Minä en halua olla tyhmä.
Se on typerä, pikkumainen ja lapsellinen pelko, mutta se on todellinen.
Pahin pelkoni on se, että vielä jonain päivänä jään kiinni siitä, etten oikeasti tiedä mistään mitään, etten ymmärrä mitään.
Ostan kirjoja, pinoan niitä muodostelmiin ja suhtaudun horjuviin pinoihin muka viehättävän kevyesti: voi kun niitä nyt vain kertyy jostain! Se on säälittävää itsepetosta, kuin muotibloggaaja, joka sanoo, että hän nyt vain päätyi kassalle jonkin ihanuuden kanssa. Takana on tietoinen päätös, ja minun tietoinen päätökseni on pakkomielle: tahdon olla sivistynyt.
Silti vetelehdin yliopistolla ja kaljabaareissa ja väitän itselleni, että älykkäiden ihmisten kanssa käydyt keskustelut saattavat sivistää jopa enemmän kuin puisevat luennot ja sitä paitsi yliopisto on muutenkin jotenkin kriisissä, aidon sivistyksen merkitys on unohdettu, ja miten hallitus edes kehtaa leikata yliopistojen rahoitusta näin järkyttävän paljon, ai pitäiskö vielä ottaa yhdet – no totta helvetissä pitäisi, en mä nyt vituissa sinne luennolle ole menossa.
Minua ajaa kateus.
Tunnen alemmuutta, kun keskustelen ystävieni kanssa. Heidän vanhempansa ovat professoreita ja taiteilijoita, lukeneita, akateemisia ihmisiä, jotka ovat antaneet lapsilleen lahjaksi koko eurooppalaisen sivistyksen ja länsimaisen pop-musiikin historian – niin ainakin katkerissa fantasioissani kuvittelen.
Olen joutunut kohtaamaan sivistyksellisen alaluokkaisuuteni satoja kertoja.
Joka kerta, kun sivistynyt tuttavani tiedustelee, olenko nähnyt sen ja sen teoksen tai mitä ajattelen sen ja sen artistin vaikutteista, minun tekee mieli vetää Maatalouspirkan muovikassi päähän ja hengittää syvään. Miten minä voisin tietää sellaisia asioita, kun meillä kuunneltiin autossa Leevi and the Leavingsia ja lauantaisin katsottiin Uutisvuotoa eikä mitään helvetin kroatialaisia taide-elokuvia?
Tässä vaiheessa haluan esittää pahoitteluni sinulle, hyvä Ylioppilaslehden lukija. Mikään ei ole ankeampaa kuin lukea yhdentekevien toimittajien loputtomia itsereflektioita ja kuunnella, kuinka he vailla minkäänlaista harkintaa yleistävät omat kokemuksensa yhteiskunnalliseksi analyyyyyyyshiksi ja mistäköhän sekin sitten kertoo, hmm! Narsistinen ja sisäänpäin kääntynyt on aikamme, selfieitä otetaan eikä synnytetä, ennen oli kunnollista.
En silti voi olla ajattelematta, että asiat voisivat olla toisin.
Olisiko elämä helpompaa, jos olisin syntynyt kulttuuriperheeseen? Pääsisinkö elämässä pidemmälle, mitä se sitten merkitseekään, jos sukulaiseni olisivat tohtoreita ja kirjailijoita?
Ympäristötekijät eivät kuitenkaan kannusta sivistymiseen. Sitä vaatii lähinnä sisäinen alemmuuskompleksini.
Suomessa älykön statuksen saa, jos kirjoittaa rap-lyriikkaan taiteilijoiden nimiä tai osaa naamioida rasistisen agendansa akateemiseen ilmaisuun. Suurimmat yleisöt saa puolelleen, kun ymmärtää asioita tahallaan väärin tai ei lainkaan ja kärjistää kaiken katosta läpi.
Ja mitä järkeä edes on yrittää sivistyä, kun maailma on matkalla kohti väistämätöntä tuhoa, joka ei hidastu, vaikka lukisi tuhansia ja taas tuhansia kirjoja?
On hankittava apua.
Ilmoittaudun kahdelle luennolle. Niiden vastuuopettajina toimivat julkisen keskustelun professorit: Jörn Donner ja Matti Apunen.
Jörn Donner on ansioitunut niin monella kulttuurin ja elämän osa-alueella, että kaikkien asioiden listaaminen tähän olisi mieletöntä. Kymmeniä kirjoja ja elokuvia, Finlandia-palkinto, Suomi-palkinto, Elokuvasäätiö, kansanedustaja, meppi, valtuutettu, katsokaa Wikipediasta.
Sitä paitsi tämän kiusallisen vuodatuksen kannalta olennaista on se tolkuton sivistyksen ja järjen määrä, joka Donneriin on 84 vuodessa pakkautunut. Donnerin murahtelevasta olemuksesta välittyy jonkinlaista virkistävää välinpitämättömyyttä päivittäistä kohinaa kohtaan. Hän kirjoittaa kirjan, haukkuu ihmiset imbesilleiksi ja katselee maailman menoa vuosien, ei minuuttien tarkkuudella. Donnerin ei tarvitse kommentoida joka asiaa, koska hän tietää, miten asiat oikeasti ovat. Hän ei herpaannu yhdentekevien asioiden edessä, vaan keskittyy siihen, millä on oikeasti väliä.
Sen minäkin haluaisin osata ja siksi soitan Donnerin ovisummeria.
Ensimmäinen luento: Jörn Donner, Pohjoisranta
Opintojakson aikana opiskelija yrittää kasvaa sivistyneeksi ihmiseksi, vaikka ympäristö on täynnä hälinää, typeryyttä ja yhdentekevyyttä ja ymmärtää, mikä on yhtäältä perintö- ja toisaalta ympäristötekijöiden vaikutus henkiseen kasvamiseen.
Jos kasvaa miljöössä, jossa ei anneta minkäänlaisia mahdollisuuksia tai havaita lahjakkuuksia, ei mitään ole tehtävissä.
Musiikissa miljöö merkitsee melkein kaikkea. Minä tunnen useita menestyneitä kapellimestareita, ja useimmat heistä ovat aloittaneet joko viulun- tai pianonsoiton neljävuotiaina. Jos toinen aloittaa viisitoistavuotiaana, on jo yhdentoista vuoden etumatka. Mutta tunnen sellaisiakin henkilöitä, joilla on ollut kaikki ulkoiset edellytykset, eikä heistä ole tullut yhtään mitään (!! ei aina auta).
Lahjakkuuksia pystyy perimään yhteiskuntaluokasta riippumatta.
Mitä tulee älylliseen tai taiteelliseen työhön, suomalainen yhteiskunta on ollut ja on suhteellisen tasa-arvoinen. Rahalla ja sivistyksellä ei ole kovin paljon tekemistä toistensa kanssa. (Toisaalta kultt. kodeissa ON usein rahaa – miten määritellään vaikutus? Rikaskin voi olla tyhmä: totta.)
Voihan olla, että rahakkailla perheillä on mahdollisuus kouluttaa lapsiaan ammatteihin, joihin he eivät olisi muuten päässeet, koska heillä ei ole tarpeellista lahjakkuutta. Kapitalistisessa maailmassa on paljon sellaisia tapauksia, joissa aika pienellä lahjakkuudella varustettu henkilö pääsee aika korkealle hierarkiassa, koska ei ole tarvinnut välittää siitä, että hän on sopimaton tähän tehtävään (BURN! mutta esimerkkejä?).
Syntyy myös sellaisia lapsia, jotka kaikesta koulutuksesta huolimatta ovat passiivisia, he eivät halua kiivetä korkealle, vaan ovat hyvin tyytyväisiä osaansa. En halua yhtään vähätellä sellaisia ihmisiä. Yhteiskunta tarvitsee kaikenlaisia ammatteja.
Taiteellisessa maailmassa on henkilöitä, jotka haluavat mystifioida taiteen tekemisen. Kun minulta kysytään kirjoittamisesta, vastaan hieman ivallisesti, että on kyse perslihaksista. Että on halua ja sisua istua kauniina kesäpäivänä sisällä pimeydessä kirjoittamassa (WORD).
Globalisoituminen merkitsee minulle askelta kohti avoimempaa yhteiskuntaa. Euroopassa ja maailmalla elää aika paljon vahvoja vastarintaliikkeitä, jotka pyrkivät suljettuun yhteiskuntaan. Ne palaavat vanhoihin kansallisiin myytteihin ja kansalliseen ylikorostamiseen. Se on anti-valistusajan ideologia, jossa marssivat esiin myös uskontoihin liittyvät ennakkoluulot.
Jos valitset kaksi miljoonaa Trumpin kannattajaa tai kolme miljoonaa brexitin kannattajaa, niin toteaisit, että heidän koulutustasonsa on hyvin alhainen. Eivät he puhu yhtään vierasta kieltä eivätkä ole juuri matkustelleet. (voiko yleistää näin: kaikki tuskin idiootteja. elitismi ja ennakkoluulot? juuri tämä asenne ongelma -> holhoaminen, epäluuloisuus)
Se kerrostuma maailmassa, jolla on todella avoin mieli, on prosentuaalisesti aika pieni. Mutta se eurooppalainen sivistys, jota me itse pidämme hyvin korkeana, on synnyttänyt kaksi maailmansotaa. Se on tämän sivistyksen yksi tulos.
Maailma on täynnä sanoja. Välillä, kun käytän tällaista soutukonetta, kuuntelen Yle Puhetta. Siellähän puhutaan jatkuvasti.
Kaikkialla höpistään paljon (haha). Muuttuva tai keskusteleva yhteiskunta synnyttää joka päivä uusia ilmiöitä, joista puhutaan, sitten ne unohtuvat kaksi päivää myöhemmin. Se on instant-yhteiskunta, jossa periaatteellista keskustelua käydään vähemmän ja tartutaan – ainakin mitä tulee yhteiskunnan päätöksentekoon – pinnallisiin asioihin. (JOO. synnytystalkoot, pienet ”kohut”, niiden masinoiminen, ketä kiinnostaa? joku ploki, joku lausunto, mitä tapahtuu oikeasti?)
Ruotsissa päivälehdistön tasolla ministerit osallistuvat julkiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun paljon hanakammin kuin täällä. Joko he tai heidän sihteerinsä ovat kirjoitustaitoisia – mikä antaa aiheen kysyä itseltään, että ehkeivät nämä Suomen ministerit pystykään kirjoittamaan mitään.
Voi myös olla, ettei meidän johtomme halua argumentoida eikä debatoida. Ehkä he katsovat, ettei se kuulu kansalle. Ruotsissa käydään edes hieman pidemmälle menevää periaatteellista keskustelua, jota ei näy meillä ollenkaan.
Kävin aikoinaan Ruotsin Almedalen-viikolla. Siellä ei ole niin paljon keskusteluja, enemmän näitä poliitikkojen esiintymisiä. Ne pitävät siellä niitä kesäpuheitaan. Suomi-areenalla en tänä vuonna ollut. Olin S-ryhmän järjestämässä ruokatapahtumassa. Puhuimme kaksi tuntia kotimaisesta kalasta.
Median fragmentoituminen johtuu Facebookista ja muista some-ilmiöistä, mutta myös siitä, että on radiokanavia, televisioita ja sanomalehtiä. Sanoja riittää.
Täytyy vain muistaa se, että valta on puheista huolimatta keskittynyt. Mikäli et ole lähellä valtaa tai sinulla on vain vaikutusvaltaa, puheesi menevät taivaan tuuliin.
Kun olin eduskunnassa, tiesin, ettei minulla ole valtaa tippaakaan (tuskin ihan näinkään: kansanedustajalla on valtavasti valtaa, samoin puolueilla. mutta vrt. pääministeri, presidentti, instituutiot – ehkä sitten?). Minulla oli vaikutusvaltaa, mutta se ei johtunut siitä, että olin eduskunnassa, vaan ihan muista asioista. Mutta kun on päässyt määrättyyn ikään, ei valtaa välttämättä vaadi itselleen. Maailman muuttamisen ambitiota minulla ei enää ole.
Vastakohtana monelle muulle, jotka lausuvat mielipiteitään, en ole niin hirveän vakuuttunut siitä, että olen oikeassa. (hyvin sanottu: miten saisi leviämään?)
Lounas
Donner suosittelee lounaspaikaksi jotain hyviä kalaruokia tarjoavaa ravintolaa, jonka nimestä en saa täysin selvää, mutten kehtaa pyytää toistamaankaan, koska yritän juuri laittaa kenkiä jalkaan kummallisessa asennossa ja tilanne on muutenkin outo.
”Kiitos, kun vaivauduit”, Donner toteaa.
Menen ketjukahvilaan juomaan inhottavaa kahvia. Lohileivässä on enemmän oheismössöjä kuin oikeita raaka-aineita. Kotoisa olo.
Kun haastattelin Matti Apusta ensimmäisen kerran tätä juttua varten, tuhosin vahingossa haastattelunauhan ja jouduin pyytämään heti uutta aikaa. Se oli lähes yhtä nöyryyttävää kuin se, etten muistanut, onko Hüsker Dü musiikkia vai alkoholia. Tähän on tultava muutos.
Olen pyytänyt johdatusta juuri Apuselta, koska yksi syypää typeryyden normalisoitumiseen ja sivistyksen rapistumiseen on ilmiselvästi media, ja kaikista mediaa lähes ammattimaisesti haukkuvista hahmoista Apunen on mielestäni hauskin.
Tässä yhteydessä olisi yhteiskuntarauhan kannalta tarpeellista tuomita osa Apusen mielipiteistä ja hänen ajamastaan agendasta, mutta sillä on tämän jutun kannalta hyvin vähän merkitystä. Olennaista on se, että Apunen puhuu tietystä näkökulmasta, mutta hänen sanomisistaan on tapana tuohtua ikään kuin hän esittäisi koko kansakuntaa koskevia julistuksia. Sama toistuu monen muun julkisesti mielipiteitään esittävän kohdalla. Se tekee julkisesta keskustelusta tympeää vänkäämistä ja vähentää olennaisesti mahdollisuuksia järkevään vuoropuheluun ja haittaa sivistymispyrkimyksiäni.
Evan toimistolla Apunen keittää kahvia ja antaa minulle valtavan t-paidan, jossa lukee Väinö Tanner.
Ehkä elämäni paras päivä.
Toinen luento: Matti Apunen, Elinkeinoelämän valtuuskunta
Opintojakson aikana opiskelija oppii ymmärtämään, ettei työväenluokkainen tausta ole välttämättä uhka vaan mahdollisuus ja tunnistaa monipuolisesti niitä rakenteita, joiden takia sivistyminen on haastavaa nykyisessä mediamaisemassa.
Enää ei ole olemassa korkeaa ja matalaa, arvokkaampaa ja rahvaanomaisempaa kulttuuria. (ooppera vs vloggaaminen? on arvojärjestyksiä, mutta ei samalla tavalla kuin ”ennen”. kirjan lukemisella ei välttämättä saa arvostusta, mutta ilman arvojärj. ei olisi keskusteluakaan.)
Aikaisemmin korkeakulttuurisella ihmisellä oli erityistä tietoa tai erityistä taitoa. Nykymaailma palvoo originaliteettia, alkuperäisyyttä, erityisyyttä ja ainutlaatuisuutta. Sitä, että sä olet jotenkin aito.
On jopa helpompaa olla originaali, jos on työväenluokkainen tausta. Silloin ajatellaan, että sinulla on juuret, joita ilmennät. Jos katsoo julkisuudessa olevia ihmisiä, heillä on kova tarve kertoa, että heillä on rankka tausta. (haha)
Tausta voi muodostua ongelmaksi työelämässä. Voi olla, että yritykset ja työnantajat arvostavat sellaisia ominaisuuksia, jotka on helpompi saada ”yläluokkaisesta” taustasta.
Porvariston ja kulttuurieliitin välillä on käynnissä satavuotinen sota, joka on nyt kääntynyt kulttuurisen eliitin eduksi. Siihen kuuluvat erityyppiset taiteilijat ja ne ihmiset, jotka selittävät maailmaa julkisuudessa. (itsekin?)
Kulttuurieliitti on aina pitänyt porvaristoa hitaana, tylsämielisenä ja konservatiivisena, jopa hupaisana tai halveksittavana. Porvaristo on vastaavasti pitänyt kulttuurieliittiä hörhöinä, jotka eivät tuota mitään tähän yhteiseen pussiin.
Porvaristo on aina luvannut tiettyjen hyveiden mukaan eläville ihmisille taloudellista turvaa, menestystä ja iisiä elämää, mutta nyt kulttuurieliitti saa toimintaansa niin paljon julkista tukea ja mahdollisuuksia, että lupauksen vetovoima on kadonnut. Silti nämä ihmiset ovat usein hieman huonotuulisia, koska he katsovat, ettei yhteiskunta arvosta heidän osaamistaan riittävästi. (ei aina arvostakaan: paljon taiteilijoita, joilla hyvä näkemys, mutta ei menestystä: kaupallisesti epäkiinnostavat alat, dokumentit, teatterit. JOSKUS turhaa ruikuttamista, mutta kuinka usein?) Heidän mielestään markkinatalous on pettänyt heidät.
Talousliberaalina olen sitä mieltä, että ihmisen pitää saada toteuttaa itseään. Mielestäni ihminen voi toteuttaa itseään aivan erinomaisesti työnsä kautta. Mutta se on liian porvarillinen ajatus eikä siihen sisälly mitään kumouksellista. Jos 50-vuotiaana sanot, että elämäni on ollut tähän asti pelkkää valhetta ja nyt lähden saaristoon kasvattamaan lampaita, niin sitä kyllä pidetään todellisena ja aitona. (mäkin haluan saaristoon kasvattamaan lampaita)
Ihmiset eivät enää ymmärrä näkökulmia. Jokaisessa tekstissä pitää olla disclaimer (TOTTA): kokeilen nyt tällaista ajatusta, mutta tosiasiassa olen hyvä ihminen. Minulle sanotaan aina, että laita sinne joku yksinkertainen lause että ”hyvinvointivaltio on ihan hyvä juttu” – niin kuin se mielestäni onkin – niin ei tulisi tätä kauheaa huutoa. En oikein jaksa sellaista.
Ihmiset lähettelevät toisilleen yksityisviestejä ja laittavat niihin hymiöitä ja emoji-kuvia (voi koira xD) kertomaan, mitä äskeinen viesti tarkoitti. Tämä on köyhtynyt ja kaamea maailma, jossa joutuu osoittamaan merkillä, että äskeinen sisälsi ironiaa.
Meillä on koko ajan paremmat mahdollisuudet nähdä erilaisia maailmoja ja tulkita erilaisia tekstejä, ja samaan aikaan maailma muuttuu omituisella tavalla kirjaimellisemmaksi.
Julkisuudessa käyty keskustelu on erittäin epäsymmetristä. Meillä oli ennen poliitikkoja, jotka olivat hirveän hauskoja. Nyt meillä on pelkkää pöpötystä (ja RASISTEJA FASISTEJA! onko tylsyys oikea ongelma: paljon rasistista ja ääriaineksella flirttailevaa puhetta, se tuskin tylsää? ”tavis”poliitikot tietysti eri asia), ja me ihmettelemme, että onpa tylsää. Mutta itsehän me olemme sitä halunneet – tuomitsemalla kaiken muun.
Raivo myy. Iltapäivälehdissä lukee jatkuvasti ”ihmiset raivostuivat”. Jos raivo myy, sitten generoidaan raivoa (KANSA RAIVOSTUI). Kun joku yrittää tuoda keskusteluun jonkin periaatteellisen kysymyksen, haetaan ajatuksesta kärsivä ihmisryhmä. Sitten mennään sen ihmisryhmän edustajan luokse, dokumentoidaan kiukku, ja meillä on uutinen.
Tunnetta ei voi kyseenalaistaa. Faktoihin perustuvassa argumentoinnissa voi jäädä häviölle, mutta jos tulee keskusteluun tunne edellä ja sanoo, että mua loukkaa sun tapasi ajatella, että ajattelutapasi on sydämetön, kylmä ja fasistinen, niin miten sen voi kiistää? Miten ihminen voi sanoa, että ei, en ole sydämetön? (!)
Supreme-uutiskriteeri on nykyään kiinnostavuus. Ihmisten raivo on kiinnostavaa, mokaaminen on kiinnostavaa. Tärkeys johdetaan emotionaalisesta tai reaktiopohjaisesta kiinnostavuudesta. Oliko mokauksella yhteiskunnallista merkitystä? ”No en mä tiedä, mutta hänhän on merkittävässä asemassa, ei tällainen ihminen saa mokailla tällä tavalla!” (joskus oikea peruste, mutta ratkaistava asian mukaan. onko ”moka” möläytys vai vakava rikos)
Mitä medialle voisi tehdä? Siellä vaadittaisiin reformaatio, median Martti Luther, joka tulisi, tuomitsisi anekaupan ja muutamat muut asiat ja kysyisi, että mistä tässä oikeastaan oli kysymys. Odotan reformaattoria, joka pystyisi myöntämään tehdyt virheet eikä aina selittäisi parhain päin ilmiselviä erheitä. Se olisi rohkeampaa kuin MV-lehden tuomitseminen. (helppo vastustaa ”pahiksia”)
Sitähän pidettäisiin suurena hulluutena – jos joku ilmoittautuisi Lutheriksi – mutta jos joku edes toimisi sillä tavalla. Naulaisi edes muutamat teesit Pasilan oveen (jokinen?) ja ilmoittaisi, että näiden mukaan me toimimme, ja jos havaitsette jotain näistä poikkeavaa, kertokaa meille. Se voisi saada aikaan samantyyppistä liikehdintää myös muissa medioissa.
Mä sanon tämän kaiken siksi, että kun mä edelleen rakastan tätä saamarin mediaa.
Jos mä inhoaisin sitä, mä antaisin sen tuhota itse itsensä.
