Olin varmaan 12, kun vierailin jonkun meidän luokkalaisen tytön luona ja luin ensimmäistä kertaa Cosmopolitania.
Ensin turhauduin. Lehti teki kaiken äärettömän monimutkaiseksi: Tietävään sävyyn se opasti, että naisten ja miesten välinen vuorovaikutus perustuu jatkuvaan, jännittävään peliin. Tämä taas johtuu siitä, etteivät sukupuolet oikeastaan koskaan voi ymmärtää toisiaan. Miksi? Koska miehet ja naiset ovat niiiin erilaisia.
Sitten suutuin. Lehtihän teki minusta, miehestä, jäätävän tyhmän hahmon – lähinnä alkukantaisten viettiensä varassa elävän luolamiehen! Naisen oli jatkuvasti tulkittava, mitä minä milläkin eleelläni tarkoitin (aivan kuin kaikilla eleillä tarkoitettaisiin tosi paljon jotain?) ja laitettava minun oikkuni omien tarpeidensa edelle.
Samaa kamaa löytyi tietysti muualtakin. Vuosituhannen vaihteessa hetken aikaa kukoistanut Slitz opetti miehille, että kahden sukupuolen välinen suhde oli niin ikään ymmärtämättömyyden taistelutanner – jopa sota-alue, kuten Kosovo tai Tšetšenia.
Cosmon ja Slitzin maailmassa sukupuolet eivät olleet koskaan rinnakkain, vaan aina vastakkain. Nainen oli miehelle käsittämätön mysteeri, koska hän ajatteli; mies oli naiselle mykkä taulapää, jonka mielessä oli vain nylkyttäminen aamusta iltaan.
Miehen oli siedettävä ”nalkutusta” ja naisen ”kyltymätöntä himoa”, mutta ennen kaikkea molempien oli siedettävä jotakin siinä ihanan kamalassa mielitietyssä.
Tähän lehteen toimitussihteerit Veera Jussila ja Anni Pasanen haastattelivat Tua Backmania, joka järjesti miehille KARHU The MAN -miesmessut maaliskuussa. Juttu alkaa sivulta 12.
Backmanin ajatusmaailmassa mies on ”alfa”, mutta silti alkukantainen, naisen johdateltavissa oleva reppana. Toisaalta miehistä ei oikein pidetä, ne ovat ”kuin parkkipaikkoja”: ”Kaikki parhaat ovat varattuja ja vapaissa on invamerkki.” Yhtäältä ajatellaan, ettei miehiltä voi oikein vaatiakaan: dialogi kun on tuomittu epäonnistumaan.
Vaikka 2010-luvulla yleinen diskurssi on muuttunut, joillekin miehet ovat edelleen Marsista ja naiset Venukselta.
Se yllättää. Niin töissä, yliopistolla kuin vapaa-ajallakin olen huomannut, että kohtelemalla ihmisiä ihan vain ihmisinä asiat ovat sujuneet vanhojen lehtien kauhukuviin nähden yllättävän mutkattomasti. Ei peliä eikä suurta ymmärtämättömyyden sotatilaa, ellei sellaista itse lietso.
Silti jokin Backmanin ajatusmaailmassa tuntuu viehättävän. Tsemppaajia riittää ja messuillakin kävi porukkaa. Moni näyttää ajattelevan, että #metoo:n ja feminismin aikana perinteinen miehisyys on jotenkin nurkkaan ajettuna. Paikkaa, jossa saa kunnolla ”äijäillä”, tervehditään ilolla.
Kukaan ei kai ole kieltänyt äijäilyä. Jos viski ja kellot kiinnostavat, siitä vaan. Mutta samalla ajattelen, etteivät miesmessut kuitenkaan edusta ainoastaan tuota äijäilyä. Ne edustavat sitä outoa asetelmaa, jossa toinen taantuu tuttipullosta kaljaa imeväksi luolamiesoikuttelijaksi, jota toinen paapoo ja yrittää ymmärtää sekä höynäyttää samaan aikaan.
Kuka sellaista haluaa?
Tämä oli tämän toimituksen viimeinen lehti ja samalla viimeinen pääkirjoitukseni Ylioppilaslehden päätoimittajana. Kiitos kaikille lukijoille kuluneesta kahdesta lukuvuodesta.
