Herään yöllä kadulta kantautuviin ääniin. Juoksen ikkunan luo ja näen ihmisjoukon repimässä toisiaan hengiltä. Sireeneitä, tulipaloja, ryöstelyä.
Pukeudun mekaanisesti ja pakkaan repun. Viidessätoista minuutissa olen ulko-ovella mielessäni vain yksi ajatus. Minun on päästävä isän luo. Siellä on auto, koira ja ase.
Oikeasti makaan sängyssä täydessä hiljaisuudessa, ympärilläni maailman vakain yhteiskunta. Kaikki tämä tapahtuu vain päässäni, mutta siellä kuvat yhteiskunnallisesta paniikista ovat pyörineet monta tuntia. Osasyyllisenä voi ehkä pitää zombipelejä, joita olen pelannut taas tuntikausia. Mutta tällä kertaa en oikeastaan ajattele zombeja.
Ajattelen Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n tiedotetta, jonka mukaan viime vuosi oli jälleen mittaushistorian lämpimin. Ajattelen Donald Trumpin vetäytymistä Pariisin ilmastosopimuksesta, uutisia massasukupuutosta, uhkakuvia sietämättömän kuumuuden autioittamasta planeetasta. Kuvittelen ihmiskunnan kiehumassa kuoliaaksi itse kokkaamassaan jäteliejussa.
Ensimmäistä kertaa koskaan ilmastonmuutos on vienyt minulta yöunet.
Niin kauan kuin muistan, ilmastotutkijat ovat puhuneet muutaman vuoden aikaikkunasta. Sen aikana ehdimme toimia ennen kuin on liian myöhäistä. Aina nimenomaan seuraavat kolme, viisi tai kymmenen vuotta ovat olennaiset. Viimeksi tällainen linjaus tuli heinäkuussa kuudelta eturivin ilmastoasiantuntijalta. Tällä kertaa meillä on kolme vuotta aikaa säästää planeetta vääjäämättömältä tuholta.
Uutisiin on alkanut suhtautua kyynisesti. ”Välittömän toiminnan aika” on jatkunut nyt koko aikuisikäni, mutta ikinä emme ole toimineet asiantuntijoiden ohjeiden mukaan. Totuus saattaa olla, että olemme jo astuneet rajan yli – että on jo myöhäistä välttyä maailmanlaajuisilta katastrofeilta.
Jäätiköt sulavat, pallo kuumenee. Maailman suurin koralliriutta on kuolemassa. Ihmiskunnan 7,5 miljardia jäsentä pitää ruokkia, vaatettaa, asuttaa ja varustaa moderneilla mukavuuksilla. Vaikka kuinka haluaisi ajatella optimistisesti, matematiikka tuntuu olevan meitä vastaan.
Ainakin asiasta puhutaan nyt enemmän kuin koskaan ennen. Sivistynyt ihminen ei ota ilmastonmuutosskeptisyyttä enää vakavasti. Tilalla näkee kuitenkin entistä enemmän eräänlaista ilmastofatalismia. Journalismissa törmää tuon tuosta apokalyptiseen kirjoitteluun. Toivottomat kauhukuvat saavat myös paljon lukijoita.
New York Magazine julkaisi hiljattain erilaisia tuomiopäivän ilmastonäkymiä spekuloivan artikkelin. Vaikka teksti viittasi huolellisesti tutkimustietoon ja haastatteluihin, sitä luki kuin kauhistuttavaa tieteistarinaa. Jutun loppuun mennessä kävi selväksi, että me paistumme, näännymme ja tukehdumme kaikki kuoliaiksi. Se saattaa tapahtua yllättäenkin.
Artikkelista tuli lehden historian luetuin juttu. Pian sille julkaistiin myös vastine, jossa toiset ilmastoasiantuntijat kumosivat alkuperäisen jutun kauhukuvat liioiteltuina. Monia tekstin esittämiä kauhukuvia ei voinut heidän mielestään pitää erityisen todennäköisinä. Maailmanloppu ei tule yhdessä yössä.
Olin jo ehtinyt kerrata mielessäni omat suunnitelmani maailmanlopun varalle ja tuijottaa pimeää kattoa parikin yötä. Vastineen myötä tuli helpotus: aah, emme me kuolekaan huomenna.
Pystyin palaamaan zombipelien pariin. Silti kysymyksiä jäi auki.
Ovatko apokalypsit pelkkää pelottelua, jos niiden takana on ilmastotutkijoiden punnittuja mielipiteitä? Mikä minä olen sanomaan, ettei arvio ole valistunut? Entä jos toivoa pidetäänkin yllä turhaan?
”On surullista ajatella, että jollain tasolla me olemme tuhonneet tämän homman”, maailman johtaviin ilmastotutkijoihin kuuluva Naomi Oreskes totesi haastattelussa viime vuonna.
”Me tiesimme, mitä pitää tehdä jo 20 vuotta sitten. On klisee sanoa, että tieto on valtaa. Ei se oikeastaan ole totta. Tieto on tietoa. Meidän yhteiskunnassamme tieto sijaitsee yhdessä paikassa ja valta suurimmaksi osaksi jossain toisessa paikassa. Tämä epäsuhta on haasteen koko ydin.”
Lokakuussa ilmestyvä tietokirja Hyvän sään aikana kertoo erityisesti Suomen valmistautumisesta ilmastonmuutokseen. Teos on Tampereen yliopiston tiedotusopin opiskelijoiden käsialaa, ja sen valmistumista on ohjannut journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkanen. Jo teoksen esipuheessa todetaan aiheesta kirjoittamisen hankaluus:
On vaikeaa laatia ilmastonmuutoksesta edes tavallista uutista. Ilmiö ei sovi median perinteisiin uutiskriteereihin, jotka soveltuvat tarinallisten ja yhteen hetkeen sijoittuvien tapahtumien tarkasteluun, esimerkiksi pommi-iskujen, onnettomuuksien ja vaalitulosten. Ilmastonmuutoksen kaari on hidas, siihen liittyy paljon tulevaisuuden ennustamista, eikä sillä edes ole selkeitä päähenkilöitä.
Usein journalistit valitsevat emotionaaliseksi kärjeksi joko toivon tai toivottomuuden. Maailmanlopun maalaaminen menestyy erityisen hyvin, sillä se on hieno tarina. Pelottelu voi olla myös tarpeen, jos pyrkimys on ravistella ihmisiä tiedostamaan aiheen vakavuus.
Liiallisen toivon elättelemiseen Hyvän sään aikana -kirja suhtautuu skeptisemmin.
”Otimme yhdeksi kirjan linjavedoksi, että ehdoin tahdoin toivoa ei saa vääntää. Se on ollut yksi turhautumisen kohde journalismin suhteen. Monet toimittajat omaksuvat sellaisen asenteen, että yleisö ei kestä synkkiä ennusteita”, Nikkanen kertoo puhelimessa.
Toisaalta toimittajat kuitenkin repivät mielellään kaiken irti esimerkiksi Pentti Linkolan tuomiopäivän puheista. Tämän jälkeen mediassa voidaan ottaa toinen kierros, jossa maltillisemmat asiantuntijat antavat rauhoittavampia ja toiveikkaampia analyyseja.
Hyvän sään aikana -kirjassakin käydään Linkolan luona. Kalastaja kommentoi teoksessa erityisesti suomalaisen ympäristöpolitiikan syntyä. Kirjan tekijät halusivat tunnustaa hahmon merkityksen, mutta välttää hänen kuvaamistaan ajankohtaiskommentoijana tai väestötieteen asiantuntijana.
”Linkolan puheet, joissa maailman ihmispopulaatio rinnastetaan paikalliseen käpytikkapopulaatioon, ovat epätieteellisiä ja laiskoja. Ne tuntuvat kumpuavan syvästä pettymyksestä ja periksi antamisesta. Siitä positiostaan Linkola sitten sanoo, että kuolisipa vaan kaikki ihmiset. Se kommentti aina houkuttaa toimittajia, juuri siihen rooliin Linkola halutaan”, Nikkanen sanoo.
”Jotkut tykkäävät ajatella, että noin puhuessaan Linkola on jotenkin ’puhtaan rationaalinen’, ’rohkea’ ja ’tieteellinen’ ajattelija. Oikeasti väestötiede on helvetin monimutkaista ja päätyy pitkälti päinvastaisiin johtopäätöksiin.”
Missä sitten kulkee järkevän ja järjettömän toivon raja?
Turhan toivon journalismissa massiivisiin ongelmiin tarjotaan usein väkisin toiveikkaita ratkaisuja, kuten sähköautoja tai kulutusvalinnoilla vaikuttamista. Etenkin vielä 2000-luvun alkuvuosina kuluttajan valinnat tuntuivat olevan kaikenlaisessa ekoajattelussa maailman tärkein juttu. Meidän annettiin ymmärtää, että kontrolloimme ympäristön tilaa kierrättämällä erinäisiä purnukoita ja ottamalla laturin pois pistorasiasta käytön jälkeen.
Nykyisessä ympäristötuhon mittakaavassa moinen tuntuu pipertelyltä. Taittelen soijamaitopurkkejani ja ajattelen The Guardianin hiljattaista uutista, jonka mukaan sata suuryritystä (100) tuottaa yli 70 prosenttia kaikista maailman hiilidioksidipäästöistä. Ajattelen Etelämantereesta heinäkuussa irronnutta Kanta-Hämeen kokoista jäälauttaa. Alan tuntea oloni Lars von Trierin Melancholia-elokuvan hahmoksi, joka suojautuu planeettojen yhteentörmäykseltä rakentamalla taikamajan risuista.
”Olen aina vähän inhonnut näitä puheita yksilön vaikutusmahdollisuuksista. Valojen sammuttaminen ja muu vastaava voi tuottaa pientä helpotusta siitä, että teet sentään jotain. Mutta kyllähän fiksu ihminen ymmärtää, että mittakaavassa on ongelma. Voi olla myös tosi haitallista, että pelon, vihan ja syyllisyyden tunteet podetaan vain yksilöinä. Jos kysytään aina, mitä yksilö voi tehdä, ammutaan itseä jalkaan”, Nikkanen sanoo.
Onneksi isossa mittakaavassa tehdään nyt tärkeitä harppauksia. Kokonaisten valtioiden energiaohjelmat muuttuvat ja uusiutuva energia valtaa alaa. Kehitysaskeleiden myötä monen asiantuntijan puheissa on voinut aivan hiljattain kuulla myös tolkulliselta kuulostavaa toivoa.
Useampikin ilmastoalan tutkija on hiljattain todennut, että emme ole koskaan olleet näin lähellä ratkaisua pahimman katastrofin välttämisessä. Jopa pessimistinä tunnettu tutkija Johan Rockström totesi vuonna 2015, että meillä on tällä hetkellä ”enemmän tieteellisesti perusteltuja syitä pelätä, mutta myös enemmän toivoa kuin koskaan”.
Myös tieteiskirjailija ja ympäristöaktivisti Risto Isomäki uskoo, että tilanne on huomattavasti parempi kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Monet isot korjausliikkeet ovat alkaneet tapahtua nopeammin kuin kuvittelimme.
Isomäki vastaa puhelimessa jokaiseen huolestuneeseen kysymykseen häkellyttävän kattavasti ja valoisasti. Ulkomuistista tulee sivukaupalla ilmastotieteen tuoreita lukemia, energiapoliittisia ratkaisuja ja kokeiluasteella olevia innovaatioita. Aurinko- ja tuulivoiman investoinnit kasvavat ”nopeammin kuin melkein mikään voi kasvaa”.
”Ratkaisut alkavat olla olemassa ja niitä otetaan käyttöön kasvavissa määrin. Merkittävin uhkakuva on edelleen ihmisen kuluttaman ravinnon aiheuttamat kasvihuonepäästöt. Teoriassa ongelma olisi helppo korjata kasvisperäisillä elintarvikkeilla, mutta kovin vähän sen suhteen vielä tehdään”, Isomäki sanoo.
Pessimismiin Isomäkeä ei saa houkuteltua. Hän suhtautuu epäilevästi kaikkiin julistuksiin aikaikkunoista, jonka jälkeen muutosta ei ehtisi pysäyttää.
”On vaarallista ja harhaanjohtavaa lietsoa mielialaa aikarajasta, jonka jälkeen voisi nostaa kädet pystyyn ja todeta, ettei mitään voisi tehdä. Se ei pidä paikkaansa. Ja se olisi turhaa, vaikka se pitäisi paikkansa.”
Kaikkeen ei silti ole ratkaisua. Ilmastonmuutoksen rinnalla etenevä joukkosukupuutto on tällaisista katastrofeista dramaattisimpia.
”Onhan meillä paljon asioita, joissa näkymät ovat edelleen huonoja. Iso onnettomuus, jolle emme voi tehdä oikein mitään on se, että menetämme ison määrän eläinlajeja. Siinäkin on vielä hirveän paljon tehtävissä, vaikka jotkut osa-alueet näyttävätkin siltä, että peli on jo menetetty.”
Maailmanloppu on vetoava tarina. Ennen pitkää siihenkin kuitenkin kyllästyy, oli kyse massaviihteestä tai ilmastouutisoinnista. Lopulta saan unen päästä kiinni ja nukun yöni rauhassa. Seuraavana aamuna jatkan elämääni. Apokalypsi ei alkanutkaan tänä yönä. Ehkä se ei ala huomennakaan.
Mutta entä jos apokalypsi ei olekaan pahin vaihtoehto?
Hollantilainen toimittaja Jelmer Mommers on kehottanut meitä unohtamaan ilmastomaailmanlopun. Sen sijaan meidän olisi syytä puhua ja kirjoittaa enemmän ilmastonmuutokseen liittyvästä hyväksikäytöstä, kärsimyksestä, väkivallasta ja epätasa-arvosta.
Yksi lentomatka Amsterdamista New Yorkiin päästää ilmakehään 20 kertaa enemmän hiilidioksidia kuin keskivertokansalaisen elämä Malissa koko vuonna, Mommers muistuttaa. Me kurtistamme kulmiamme, mietimme asiaa – ja menemme silti lomareissuillemme.
Rikkain kymmenesosa ihmisistä aiheuttaa Oxfamin selvityksen mukaan lähes puolet kaikista kuluttajien päästöistä, ja edellytykset yltäkylläisyyteen revitään suurelta osin maailman köyhimmän kansanosan selkänahoista. Silti ilmastonmuutoksen pahimmat seuraukset näkyvät viimeisenä juuri rikkaimmille.
”Huojennus siitä, että ilmastonmuutos koskettaa viimeisenä ja lievimmin meitä täällä koto-Suomessa, on varmasti irvokkainta, sanoisinko epäkristillisintä, mitä voi tuntea. Jos tunteista rangaistaisiin, siitä saisi pitkän vankeustuomion”, Antti Nylén kirjoittaa Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissä (2016).
Ilmastokysymyksellä on mahdollisuus saada meidät päivä päivältä tietoisemmaksi siitä, että monelle nykyinen todellisuus on epäeettinen, päivästä toiseen jatkuva helvetti. Omantuntomme kantokyvylle saattaa osoittautua kestämättömäksi, jos jonain päivänä ymmärrämme mitä se oikeasti tarkoittaa.
Ne unettomat yöt meillä on vielä edessä.
