Olette molemmat käsitelleet taiteessanne tenniksen pelaamista. Mille tennis toimii tekstissä vertauskuvana?
JUKKA VIIKILÄ: Elämälle tietenkin, ei sen enempää eikä vähempää. Pidän siitä kamppailun ja sivistyneisyyden yhdistelmästä. Tennikseen kuuluvat tietyt käytöstavat sekä pukukoodi niin kentällä kuin yleisössä. Laji on todella verinen, mutta se näyttää vihreältä ja valkoiselta.
PETRI VÄHÄSARJA: Pelissä asiat on pistetty tapahtumaan tietyllä tavalla ja tietyissä rajoissa. Omaa Tennistä-kappaletta tehdessäni rupesin miettimään, tuleeko radiosta tennistä ikinä. Olin jo pitkään kuvitellut silloiseen kotiini asumaan mummoa, joka on hirveän yksinäinen, mutta yrittää radion välityksellä säilyttää yhteyden toisiin ihmisiin. Mutta kanavalta tulee vain tennistä ilman selostusta, ja sitä se mummo kuuntelee, niitä lyöntiääniä.
Onnistutte molemmat luomaan teksteillänne illuusion jonkinlaisesta välittömyydestä tai suoruudesta. Mitä suorapuheisuus teille merkitsee?
VIIKILÄ: Minulla on kirjoittajana pyrkimys olla aika estoton, mutta se, miten se toteutuu, on asia erikseen. Kyllä yksi ideaali on vilpittömyys. Toisaalta toisesta runokirjastani tehdyn kritiikin otsikko oli Ironian viileä oppikirja, eli välttämättä kaikki eivät näe tekstejäni niin suorapuheisina. On jännittävää, että se mikä toisille on täysin suoraa puhetta, lähestulkoon tunnustusta, on toisille venkulointia.
VÄHÄSARJA: Ehkä vain taiteentekijä itse voi tietää, kuinka suorapuheinen hän on. Olen huomannut, että suorin mahdollinen puhe on luultavasti sitä, että mennään mahdollisimman tarkkoihin, pieniin yksityiskohtiin. Tai sitten en edes tiedä, mitä suorapuheisuus on, juuri rehellisyyttä ehkä?
VIIKILÄ: Ehdottomasti rehellisyyttä. Itsensä saa silti aika ajoin kiinni vilpistä, temppuilusta ja kikkailusta. Minulla on ehkä vähän vanhanaikainen kuva kirjoittamisesta. Ajattelen, että se on ajatusten ja ideoiden ja löydösten vilpitöntä jakamista toisten ihmisten kanssa, olivat ne löydöt sitten poeettisia tai elämää koskevia.
Jukka, sanoit Finlandia-palkintopuheessasi, että proosateoksesi ovat tapa salakuljettaa runoutta ihmisille. Petri, myös sinulla on kunnianhimoinen suhde lyriikkaan. Mitä runoilijuus teille tarkoittaa?
VÄHÄSARJA: Bob Dylan sanoi kerran ihan hyvin, että ”All I can do is be me, whoever that is.” Sitähän se runoilijuus on: kaipuuta vapauteen, kaipuuta saada olla sellainen kuin oikeasti on. Tätä tapaa, jolla haluan olla olemassa, voidaan kutsua runoilijuudeksi. Samalla se on hirvittävän latautunut stereotypia, mutta en tiedä, onko parempaakaan.
VIIKILÄ: On hienoa, että se on niin latautunut, toisin kuin mielikuvat mistään muusta tekstin tekemisen ammattikunnasta. Kirjailija on ihan laimea sana verrattuna runoilijaan. Kerran tapasin näyttelijöitä, jotka olivat ihmeissään, kun minut esiteltiin heille. Eivät he olleet koskaan nähneet runoilijaa, ihan kuin se olisi joku eläin. En kyllä tiedä, koenko itseäni runoilijaksi, vaikka olen runokirjoja kirjoittanut.
VÄHÄSARJA: Joskus 50-luvulla runoilijuus, runojen kirjoittaminen, oli vielä kova juttu. Nykypäivän runoilijoita ovat räppärit.
VIIKILÄ: Se on totta. Runous on aina ollut marginaalista, mutta nykyään se on vielä marginaalisempaa, vaikka myynnit ovat suurinpiirtein samoja – aina sen 300 kappaletta per kirja. Ennen runoilijat olivat kansakunnan kaapin päällä: isoja tyyppejä, vaikka ei kansa niitä silloinkaan lukenut. Saarikoski oli sentään Kekkosen kaveri.
Jukka, kuvaat uudessa kirjassasi nykysuomalaisten sielunmaisemaa. Petri, sinun tuotannossasi taas näkyy ihmisenä olemisen yhtäaikainen arkipäiväisyys ja pyhyys. Mikä ihmisyydessä on ikuista?
VÄHÄSARJA: Ajattelen, että ihminen on ikiaikainen ja että kaikella on merkitystä, vaikka onhan tässä tuo kuolema tietysti. Kuolematon sielu on kuitenkin se, mikä ikuisuudesta ihmisessä tulee ensimmäisenä mieleen. Se on kristillinen ajatus. Sielun kuolemattomuuteen liittyy oleellisesti myös ruumiin ylösnousemus.
VIIKILÄ: Tuo on tosi lohdullista, ja minäkin mielelläni ajattelisin noin, mutta olen hyvin epäileväinen kuolemattomuuden suhteen. Ihmisyys itsessään on hirveän sama riippumatta siitä, kenessä se on. En ole kuitenkaan vakuuttunut siitä, onko ihminen jatkuvainen täällä.
VÄHÄSARJA: Jos saisin esittää lampun hengelle yhden toiveen, niin haluaisin tietää, millaista on olla joku toinen ihminen: että voisin siirtää tämän tietoisuuden toiseen henkilöön hetkeksi ja saada tietää, miten hän kokee asiat nahoissaan. Se olisi äärimmäisen mielenkiintoista, koska toisen kokemus on aina kuvailujen ja jonkun koetun yhteyden takana.
VIIKILÄ: Lisäksi tapamme kertoa omista kokemuksistamme ovat niin konventionaalisia, aina samanlaisia. Siksi niistä puuttuu tarkkuus. On täysin mahdollista, että meidän kokemuksemme ovat hyvinkin erilaisia, mutta emme vain osaa viestiä sitä.
VÄHÄSARJA: Hyvä esimerkki ovat värit: miltä toisesta ihmisestä näyttää se, mitä me molemmat kutsumme siniseksi. Filosofi Ludwig Wittgenstein taisi kirjoittaa kokonaisen kirjan väreistä ja niiden kokemisesta. Tuollaisia ajatellessaan voi menettää järkensä, ja varmaan tulee menettämäänkin.
VIIKILÄ: Tai sitten se on jo mennyt!
Puhutaan vielä huumorin ja tragedian yhteydestä. Mitä ajattelette siitä?
VÄHÄSARJA: Vakavat asiat voivat aina kääntyä hauskoiksi. Tämä ajatus on oikeastaan varastettu filosofi Søren Kierkegaardilta, jota olen lukenut vähän liikaa aikanaan. Olen todennut oikeaksi ajatuksen, että äärimmäinen vakavuus ja pyhyys ja toisaalta huumori ja leikki ovat todella lähellä toisiaan.
VIIKILÄ: Jotkut sanovat, että teksteissäni on huumoria, mutta ei se koskaan ole pyrkimyksellistä, vaan pyrin vain kirjoittamaan hyvin. Ajattelen, että hyvä havainto on aina koominen riippumatta siitä, mitä se koskee, koska tunnistettavuus on hassua. Kyllä minua naurattavat Antti Hyryn kirjat, kun ne ovat niin tarkasti kirjoitettuja.
VÄHÄSARJA: Herra on mun kanssa -kappaleessani kertojalta irtoavat ensin pää ja kädet, sitten vuorotellen kaikki ruumiinosat. Osat lentävät avaruuteen, mutta siltikin kertoja laulaa, että herra on mun kanssa. Moni hekottelee sanoituksille, ja ovathan ne aika hassut. Samalla kappaleessa on minulle äärimmäisen tärkeä ja syvällinen sanoma. Moni saattaa ajatella, että musiikkini on synkkää ja vakavaa, mutta itse näen, että siinä on monia sävyjä. En minäkään lähde tietoisesti mitään hassua rakentamaan, mutta asioista tulee helposti hassuja. Ylipäätään taiteen tekemisessä on hienoa, että ei ainoastaan tee asioita, vaan että siinä tekemisen yhteydessä myös tapahtuu jotain.
VIIKILÄ: Silloin, kun joku teksti on aidosti hauska, se yleensä on myös auki. Silloin lukijallakin on tekstiin reitti.
VÄHÄSARJA: Silloin siihen on kevyt astua.
Tässä juttusarjassa kaksi taiteilijaa tapaa ja keskustelee mistä tahansa.
Jukka Viikilä on kirjailija ja dramaturgi, joka voitti Finlandia-palkinnon vuonna 2016 teoksellaan Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus). Tänä keväänä ilmestyi uusi proosateos Suomalainen vuosi (Otava).
Petri Vähäsarja on muusikko, jonka toinen sooloalbumi Uusi iloinen Petri ilmestyi viime syksynä. Soolotuotantonsa lisäksi hän toimii muun muassa Suomen Zorro -yhtyeessä.
