista, sellaisten, joissa kaikilla olisi parempi olla.

Suomessa kollektiivisesta unelmoinnista ovat puhuneet ainakin kirjoittaja Maryan Abdulkarim ja koreografi Sonya Lindfors, joiden kehittämä We Should All Be Dreaming -konsepti keskittyy unelmointiin voimaantumisen ja vallankumouksen välineenä.

Osallistuin vuosi sitten unelmointityöpajan harjoitusillalliseen. Illallisen aikana kuulimme toisten ihmisten utopioita ja kerroimme ventovieraille omistamme. Kiiruhdin paikalle työtapaamisesta, ja istuessani illallispöytään olin vielä vankasti kiinni vallitsevissa olosuhteissa.

Unelmointi tuntui aluksi lähes mahdottomalta, vielä illan lopuksikin vähintään haastavalta. Yrittäessäni kuvitella erilaista maailmaa päädyin ajattelemaan tilannetta, jossa emme kykenisi havaitsemaan muiden ihmisten ulkoisia ominaisuuksia. Emme tietäisi sukupuolta, ikää, etnisyyttä, tyyliä, toimintakykyä tai luokka-asemaa.

Kuvittelin myös, millainen itse olisin, jos en olisi niin tottunut siihen, että me ihmiset kohtaamme toisemme ulkonäön ja siitä vedettyjen johtopäätösten kautta. Tarjoutuisiko kukaan kantamaan painavaa laukkuani, jos olisin mies? Kysyisivätkö ventovieraat, ovatko vanhempani töissä, jos olisin valkoinen?

Arjen kiireissä ajattelee harvoin näin pitkälle. Silloinkin, kun pyrimme vaikuttamaan olosuhteisiimme, suuntautuu toiminta usein olemassa olevien tilanteiden vastustamiseen. Aktivismi on usein reaktiivista, ulkoisiin olosuhteisiin vaikuttamista.

On helpompi sanoa, mikä on huonosti, kuin miten asioiden pitäisi olla. Harvoin pysähdymme ajattelemaan sitä, millaisen maailman todella haluaisimme rakentaa.

”En oikeastaan tiedä varmasti, mitä tapahtuisi, jos vaikka kaikki Suomen taidekentän johtajahahmot eivät olisi valkoisia cismiehiä, mutta kiinnostaisi nähdä, millainen maailma se olisi”, sanoi käsikirjoittaja Olga Palo elokuussa järjestetyssä F/Symposium-tapahtumassa. Kuusi päivää kestänyt ääni-, keskustelu- ja podcast-tapahtuma koostui vaihtelevista teemoista, joihin kuuluivat myös unelmointi, utopiat ja päämäärät.

Palon juontamalla aamiaisklubilla pohdittiin vajaan tunnin aikana taidetta, unelmointia ja niiden risteyskohtia. Palo ja vieraana ollut dramaturgi Elina Minn pohtivat feminismin keinoja unelmoinnissa ja sitä, pitäisikö feminismi nähdä päämääränä vai keinoina.

Yksinkertaisimmillaan unelmoinnin voisi nähdä sellaisten tulevaisuuksien hahmottelemisena, joita ei ole vielä kokeiltu. Tällainen vaihtoehtoisten tulevaisuuksien kuvittelu on populaarikulttuurista tutumpaa dystopioina – onhan myös niin, että jonkun utopia on jonkun toisen dystopia.

Dystopiat perustuvat yleensä totalitaariseen yhteiskuntaan, kun taas utopioihin liittyy olennaisesti ihanne vapaudesta. Poliittisessa filosofiassa tunnetaankin käsite vapauden ja tasa-arvon ikuisesta konfliktista; ajatuksesta, ettei näitä kahta voida saavuttaa yhtäaikaisesti. Tasa-arvo vaatii yksilön vapauden rajoittamista, minkä voi ajatella näkyvän esimerkiksi nykyisessä sananvapauskeskustelussa. Vastavuoroisesti vapaus rajoittaa tasa-arvoa.

F/Symposiumin vapaustrilogiaan kuuluvassa keskustelussa Palo pohti vapauden kokemusta filosofi Sanna Tirkkosen kanssa. Tirkkonen toi esille vapauden ja individualismin yhteyttä läntisen filosofian perinteessä ja sanoi käsityksen yksilönvapaudesta olevan ”individualismin mädättämä”.

Kun kirjoittaa Googlen kuvahakuun sanan vapaus, avautuu loputtomasti kuvia yksittäisistä ihmisistä vuorilla, niityillä tai meressä. Kärjistäen: länsimaisessa kontekstissa vapaus tarkoittaa mahdollisuutta tehdä mitä haluaa. Ajatellessamme vapautta, unelmoidessamme, käännymme itseemme ja etsimme vastauksia sieltä.

Poliittinen vapaus ja siitä unelmointi voidaan nähdä vastakohtana tälle. Kirjoittaja, aktivisti Audre Lourden kuuluisa ajatus, ”I am not free while any woman is unfree”, poikkeaa perinteisestä länsimaisesta vapauskäsityksestä. Vapauskin on näin katsoen kollektiivista, jotain sellaista, joka voidaan saavuttaa vain katsomalla itsemme ulkopuolelle.

Yksilön minä tulee kuitenkin usein kollektiivisuuden tielle. We Should All Be Dreaming -tapahtumassa myös omat ajatukseni kääntyivät lopulta itseeni. Jos maailma olisi valmis, eikä olisi mitään, mitä muuttaa, kuka minä olisin? Mitä tekisin ja mistä unelmoisin, mitä ajattelisin ja mitä lukisin?

Tämä ajatus jäi päällimmäisenä mieleeni molemmista tapahtumista. Ajatellessani erilaisia, vapaampia maailmoja huomaan, kuinka paljon tämän maailman olosuhteet vaikuttavat itseeni. Unelmointi on tavallaan nykyhetken kritiikkiä.

Näin unelmointi on myös radikaalia. Ajattelemalla itseään ilman tämän yhteiskunnan rajoitteita voi nähdä pidemmälle kuin nyt. Vaikka maailma junnaisi näennäisesti paikallaan, voisimmeko me yksilöinä ja yhteisönä mennä jo eteenpäin?

Mistä haaveilisimme irrallamme tästä maailmasta, vailla vastustusta?