Sairauteen on olemassa oikeaoppinen kaava. Kaikki tietävät, miten se menee.
Ensin täytyy parantua vakavasta taudista tai loppuunpalamisesta, mielellään omalla kekseliäisyydellä ja sinnikkyydellä. Sen jälkeen pitää alkaa kiertää maailmaa puhumassa siitä, kuinka kaikkien pitäisi oikeastaan vain kävellä metsässä.
Näin siis ainakin, jos uskomme seuratuimpia kaupallisia ja julkisrahoitteisia medioitamme. Ja miksi emme uskoisi?
Mainokset esittelevät usein valmiita tapoja olla hyvä äiti tai romanttinen kumppani. Samasta syystä ne myös ärsyttävät meitä. Tarinoita esimerkillisestä ihmisyydestä kerrotaan kuitenkin yhä enemmän myös vakavissa uutismedioissa. Somessa tunnepitoiset mallikertomukset nousevat usein jaetuimmaksi sisällöksi. Ärsytti tai ei, kerronnan tapa menestyy.
Välillä näyttää siltä kuin medioilla olisi käynnissä jonkinlainen kokemuksellisuuden kilpavarustelu. Meidän kympin tyttö selätti kolme syöpää, ja nyt hän kertoo kuinka se pelasti hänet pinnallisuudelta! Meillä homeherkkyys pilasi koko elämän, minkä seurauksena Pirjo muutti metsään ja löysi äänensä kääpätaiteilijana!
Tampereen yliopiston kirjallisuudentutkijoiden Kertomuksen vaarat -tutkimushanke tarkastelee mediassa leviäviä esimerkkitarinoita kriittisesti. Hankkeen Facebook-sivun avulla tutkijat popularisoivat löydöksiään ja ottavat vastaan lukijoiden ilmiantoja potentiaalisesti vaarallisista tarinoista.
Koneen säätiön rahoittamaa kaksivuotista projektia vetää yleisen kirjallisuustieteen dosentti ja Tampereen yliopiston lehtori Maria Mäkelä.
”Nykyään ihmiset eivät enää kaipaa uutta tavaraa, mutta heille voi myydä heidän omaa tarinaansa. Ihmisen pitää olla yksilöllinen esimerkillisellä tavalla”, Mäkelä sanoo.
Tutkijat käyttävät mediatarinoista nimeä viraali eksemplum. Jälkimmäinen sana viittaa esimoderneihin kristillisiin opetustarinoihin, jotka kertoivat usein suoraviivaisen opettavaisen tarinan synnin tieltä kohti pelastusta.
Nykymuotoinen esimerkkitarina toimii hieman samaan tapaan. Mäkelän mukaan se ei tähtää enää niinkään oikeaan toimintaan, vaan oikeamieliseen reaktioon. Tunnereaktioista tulee sosiaalista valuuttaa, jota vaihdetaan mediatarinoiden välityksellä.
Mikä tässä on sitten vaarallista? Journalismin näkökulmasta ainakin se, että talouspaineissa kärvistelevät mediatalot rapauttavat omaa arvovaltaansa sommittelemalla reaktioita nostattavia self help -mediasatuja älyllisesti haastavan sisällön kustannuksella. Aina ei jakseta kiinnittää tarpeeksi huomiota siihen, millä mielellä näitä satuja luetaan – tai ovatko ne edes totta.
Hankalasti tarinoiksi taipuvat asiat kuten ilmastonmuutos jäävät helposti kakkoseksi suoraviivaisille tunnekertomuksille. Samalla tarinoita voidaan käyttää ikäviin tarkoitusperiin, kuten tietyn ihmisryhmän mustamaalaamiseen.
”Yksinkertaisen kääntymyskertomuksen voi oikeastaan valjastaa minkä tahansa normin tai arvon palvelukseen”, Mäkelä sanoo.
Kirjallisuudentutkijan näkökulmasta ongelma on myös esteettinen.
”Nykykirjallisuustieteessä ihanteena on monitulkintaisuus. Kertomus ei ole yksinkertainen arvojen välittämisen väline, vaan arvoista neuvottelemisen paikka. Viraalit mediatarinat palauttavat meidän reaktiomme yksioikoiseen, kristilliseen normistoon ilman varsinaista kristillisyyttä.”
Viraalit eksemplumit ovat usein yksinkertaisesti surkeita tarinoita. Sairaus ei aina helpota tai tarjoa suurta havahtumista. Se on ikävää ja tylsää, eikä välttämättä sovi dramaattisia käänteitä etsivien medioiden kriteereihin.
