Anthropocene: The Human Epoch
Tätä elokuvaa katsoessa todella tuntuu siltä, että tulevaisuus on tuhottu. Planetaariset rajat on ylitetty, ja kulutuksen vauhti vain kasvaa. Ihminen on ottanut koko Maan käyttöönsä ja pilaa sitä kiihtyvällä tahdilla. Deus ex machina -ratkaisua odotellessa rakennamme valtavan pitkiä tunneleita vuorien läpi, siirrämme eli käytännössä murskaamme kaupunkeja avolouhosten ja maailman suurimpien kaivureiden tieltä, happamoitamme meret ja tuhoamme siten niiden suurimmat ekosysteemit eli koralliriutat ja niiden ympärillä kuhisevan elämän ja niin edelleen ja niin edelleen.
Ihmiskunnasta on tullut geologinen voima, ja tuolla voimalla ihmiskunta on jo pitkälti pilannut elämän niin muilta elonkehän jäseniltä kuin tulevilta ihmisiltä. Mutta ei niin pahaa ettei jotain hyvää: Jennifer Baichwal ryhmineen on saanut talteen kertakaikkisen hypnoottisia kuvia ihmisen näköisekseen muokkaamasta planeetasta. Dokumentti olisi katsomisen arvoinen jo pelkästään sveitsiläiseen junatunneliin sijoittuvan parin minuutin mittaisen pätkän takia. 2001: Avaruusseikkailu tapahtuu Maan alla.
– Pekka Torvinen
Bacurau
Brasilia, muutaman vuoden päästä. Television pääkanava lähettää rikollisten teloituksia suorana lähetyksenä suurkaupungista, ja periferian periferiassa oleva Bacuraun kylä katoaa digikartoilta (varma merkki, että jotain ikävää on tulossa).
Läpeensä korruptoitunut paikallispolitiikko yrittää neuvotella kylää äänestämään hänen jatkokautensa puolesta ja tarjoaa kylälle niin kuorma-autollisen kirjoja kuin myös lääkkeitä, jotka tylsistyttävät mielen. Kylä ei lääkkeisiin tartu vaan käyttää omia, erityisen vahvoja psykotrooppisia aineita. Kylään palaava Teresa (Bárbara Colen) saa pillerin kielelleen heti elokuvan alussa, eikä mihinkään sen jälkeen voi täysin luottaa.
Vähän kauempana on joukko amerikkalaisia ja brittejä, jotka ovat tulleet tappamaan ihmisiä joidenkin käsittämättömiksi jäävien sääntöjen mukaan. Tulevaisuuden metsästyssafari? Murhajoukkoa johtaa Michael, jota näyttelee Udo Kier. Heillä on drone, joka näyttää klassiselta ufolta.
Vähän kauempana on myös joukko kylästä lähteneitä kapinallisia, jotka piileskelevät viranomaisilta. Heillä on suunnitelma.
Kun kylän asukkaiden puhelimet eivät enää löydä verkkoa, on kylän ja tappajaturistien yhteenotto selviö. Äärimmäinen väkivalta ei ole vähään aikaan tuntunut näin hyvältä!
Kleber Mendonça Filhon ja Juliano Dornellesin elokuvassa on kommentaaria Brasilian nykypolitiikasta ja äärioikeistolaisesta presidentistä Jair Bolsonarosta, mutta myös symboliikkaa laajemmin: tarvitsemmeko kaikki äärimmäisen kovia huumeita, jotta uskaltaisimme tehdä minkäänlaista merkittävää poliittista muutosta? Ennen kaikkea Bacurau on kuitenkin brassi-western ja taitava kudelma melkein antropologimaista otetta, trippailua ja överiksi vedettyä ultraväkivaltaa.
– Pekka Torvinen
Bait
Lyhyesti: mestariteos.
Cornwallilaisella Martinilla (Edward Rowe) on vaikeuksia pysyä leivän syrjässä kiinni rannikon perinteisellä elinkeinolla eli kalastuksella. Silti hän yrittää – vaikka ilman venettä – toisin kuin veljensä Steven (Giles King), joka on luopunut kalastuksesta ja käyttää kuolleen isän vanhaa venettä humalaisten turistien hupiajoihin.
Veljekset ovat myyneet talonsa turismiyrittäjille, ja nyt yrittäjät kyykyttävät Martinia muun muassa pysäköinnistä rantatielle talon eteen. Vanha ja uusi maailma kohtaavat, väkivalta poreilee kohtausten alla. Silti elokuva on enemmän komiikkaa kuin tragiikkaa.
Ohjaaja Mark Jenkin on kuvannut elokuvan 16mm-kaitafilmikameralla mustavalkoisena ilman ääntä. Dialogi ja muut äänet on tehty vasta myöhemmin, ja soundtrack ilmestyy ja katoaa kuin vuoksi ja luode. Ilmeisen tarkoituksellisesti äänet eivät usein aivan täsmää kuvan kanssa. Tässä ajassa mikään ei täsmää – ei vanha eikä uusi elinkeino.
Mestariteokseksi elokuvan nostaa kuitenkin sen visuaalinen tyyli. Yhden hetken elokuva on kuin Georges Méliès’tä, sitten Robert Bressonia. Lopulta se on kuitenkin Jenkinin taituruutta, ei menneiden suurnimien kopioimista.
Valitettavasti Baitin näytökset ovat jo loppuunmyytyjä, mutta ehkä yksi vuoden parhaimmista elokuvista saa vielä bonusnäytöksen.
– Pekka Torvinen
Kolme leffaa Claire Denis’ltä
High Life (2018) on Claire Denis’in ensimmäinen englanninkielinen elokuva. ”Oudoksi tripiksi” kuvatussa scifi-esseessä pääosia esittävät Robert Pattinson ja Juliette Binoche.
En ole nähnyt sitä, mutta suositella sopii ainakin kahta festareilla näytettävää Denis’n vanhempaa elokuvaa, 35 shots of Rumia (2009) ja No Fear, No Dieta (1990). Ne kuvaavat ranskalaista yhteiskuntaa, tunteita sekä monimutkaisia ihmissuhteita elegantisti ja koskettavasti. Miksi mennä festareille katsomaan wanhoja leffoja? Koska vanhat ovat aika varmasti hyviä, etkä tuhlaa aikaasi!
– Iida Sofia Hirvonen
Searching Eva
”Might as well become a prostitute, cause the system fucks you anyway”, julistaa 27-vuotias Eva Collé elämäänsä käsittelevässä dokumentissa. Eva Collé on turhautunut kotimaansa Italian ummehtuneeseen patriarkaalisuuteen, eikä haluaisi samaistua menneisyyteensä. Hän on berliiniläistynyt malli, aktivisti, seksityöläinen, kirjoittaja sekä seksipositiivinen tumblr-stara, uuden ajan Cicciolina ajassa, jossa ei ole tabuja rikottavana.
Pia Hellentalin ohjaama dokumentti käsittelee internetin identiteettiperformanssin sekä ”todellisuuden” välistä kaksijakoisuutta ymmärtävästi. Elämää on helppo esittää seuraajille coolina ja emansipoituneena indie-unelmana, vaikka todellisuudessa lähinnä röhnötetään yksin älypuhelimen kanssa. Eva inspiroi seuraajiaan, herättää heissä haluja, huolta, harhaluuloja, fantasioita ja loputonta uteliaisuutta. Hän puhuu avoimesti mielenterveydestään, seksuaalisuudestaan sekä työväenluokkaisesta taustastaan. Haavoittuvaisuus muuttuu pääomaksi sosiaalisen median tarinataloudessa. Eva laukoo kapitalistikriittisiä sloganeita samalla kun tiuskii äidilleen siitä, ettei tämä osaa ottaa hänestä instagram-kuvia suotuisasta kulmasta. Ihminen voi näyttää yhdessä hekessä muotikuvasta repäistyltä ikonilta ja seuraavassa pälyillä ympärilleen eksyneenä ja avuttomana.
”I get more money from a blowjob than Paris fashion week”, Eva toteaa. Eva ei ole varma pitääkö seksistä, mutta seksin myyminen tuntuu pienemmältä uhraukselta, kuin pitkät duunipäivät sielua syövässä koneistossa. Vallankumous olisi kiva, mutta huomio kohdistuu oman persoonan kuratointiin. Eva toimii esikuvana nuorille luoville kaupunkilaisille, jotka tiedostavat järjestelmätason ongelmat samalla, kun haluaisivat vain jotenkin menestyä sillä, että totettavat autenttista itseään.
– Iida Sofia Hirvonen
The Souvenir
Ainoa tärpeistä, jota en ole nähnyt, mutta uskallan silti suositella Joanna Hoggin aiemman tuotannon sekä aivan erinomaisen ja perusteellisen New York Review of Booksin jutun perusteella.
The Souvenir on Hoggin omaelämäkerrallinen teos, jossa tapahtuu enemmän kuin hänen aiemmissa fiktiivisissä elokuvissa. Kuten Jana Prikryl kirjoittaa New York Review of Booksissa: Hoggin aiemmat kolme elokuvaa ovat fiktioita, jotka näyttävät dokumenteilta. The Souvenir on Prikrylin mukaan päinvastainen tapaus, se pysyttelee todellisissa tapahtumissa, mutta narratiivia on niin paljon, että se vaikuttaa romaanilta tai oopperalta.
”[F]ilm’s rootedness in autobiography does something marvelous to its realism: in a work of fiction, we’d expect the power dynamic between two people to be suggested in situations that didn’t tax our disbelief. The outrageousness of what actually happened between the young Hogg and her lover is here preserved in all its blatancy; her submissiveness isn’t sanded down into some milder episode in which she might more plausibly allow herself to be deceived. Earlier Anthony had told Julie that he admired film characters who are ’very truthful, without necessarily being real,’ and you could say that the two of them are very truthful without necessarily being that approximated thing, realistic.”
– Pekka Torvinen
