Käsittelette taiteessanne tarinoita, kieltä ja identiteettejä. Miksi ne kiinnostavat?
Ima Iduozee: Aiheet tulevat arkielämästä! Tuntuu, että kaikki asiat elämässäni liittyvät identiteettiin, kehon muistiin ja rodullistettujen kehojen representaatioihin. Ne ovat läsnä kellon ympäri, riippumatta käynnissä olevista produktioista.
Minna-Kaisa Kallinen: Minun maailmani on kielellinen, eli hahmotan sitä useimmiten sanojen kautta. Kadehdin kyllä myös ihmisiä, jotka kykenevät ilmaisemaan asioita kehollaan. Olen viime aikoina tehnyt trilogiaa nimeltä Life Is Not a Story. Esityksissä käsittelen sitä, miten meihin vaikutetaan ja miten meille myydään asioita tarinoiden kautta. Koko yhteiskunta rakentuu tarinoiden ympärille! Media rakastaa sankaritarinoita ja kasvukertomuksia. Myös CV on tarina. Kiinnostavaa on myös, mikä jätetään tarinasta pois, kuten epäonnistumiset ja traumat – paitsi jos ne on osannut kääntää voitoksi, jolloin niistä tulee usein tarinan käännekohta.
Iduozee: Tuokin on jännä, miten yhtäällä arvostetaan tuollaista ”kellarien kasvatti” -tarinaa, mutta miten taide on samalla niin institutionalisoitunutta. Jos sanon jollekin maallikolle olevani koreografi, niin sehän kuulostaa todella yläpilviseltä ammatilta. Mutta jos jatkan kertomalla, että olen valmistunut Teatterikorkeakoulusta, niin silloin olenkin yhtäkkiä pätevä. Tämä kertoo siitä, minkälainen sertifikaatti taidekoulusta valmistuminen on.
Miten kieli on läsnä tanssissa ja liikkeessä? Olet, Ima, sanonut, että kun viet kehosi ulkomaisille näyttämöille osana suomalaista kulttuurivientiä, on kyseessä poliittinen ja täten kielellinen ele.
Iduozee: Keho on aina poliittinen väline. Tanssiva ruumis kantaa mukanaan siihen liitetyn historian, kulttuurin ja sosiaaliset merkitykset. Kieli taas näkyy erityisesti koreografin suunnittelutyössä ja ohjaamisessa. Jos haluaa esittää yleisölle eksakteja väittämiä tai kysymyksiä, tarvitaan niiden ilmaisuun yhteisesti ymmärretty sanasto. Usein tulen miettineeksi, onko valitsemani kielenkäyttö luonteeltaan rikastuttavaa vai kavennanko sillä omia mahdollisuuksiani ajatella ja toimia. Koreografia voi myös tavoitella abstrakteja, esi- ja post-kielellisiä ulottuvuuksia. Esikielellisellä tarkoitan ruumiin ja ihmisrodun esihistoriaa, ja post-kielellinen kurottaa tulevaan ja kohti utopiaa, joka on käsitteiden ja dikotomioiden tuolla puolen. Mehän määritämme maailmaa vastakohtien kautta: musta on mustaa, koska sillä ei ole valkoisen ominaispiirteitä. Sooloteokseni The Body Of Work kysyy, mistä identiteetti ja minäkuva muodostuvat, jos oma henkilöhistoria on täysin pyyhkiytynyt muistista. Esityksen kerronta on päähenkilön näkökulmasta yhtä paljon totta kuin keksittyä.
Kallinen: Myös kielellinen taide voi vaikuttua taiteilijan abstrakteista kokemuksista. Voimakkaimpia taidekokemuksia minulle ovat sellaiset hetket, joina ei ihan heti ymmärrä, mistä on kyse. Kiinnostavampaa voi olla pelkkä aistiminen. Tajuamisen ja kieleksi pukemisen voi tehdä jälkeenpäin.
Perinteisesti abstrakti ja kerronnallinen taide nähdään vastakohtina. Mutta voiko tarinakaan koskaan oikeasti valmistua? Esimerkiksi Minna-Kaisan lyhyt ääniteos Dear Neil Young yrittää olla fanikirje rocktähdelle, mutta päätyykin toistelemaan ja korjaamaan itseään.
Iduozee: Nykytanssin tilasta käytetään tällä hetkellä termiä post-dance, joka pyrkii pois narratiivisesta, esittävästä ja aristotelisesta draaman kaaresta. Tästä huolimatta huomaan itse rakastavani edelleen tarinoita, koska niissä on aina läsnä valtarakenteiden, jännitteiden ja ristiriitojen mahdollistama vitaalius, joka innostaa ja sytyttää.
Kallinen: Onhan aristotelinen kaari tosi elinvoimainen formaatti. Ihminen haluaa kuitenkin ymmärtää kokemaansa, ja siihen tarina on helppo väline. Mutta koska abstraktia taidetta ei ehkä heti voi ”ymmärtää”, onkin kiinnostavampaa tarkkailla vaikka sitä, minkälaisia tuntemuksia se herättää omassa kehossa.
Iduozee: Monesti juuri abstrakti, ei-narratiivinen taide herättää minussa voimakkaimpia, katarttisia kokemuksia. Mieleenpainuvimmat teokset ovat tarjonneet sekä välitöntä nautintoa että ajatuksenruokaa myöhemmäksi. Viimeisimpänä varmaankin Frank Oceanin keikka Flow:ssa.
Kallinen: Samaistuminen on kuitenkin näissäkin tilanteissa tärkeää! Samaistumisen tarve ei tietenkään päde vain taiteeseen, vaan kaikkeen inhimilliseen kanssakäymiseen.
Tuntuu, että silloin kun taiteessa tai yhteiskunnassa nousee esiin hahmoja, jotka eivät sovi perinteiseen, valkoiseen ja miehiseen tarinaan, ei heidän kokemuksiaan oteta yhtä vakavasti. Johtuuko tämä juuri siitä, ettei heihin osata samaistua?
Kallinen: Varmasti. Usein suomalainen keskustelukulttuuri on tässä suhteessa hyvin masentavaa… Kävin hiljattain Ruotsissa, ja siellä #metoo-ilmiö oli koko ajan tiedotusvälineissä esillä, ja niissä kerrottiin, millaisiin toimenpiteisiin kohujen myötä oltiin ryhdytty. Suomessa asiaan on päättäjätasolla suhtauduttu verrattain laimeasti.
Iduozee: Valkoisella mieshegemonialla on yhä asiantuntija-asema, jonka avulla se puhuu myös vähemmistöjen suulla. Normia edustavat valkoiset miehet saavat esiintyä asiantuntijoina, mutta vähemmistöjen edustajien ajatellaan kommentoivan vain ”fiilispohjalta” – kokemusasiantuntijoina. Näin määritellään, kenen kokemus ja tieto on validia.
Kallinen: Tällaisella jaolla vain vahvistetaan vanhoja valta-asetelmia.
Millä tavalla samaistumisen kirjoa voisi sitten laajentaa?
Iduozee: Ensimmäinen askel samaistumiseen on omien etuoikeuksiensa myöntäminen ja niistä luopuminen. Valitettavasti juuri tämä myöntämisen ja luopumisen vaikeus herättää vastareaktioita eli toisten kokemusten vähättelyä ja pienentämistä. Mitä taidemaailmaan tulee, on äärimmäisen tärkeää, että vähemmistöjen edustajat pyrkivät aktiivisesti erilaisiin taideinstituutioihin ja näyttämöille. Näin he toimivat esikuvina tuleville sukupolville ja voidaan osoittaa, että niin sanotun korkeakulttuurin tilat ovat auki kaikille. Kun Garden of Eden -teostani esitettiin Stoassa ja yleisöstä 20–30 prosenttia oli rodullistettuja, koin olevani mukana jossain merkittävässä.
Kallinen: Ajatus pätee muuallakin kuin korkeakulttuurissa, koska sama hegemonia vaikuttaa myös underground-kentällä. Sielläkin suurin osa näkyvistä artisteista ja bändeistä on edelleen valkoisia miehiä ja suurin osa keikkailloista niin sanottuja all male -iltoja. Tämän epäkohdan korjaamiseksi perustin Minifestin – musiikkitapahtuman, jonka esiintyjissä ovat edustettuina ensisijaisesti myös muut sukupuolet!
Tässä juttusarjassa kaksi taiteilijaa tapaa ja keskustelee mistä tahansa.
Kuvataiteilija Minna-Kaisa Kallinen tunnetaan myös Hulda Huima -musiikkiprojektistaan. Tuorein, Hitaat sekunnit -taustayhtyeen nimeä kantava albumi julkaistiin vuosi sitten. Kallinen on järjestänyt näyttelyitä ja performansseja pitkin Suomea ja esiintyi alkuvuodesta myös Ruotsissa Life Is Not a Story -trilogian puitteissa. Hulda Huima vierailee Pyhimyksen 23.2. ilmestyvällä Tapa poika -albumilla.
Ima Iduozee on tanssija-koreografi, jonka esikoisesitys This Is the Title on kiertänyt 14 maassa. Iduozee on ohjannut koreografioita esimerkiksi Helsingin ja Tukholman kaupunginteattereihin, pop-muusikko Almalle, muotitapahtuma Pre Helsingille ja Tuomas Merikosken AALTO International -muotibrändille. Hänelle myönnettiin Suomen arvostelijain liiton Kritiikin kannukset -palkinto vuonna 2015. Uusintaesitys Iduozeen toisesta sooloesityksestä The Body of Workista Zodiakissa 27-28.3.
