”Ai että miten söpöä! Siellä se Mansikki nyt kirmaa laitumella. Katso Juho-Petteri, miten hauskaa noilla lehmillä on! Ja syö se jäätelösi, ennen kuin se sulaa. Mennään sen jälkeen ostamaan makkaraa.”
Lehmien laidunkauden avajaiset ovat suosittuja yleisötapahtumia. Pelkästään Helsingin Viikissä laitumellelaskua saapuu joka kevät seuraamaan tuhansia ihmisiä. Tapahtuma on korostetun hilpeä: on lähtölaskenta navetan ovien avaamiselle, countrymusiikkia ja Janne Kataja hassuttelemassa mikrofoniin lehmien pukkihypyistä.
Mutta mitä me oikeasti katsomme, kun katsomme lehmien 60 päivän lakisääteisen kesäloman alkamista? Tai tarkemmin muotoiltuna: mistä meidän katseemme yritetään ohjata pois?
Suomalaisen lypsylehmän elinkaari on usein karmea. Lehmä elää kytkettynä liikkumisen estävään parteen, käy läpi pakkohedelmöityksiä ja jälkeläisten riistoja, saa viiden vuoden iässä pulttipistoolista kalloonsa ja päätyy lopuksi muovikelmussa kaupan kylmätiskille.
Sipilän hallitus linjasi elokuussa 2018, ettei se aio esittää parsinavettojenkieltoa uuteen eläinsuojelulakin, jonka käsittely kaatui maaliskuussa maakunta- ja soteuudistuksen mukana mutta jatkuu seuraavalla hallituskaudella. Myöskään turkistarhauksesta tai irvokkaista sikojen porsitushäkeistä ei olla luopumassa. Jatkuva juomavesi sentään kirjataan lakiin, mutta ei turkiseläimille. Ja kuka nyt kanoista piittaisi.
Tämä on Suomi 2019. Hyvinvointivaltio, joka lakkautti Juha Sipilän johdolla eläinsuojelu-asiamiehen viran vuonna 2015. Demokratia, jota ei liikuta, että vetoomuksen kunnianhimoisemman eläinlain puolesta allekirjoitti viime vuonna 139 000 suomalaista.
Eläinten oikeuksiin ollaan kuitenkin pikkuhiljaa heräämässä isommin. Liikehdintää vauhdittaa ilmastonmuutoksen torjunta, jonka ansiosta esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuusto päätti helmikuussa puolittaa lihan- ja maidonkulutuksen kaupungin ruokapalveluissa seuraavan kuuden vuoden aikana.
Taistelu on tullut jäädäkseen, ja tällä kertaa se ei ole henkilökohtaista. Se on poliittista.
Maailmalla toimii tällä hetkellä 19 eläinoikeuspuoluetta, joista enemmistö on perustettu 2010-luvulla. Menestyneimmät puolueet löytyvät Espanjasta, Portugalista ja Alankomaista, jossa Partij voor de Dierenillä on 76 edustajaa eri hallinnollisissa elimissä. Myös Suomi sai oman eläinoikeuspuolueensa (EOP) vuonna 2016. Sen edustajia oli ensimmäisen kerran ehdolla kuntavaaleissa 2017, ja tänä keväänä puolue kisasi eduskuntapaikoista.
Oikeustieteilijätkin ovat heränneet. Viisi juristia perusti helmikuussa 2018 Suomen eläinoikeusjuristit ry:n, joka ajaa eläinten oikeuksien kirjaamista Suomen perustuslakiin. Toteutuessaan lakimuutos antaisi eläimille tehokkaampaa suojaa ja eläinsuojelulainsäädännölle enemmän painoarvoa. Se johtaisi myös siihen, ettei eläinten jalostaminen, kasvattaminen ja tappaminen esimerkiksi elintarviketuotannossa voisi enää jatkua nykyisenkaltaisena.
Miksi kaikki tämä tapahtuu nyt?
Tai pikemminkin: miksi vasta nyt? Syntyihän moderni eläinoikeusliike jo 1970-luvulla, jolloin australialaisfilosofi Peter Singer julkaisi vaikutusvaltaisen teoksensa Oikeutta eläimille. Kirjan pääteesi on, että ihmisen erityis-oikeudet muihin lajeihin nähden ovat lajisortoa ja rationalistisen etiikan vastaisia.
Paljon on muuttunut 1970-luvun jälkeen. Eläimiä koskeva tutkimustieto on lisääntynyt ja tuonut uutta informaatiota esimerkiksi eläinten tunteista. On huomattu, että eläimen motivaatio toimia lähtee aina sen tunteista, eikä näiden tunteiden voimakkuus riipu eläimen koosta tai älykkyydestä. Esimerkiksi emakolla on voimakas motivaatio rakentaa pesää ennen synnytystä, mutta liikkumisen estävässä häkissä sillä ei ole siihen mahdollisuutta. Kun lajityypillinen käyttäytymistarve estyy, eläin turhautuu ja muuttuu asenteeltaan pessimistiseksi, jopa masentuneeksi. 2000-luvulla akateeminen eläintutkimus lyöttäytyi yhteen eläinaktivismin kanssa. Syntyi uusi monitieteellinen tutkimusala, kriittinen eläintutkimus, jossa eläintä tarkastellaan ensimmäistä kertaa osana yhteiskunta- ja kulttuuritutkimusta. Kriittisessä eläintutkimuksessa pyritään nostamaan esiin etenkin vallan ja normien vaikutusta siihen, keiden elämää pidämme elämisen arvoisena.
Ihmisen suhde eläimiin on ristiriitojen täyttämä. Kohtelemme yksiä lajeja hyödykkeinä, toisia ärsykkeinä, kolmansia vihollisina ja neljänsiä perheenjäseninä. Saatamme sulkea gerbiilin häkkiin mutta vastustaa eläintarhoja. Saatamme ampua suden mutta palvoa koiraa.
Koirat ja kissat ovat muokanneet kulttuuriamme niinkin suuresti, että niistä on tullut monille lapsen korvaajia, vaihtoehtoja heteronormatiiviselle perhemallille. Kriittisen eläintutkimuksen näkökulmasta tällainenkaan omistussuhde ei ole ongelmaton. Voidaan esimerkiksi kysyä, onko koiran pitäminen kaupunkiympäristössä sen etujen mukaista tai kannattaako kissan hankkiminen – sen ruokkiminen kun tarkoittaa automaattisesti sitä, että toisten eläinten on kuoltava.
Kriittinen eläintutkimus ei ole arvoneutraalia, kuten ei ihmistutkimuskaan, vaan se pyrkii eläimen mielen, tarpeiden ja itseisarvon tunnustamiseen ja eläinten yhteiskunnallisen aseman parantamiseen. Rajanveto on merkittävä, sillä suomalainen eläinkeskustelu ja etenkin eläinpolitiikka on tähän asti ollut selkärangatonta sanahelinää, jossa mikään ei ole olevinaan oikein tai väärin, oikeudenmukaista tai julmaa. Vaikka eläinsuojelulaissa sanotaan, ettei eläimelle saa aiheuttaa tarpeetonta kipua tai kärsimystä, rikoksille annetaan olosuhteet tapahtua, ja tuomiot niistä ovat muutamia päiväsakkoja.
Kriittistä eläinajattelua on viime vuosina edesauttanut lisääntynyt tieto ruoan alkuperästä. Muiden muassa Oikeutta eläimille -yhdistyksen julkaisemat salakuvausvideot ja Cowspiracyn (2014) kaltaiset dokumentit ovat tuoneet tehomaatalouden epäeettisyyden ja eläinsuojelurikkomukset ihmisten silmien eteen. Kuvamateriaali on järkyttänyt, yhdistynyt laajempaan huoleen eläintuotannon ympäristöongelmista ja saanut monet ryhtymään kasvissyöjiksi.
Sitten on vielä se suurin ihmisiä herätellyt asia: Elämme hirvittäviä aikoja eläimille. Luonnonvaraisten eläinten massasukupuuton tahti on kiihtynyt satakertaiseksi 1900-lukua edeltävään aikaan verrattuna. Tuotantoeläimiä kasvatetaan ja tapetaan ruoaksi enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Lemmikkieläimistä jalostetaan sairaita rotuja ja pentutehtailulla tahkotaan suuria summia rahaa.
Ei siis mikään ihme, että eläimet ja niiden yhteiskunnallinen asema ovat alkaneet vaivata ihmisiä.
Homer Simpson ihmetteli eräässä Simpsonien jatkossa, miksi eläimiä ei saisi syödä, jos ne kerran on tehty ruoasta.
Vitsi ei ole tuulesta temmattu: Maailmassa elää valtavasti homereita, jotka on aivopesty uskomaan, että lihansyönti on normaalia tai jopa välttämätöntä. Että ihmisellä on valta- ja omistussuhde eläimeen. Että kasviksilla ei elä. Että ongelmat ovat jossain muualla kuin omalla lautasella tai omassa maassa. Että eläimen kärsimyksellä ei ole väliä, jos pihvi maistuu hyvältä. Että varusmiehellä alkavat kuukautiset, jos hän syö linssikeittoa tai juo kukkakaalipirtelöä.
Väärät, pinttyneet ja eteenpäin jaetut uskomukset ovat yksi syy siihen, miksi eläinten oikeuksien edistäminen on laahannut paikallaan. Jo varhaiskasvatuksessa lapsen eteen lätkäistään kuvakirja, jossa tuotantoeläimet esitetään maalaisidyllissä kirmaavina fiktiohahmoina. Kun lapsi menee kouluun, hänelle opetetaan, ettei ole olemassa sellaista asiaa kuin maitoa tuottamaton lehmä. Ja kun sama tyyppi myöhemmin kouluttautuu vaikkapa eläinlääkäriksi, hän saa huomata, että usein virka pakottaa hänet toimimaan pikemminkin eläintuottajan kuin eläimen parhaaksi.
Myös kieli ylläpitää alentavaa suhdettamme eläimiin. Saatamme käyttää ilmaisuja kuten ”häntä kohdeltiin kuin koiraa”, johon sisältyy oletus siitä, että koira olisi ihmistä alempi-arvoisempi ja sen kaltoinkohtelu olisi jotenkin hyväksyttävää. Toisaalta kieli jättää avoimeksi monia eläinten asemaan liittyviä kirjoittamattomia sääntöjä. Eläinsuojelulakiin on kirjattu ainoastaan minimivaatimukset eläinten kohtelulle. Sen jälkeen ollaan harmaalla alueella, jossa eläin häviää ihmiselle aina.
Lopulta ihmisen valtasuhdetta eläimeen pönkittää tietysti raha. Tuotantoeläimiä lahdataan, kaloja liikakalastetaan, pölyttäjiä myrkytetään ja luonnonvaraisia eläimiä ajetaan hakkuiden tieltä kodeistaan, koska kapitalistinen jatkuvan kasvun ihanne niin vaatii. Eläintehtailu ja siihen liittyvä maankäyttö on paisunut niin järjettömäksi bisnekseksi, että karjan laidun- ja rehunkasvatusalueet vievät jo yli neljänneksen maapallon maapinta-alasta.
Kaiken tämän on muututtava. Eläinkysymyksissä ei ole enää kyse ”vain” eläimistä vaan kasvavassa määrin myös ympäristö- ja ihmiskysymyksistä.
Lautasillemme päätyneiden ja maapallolta pyyhittyjen lajien lukumäärä alkaa olla niin pökerryttävä, ettei tilanne ole enää millään mittarilla hyväksyttävissä. Elämme keskellä järjetöntä rikosta, eläinkansanmurhaa.
Vähintä, mitä voimme tehdä, on vaatia poliittisilta päättäjiltämme selkärankaa puuttua tilanteeseen, lopettaa haitalliset maataloustuet, tunnustaa eläinten itseisarvo, kirjata se lakiin, rangaista sen rikkojia ja alkaa luoda myötätuntoisempia suhteita muihin lajeihin.
Viimeisenä lähtevä sammuttaa teurastamon valot.
