Ensimmäinen luku
Alussa olivat sisäavaruus, fallossymboli – ja Juska Paarma.
Sisäavaruus oli lohduton, ikuisesti keskipisteeseensä luhistuva Inferno, jonka epätoivon myrkyttämästä ytimestä kumpusi vain jokin tärvelty psykodraama, vähäjärkinen ja transgressiivinen kuolemantanssi. Juska rämpi sisäavaruudessa, analysoiden, muodontaen, vaikeroiden ja raivoten. Sillä välin Jari Aarnio tarttui virka-aseeseen, tarkasti huolellisesti ettei näkijöitä ollut, ja tunki sitten sen puutarhan salaojaputkeen. Sellaisia maastokätköjä hän teki useaan kohtaan, mutta aikansa niitä tarkasteltuaan hän levitti istutuksille kuorikekatetta ja vilkaisi aina välillä ympärilleen niin kuin jotakin peläten. Mahtoiko Janitskin olla kannattajakorttien keräyspuuhissa? Vanhat skeneäijät olivat kyllä puhuneet, että sisäavaruudessa olisi joskus havaittu Polpon agentteja.
Juska Paarma lähti hiljakseen koettelemaan sisäavaruutensa rajoja. Eräästä kohdasta alkoi vaihtoehtomedian uutisvirta kuljettaa sakeaa psykodraamaa etäämmällä nuokkuvaa Suomi Ensin -telttaa kohti. Paikoitellen uutisvirran penkereet olivat iljanteisia, ja nähtävästi niille joskus ahdistuksen aikoina pärskähteli laava muodostaen noista kohdista jonkinlaisia tulijärven tapaisia. Jonkin matkaa virran vartta kuljettuaan Juska pysähtyi. Puutarhan salaojaputki läpäisi siinä aivojen otsalohkon ja sen uoma muuttui kuruksi, jonka pohjalla olevien kivilouhujen välissä ASYL kuvasi livestriimiä. Juska tiesi vanhastaan tämän paikan, niin kuin sen tiesivät muutamat muutkin miesnerot. Nimen oli varmaan antanut joku leikkisä trolli, sillä paikkaa sanottiin Donbassiksi. Mikä Donbass se nyt oli. Perikadon aattona siinä saattoi olla vähän enemmän eloa ja kohinaa, mutta muulloin valeuutisia erittyi sinne vain niukasti, nystermien, synapsien ja dendriittien väleistä tietä etsiessään.
Lue juttu klassikoiden lämmittelystä täältä.
