Syytän yhtä espanjalaista kaupunkia siitä, että yöllä härät juoksevat perässäni kapeilla, keskiaikaisilla kujilla.
Ottaen huomioon, etten ole koskaan käynyt Pamplonassa ja että ainoat tietoiset mielikuvani kaupungista perustuvat muutaman minuutin uutispätkiin, unieni mielikuvat sieltä ovat häkellyttävän tarkkoja. On kuin käytössäni olisi Google Street View, jonka avulla voin kulkea koko härkäjuoksun virallisen reitin: Voin nähdä Cuesta de Santo Domingon kapean kurvin, jonka molemmin puolin nousee jyrkkä, painostava kivimuuri; voin nähdä muurin luota kohoavat kapeat rappuset, joille unissani pyrin mutta jotka ovat jo ihmisten tukkimat; voin nähdä ranskalaiset parvekkeet, joilla värikkäästi pukeutuneet ihmiset huutavat ja heiluttavat lippujaan.
Näen Plaza del Ayuntamenton korkeat ja koristeelliset rakennukset, kaupungintalon koko loiston ja aukion kiiltävät, liukkaat kiveykset, liehuvat liput ja vesikaivon; näen liiketilojen suljetut rautaovet ja harmaan, kytevän lian; näen Calle Estafetan ahtauden, parvekkeille ja talojen katoille tunkeutuneet ahdistuneet ja kiihottuneet katsojat, suljetun La Coloniale -kahvilan; liput, jotka on pingotettu köyden varaan kujan yläpuolelle; näen härkätaisteluareenan punaisena kirkuvat portit ja antifasistiset graffitit ja iskulauseet, joita kohti juoksen epätoivoissani vihaiset ja painavat pedot takanani.
Vuosien painajaisten jälkeen koko reitti Plaza de Torosille on painunut mieleeni niin, että voin nytkin juosta sen mielessäni. En ainoastaan näe reittiä pienimpiä yksityiskohtia myöten, vaan myös kuulen äänet, kuulen hurraavan ihmisjoukon, joka vain katsoo eikä tiedä mitään osallistujien kuolemankauhusta, härkien huohotuksen ja sorkkien ja jalkojen töminän; kuulen loukkaantuneiden itkuisen hädän ja tunnen auringon paahtaman suolan, käristyvien lihavartaiden ja härkien ulosteen hajun.
Kun herään aistikylläisestä painajaisesta, olen yltä päältä hiessä ja sydämeni hakkaa kuin yhä juoksisin.
Olen varma, että minun kaltaisiani ihmisiä on ympäri maailmaa, että siellä täällä on ihmisiä, jotka heräävät samanlaisten kuvien piinaamina, Pamplonan huutava ihmistungos, ahdistuneet, väkivaltaiset härät ja typerästi liehuvat liput mielessään.
Tietenkin tunnen suurta yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Ajattelen, että me kärsimme samasta idioottimaisesta traditiosta täsmälleen samalla tavalla. Muutaman typerän yksilön mieleen juolahtanut ällöttävä tapa käyttää aikaa ja hankkia fyysisiä ja henkisiä vammoja on tehnyt meihin jostakin syystä aivan liian suuren vaikutuksen, jolle emme enää mahda mitään.
En enää yritä selvittää, miksi näen juuri tätä painajaista.
Silloin kun vielä yritin ymmärtää, miksi juuri härät vainoavat minua yöllä, en löytänyt vastausta. Vaikka syöksyin syvälle lapsuuteni painajaisiin ja pelottavimpiin matkustusmuistoihini, ymmärrys pakeni minua. Olin ymmälläni, ja terapeuttini oli yhtä tietämätön.
Pian terapeuttini paljasti välinpitämättömyytensä härkien suhteen. Hänestä ongelma oli yleinen ahdistuneisuuteni, eivät härät.
Tietenkin olen hänen kanssaan samaa mieltä.
En usko, että emotionaaliset ongelmani ovat pamplonalaisten vika, mutta olen varma, että jos härkäjuoksua ei olisi koskaan keksitty, elämäni olisi ratkaisevasti erilaista ja minä olisin täysin erilainen ihminen.
Tietenkin minusta tuntuu epäoikeudenmukaiselta kärsiä muiden hauskanpidon vuoksi. Heille härkäjuoksu merkitsee vain yhtä hauskaa päivää, minulle jokaöistä piinaa.
He kokevat elämän ja unen, minä kuoleman ja painajaisen.
Jokainen, joka öisin joutuu juoksemaan kapeilla kujilla härkiä pakoon ihmisten kaikkialla töniessä ja tukkiessa reittiä, jokainen joka joutuu kärsimään härkäpakkomielteestä veren ja ulosteiden ja grillatun lihan hajussa, jokainen, joka joutuu kärsimään tästä kidutuksesta sen sijaan, että nukkuisi yönsä rauhallisesti ja miellyttävästi, kantaa selässään turhaan uhratun härän koko painoa.
