Syvälle Moskovan metroon laskeutuvat rullaportaat antavat aikaa ajatella. Katsoessani loputtomana virtana lipuvia kasvoja alan miettiä usein itseäni. Minä en ole kuin he.
Kahdeksan Venäjällä viettämäni vuoden jälkeen Suomi sisälläni vain vahvistuu. Huomaan olevani jopa hieman ylpeä paikallisten korvaan vieraalta kuulostavasta aksentistani.
Eipähän kukaan ainakaan erehdy luulemaan venäläiseksi, ajattelen tyytyväisenä.
Älä ryssi!
Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi!
Venäläisyys on suomalaiselle yleensä jotain, jota varoa ja välttää. Historiankirjoitus ja media vahvistavat alitajuisia ennakkoluulojamme. Niiden mukaan on sanomattakin selvää, että uhka tulee aina idästä.
Kun kerroin ihmisille muuttavani Moskovaan, moni katsoi epäluuloisena. Miksi sinne, eikä vaikkapa Lontooseen, Berliiniin tai Barcelonaan?
Minulle vastaus oli selvä. Valitsin Venäjän yksinkertaisesti siksi, että halusin ymmärtää paremmin itänaapurimme kulttuuria ja sitä, miksi se tuntuu meistä niin vieraalta.
Suomi on peilannut itseään naapureihinsa koko satavuotiaan itsenäisyytensä ajan. Olemme verranneet itseämme ruotsalaisiin ja korostaneet eroja venäläisiin. Ajatuksissamme rehellisyys, työteliäisyys ja käytännöllisyys ovat loppuneet itärajalle.
Toisista kansoista tehtävät yleistykset tuntuvat menevän helposti läpi, etenkin kun kyse on kielteisistä ennakkokäsityksistä.
Vaikka venäläiset näyttävät ensisilmäyksellä ilmeettömiltä ja kovanaamaisilta, yksi tuntuvimmista eroista suomalaisen ja venäläisen välillä liittyy ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Toisen huomiointi – usein hyvässä, joskus pahassa – on olennainen osa venäläistä kulttuuria. Hiljaisuuden ja kyräilyn sijaan ihmiset ottavat rohkeasti yhteyttä tuntemattomiinkin.
Suomessa olen kävellyt tuntikausia avonainen reppu selässäni. Venäjällä ensimmäinen vastaantulija neuvoo sulkemaan auki jääneen vetoketjun.
Oiva paikka oppia jotain paikallisista on miljoonia matkustajia päivittäin kuljettava Moskovan metro. Massiivisten kattokruunujen alla stalinistisen mahtipontiseen tyyliin koristelluilla metroasemilla ihmettelen vieläkin moskovalaisten kohteliaisuutta.
Vanhuksille ja pikkulapsille tarjotaan istumapaikkaa lähes poikkeuksetta. Kylki kyljessä seisovat ihmiset yrittävät ottaa parhaansa mukaan toiset huomioon.
Ihmisten käyttäytyminen niin metrossa kuin muuallakin kertoo venäläisten yhteisöllisyydestä. Venäläisessä yhteiskunnassa ryhmä – perhe, ystäväpiiri tai koko kansakunta – on pohjimmiltaan aina yksilöä tärkeämpi.
Yhteisöllisyydellä on myös nurjat puolensa.
Venäläisten pakottava tarve kollektiivisuuteen takaa sen, että kansa on valmis lähes hinnalla millä hyvänsä seisomaan yhtenäisenä vahvana pitämänsä johtajan takana. Talouden sakkaaminen ja pakotteet eivät pelota, kun usko yhteiseen on vahva.
Eikä yhtenäinen kansa tarkoita kaikkia kansalaisia. Viime vuosina tikun nokkaan ovat joutuneet etenkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt, joiden oikeuksia on alettu pitää venäläisten arvojen vastaisena tuontitavarana. Homofobiasta on tullut keino pönkittää kansallistunnetta ja yhdistää kansaa rappiolliseksi väitetyn länsimaisen kulttuurin edessä.
Kremlin retoriikassa isänmaallisuus on ennen kaikkea perinteisten, uskonnollisten arvojen kannattamista. Muottiin sopimattomat taas leimataan vähintään epäilyttäviksi – jopa vihollisiksi.
Suomalaisessa ajattelussa jokaisen ihmisarvo on itseisarvo sinänsä. Venäläiset ovat yhteisöllisyyden hengessä valmiimpia uhraamaan yksilöiden vapaudet ja oikeudet kollektiivisten päämäärien vuoksi.
Metron lähestyessä seuraavaa asemaa havahdun ajatuksista. Nelikymppinen mies koputtaa selkääni ja kysyy kohteliaasti, olenko poistumassa metrosta. Tapa on yleinen ruuhkaisessa metrossa, kun matkustajat ryhmittäytyvät lähemmäs uloskäyntiä välttääkseen turhaa tunkemista.
Yhteisöllisyydestä on siis moneksi, mutta venäläisen ja suomalaisen se erottaa visusti toisistaan.
Kirjoittaja on Moskovassa työskentelevä vapaa toimittaja, joka avustaa muun muassa Yleisradiota.
