25. huhtikuuta moni hieraisi silmiään, kun Helsingin yliopiston hallituksen tiedote tavoitti yliopistoyhteisön: uudeksi rehtoriksi seuraavalle viisivuotiskaudelle oli valittu entinen bio- ja ympäristötieteellisen tiedekunnan dekaani, kaupunkiekologian professori Jari Niemelä.
Muutamaa viikkoa aikaisemmin yliopiston hallitus oli päättänyt jatkoarviointeihin kutsuttavista ehdokkaista ja pudottanut kilpailusta tuolloin nykyisen rehtorin Jukka Kolan sekä vararehtori Sari Lindblomin. Tuolloin en nähnyt Niemelällä minkäänlaisia mahdollisuuksia voittoon, sillä nuo pudotukset vaikuttivat merkittävältä kannanotolta muutoksen puolesta.
Muutoshalukkuudesta kertoo paljon esimerkiksi se, miten saamani tiedon mukaan Kolan ja Lindblomin pudottua kisasta humanistisen tiedekunnan yksikkökokouksessa kaikuivat spontaanit aplodit. Samanaikaisesti nykyjohtoa julkisesti kritisoineiden hallitusten jäsenten sähköpostien on minulle kerrottu täyttyneen kiitosviesteistä.
Sähköposteja ei tänä päivänä lähetellä huvin vuoksi.
Outi Vaaralaa ja Liisa Laaksoa tukivat muutosprofiilin lisäksi myös sukupuoli. Helsingin yliopistolla ei ole historiansa aikana ollut vielä ainoatakaan naisrehtoria, ja lasikaton rikkominen tuntui deterministisen varmalta.
Ei siis ihme, että Niemelän valinta otettiin monissa pöydissä vastaan suurella ihmetyksellä. Miten hallitus päätyi juuri häneen?
Rehtorin valinnan ympärille syntyi kevään aikana poleeminen tilanne, jossa vastakkain olivat vanha ja uusi valta. Kuten Liisa Laakso blogissaan kirjoittaa: päätös henkilöityi ja se tehtiin Jukka Kolan ja hänen poisvalintansa välillä.
Niemelä on valintana ambivalentti – hän ei kuulu selkeästi Kolan linjan kannattajiin eikä vastustajiin. Dekaanina Niemelä ei suoranaisesti ihannoinut Kolan johdon linjauksia, muttei myöskään Outi Vaaralan tavoin merkittävästi kritisoinut niitä.
Niemelä sanoo haluavansa viedä Helsingin yliopiston maailman huipulle, mutta samanaikaisesti hän suhtautuu äärimmäisen vakavasti esimerkiksi Sue Scottin riippumattoman työryhmän raportin esittämiin epäkohtiin yliopiston ilmapiirin karkeudesta.
On selvää, että ainakin ylioppilaskunnan järjestämässä rehtoriehdokaskyselyssä yleismaailmallista retoriikkaa viljellyt Niemelä on ollut jonkinlainen kompromissi. Kuten myös Laakso blogissaan toteaa: ”Hakijoiden ansioiden, johtamistaitojen ja sukupuolten tasa-arvon sijasta sitä [valintaa] näyttää ohjanneen kompromissin löytäminen hallituksen oman toimintakyvyn turvaamiseksi.”
Vaikka Niemelä onkin muodollisesti täysin pätevä rehtorin tehtävään, lienee tosiaan selvää, että lopullisen valinnan taustalla vaikuttivat muutkin, kuin vain meriittiin liittyvät tekijät.
Valintaprosessin päätyttyä Outi Vaarala kirjoitti blogissaan, miten hän ihmetteli kuinka vähän ”sosiaalisessa mediassa yliopistoväki, tai muukaan väki, otti kantaa meidän kandidaattien mielipiteisiin tai mielipide-eroihin tai toimintamalleihin tai esiintymistapaan.”
Juridisesti hallituksen suut eivät ole sidottuja kertomaan, tai olemaan kertomatta valintaprosessista, mutta vakiintuneen käytännön mukaisesti arkaluontoisia, henkilövalintoja koskevia keskusteluja ei referoida julkisuuteen.
Ratkaiseva hallituksen kokous on pöytäkirjan mukaan kestänyt neljä tuntia ja 19 minuuttia. On selvää, etteivät presidentti Tarja Halonen tai ylipormestari Jussi Pajunen ole istuneet melkein iltakymmeneen asti kokouksessa kahvia juoden ja kuulumisia vaihdellen. Valinnasta on keskusteltu iltaan asti, todennäköisesti myös äänestetty.
Miksi siis Niemelä? Kompromissi lienee saatavissa olevien tietojen valossa paras hypoteesi. Näyttävästi muutoksen puolesta kampanjoivat hallituksen jäsenistä ainakin yliopistonlehtori Thomas Wallgren sekä professori Jukka Kekkonen. Hallituksen puheenjohtaja, presidentti Tarja Halonen vuorostaan esitti orastavaa kritiikkiä maaliskuussa yliopiston vuosijuhlapäivässä pitämässään puheessa yliopistojen tehokkuusajattelua kohtaan sekä puolusti perusrahoituksen tärkeyttä. Suuri kysymys koskee myös yliopistoyhteisön ulkopuolisia edustajia ja heihin kohdistunutta lobbausta: on selvää, että eri etupiirejä kiinnostaa, kuka johtaa Suomen suurinta ja menestyneintä yliopistoa. Entä mitkä olivat yliopiston ulkopuolisten ja yliopistoyhteisön edustajien väliset suhteet valintaa tehtäessä?
Yksittäistä henkilövalintaa tai itse Niemelän persoonaa tärkeämpää lieneekin laajempi konteksti: kysymys siitä, mihin suuntaan yliopisto on liikkumassa. Viime vuosikymmenien tendenssi on ollut selvä: yliopisto on kriitikoiden mukaan ollut yhä enemmän ulkopuolisen ohjauksen ja rahoituksen piirissä. Tästä kielii myös vuonna 2010 voimaan astunut yliopistolaki, jonka perusteella puolet hallituksen jäsenistä valitaan yliopiston ulkopuolelta.
Laajemmassa näkökulmassa koko valintaprosessi asettuukin osaksi pitkää valtakamppailua yliopiston suunnasta, joka kulminoitui päätökseen, ettei Jukka Kolaa valittu uudestaan rehtoriksi. Valtakamppailussa on ensisijaisesti kyse rehtoriehdokkaiden yliopistopoliittisista linjoista, jotka konkretisoituvat siinä, miten heidän mukaansa yliopiston pitäisi reagoida ulkoisiin paineisiin kuten esimerkiksi koulutusleikkauksiin ja opetusministeriön sekä elinkeinoelämän ohjaukseen.
Kärjistettynä toisessa vaakakupissa ovat ulkoiset paineet tehokkuudesta ja tutkimuksen tuottavuudesta ja toisessa vaatimukset yliopiston demokraattisuudesta ja tieteen vapaudesta.
Niemelän valinta osuu kahden koulukunnan väliin – ja juuri siksi se on niin mielenkiintoinen. Siitä mihin suuntaan yliopisto on liikkumassa, saamme varmasti osviittaa lähitulevaisuudessa.
Paljon riippuu myös vararehtorien valinnoista. Paikkoja tavoittelevat muun muassa aiemmin mainittu Sari Lindblom sekä yliopistolain avaamista vaativa, nykyisen yliopistopolitiikan kriitikkona profiloitunut Heikki Patomäki. Jos rehtoraattiin halutaan heterogeenisyyttä, olisivat edellä mainitut ehdokkaat ainakin diversiteettiä ja diskurssia tuova parivaljakko. Näin keskustelua yliopiston tehtävästä voitaisiin jatkossa käydä monipuolisesti, avoimesti ja julkisesti.
Lisää aiheesta:
