Trump ja globaali pakolais- ja ilmastokriisi ovat nykyään houkuttelevia täkyjä taiteilijoille. Koetteko, että teidänkin pitää olla jollain tavalla mukana kommentoimassa ajankohtaisia ilmiöitä ja uhkia?
Anssi Kasitonni: Mulle tulee vähän huono omatunto, jos ajattelen omaa tekemistäni suhteessa siihen, mitä maailmalla tapahtuu. Tunne poistuu kuitenkin nopeasti, kun muistan sen tosiasian, että olen tosi huono poliittisten teosten tekijä.
Johanna Sinisalo: On oltava sisäinen tarve ja palo käsitellä jotain tiettyä ongelmaa, ja jos se ei ole itselle läheinen, syntyy soodaa. Tämän hetken poliittinen taide on mielestäni yleispoliittista. Se käsittelee kysymyksiä, jotka vaikuttavat meihin kaikkiin tulotasosta tai asemasta riippumatta. Vaikkapa elokuvassa annetaan ääni ja näkökulma maahanmuuttajalle, tai kirjoitetaan tekstejä ilmastonmuutoksen tai epätasa-arvoistumisen aiheuttamista tulevaisuuksista tai kuvataiteessa kommentoidaan eläinoikeuksia tai lapsipornoa. Eikä se poliittisuus ole välttämättä teoksen keihäänkärki, vaan osa teoksen kokonaisuutta. Tulee mieleeni Antti Tuomaisen Parantaja, joka sijoittuu ilmastonmuutos-Suomeen, mutta jossa ilmastonmuutos on miljöön ominaisuus, ei teoksen aihe.
Kasitonni: Harva ihminen nauttii siitä, että kun se vapaaehtoisesti lukee tai katsoo tai kuuntelee jotain, niin yhtäkkiä tajuaa, että tässä yritetään väkisin opettaa jotain.
Sinisalo: Minä kyllä nautin suunnattomasti siitä, että opin uusia asioita. Siksi tungen fakta-aineistoa omiin kirjoihini: sellaisia kirjoja haluan itse lukea. En minäkään tykkää, että väkisin työnnetään kurkusta alas. Mutta jos vain sanotaan, että kyllä mustat ihmiset on ihan yhtä hyviä kuin valkoiset, niin mieluummin luen tarinan, jossa osoitetaan konkreettisesti, miten ihonväri menettää merkityksensä. Vaikkapa Hidden Figures -kirja – leffaa en ole nähnyt – tekee näkyväksi Nasalla työskennelleet mustat matemaatikkonaiset, jotka olivat kuulentojen takana. Minä en edes tiennyt, että a) siellä oli mustia tai että b) siellä oli mustia naisia, siis koko helvetin Nasassa. Ja että vielä 50-luvulla heillä oli eri vessat käytävän päässä.
Kasitonni: Parhaissa jutuissa viihde ja opetus yhdistyvät. Olisi hienoa, jos johonkin harmittomaan Hertta- tai Harlekiini-sarjaan olisi piilotettu upea yhteiskunnallinen sanoma.
Sinisalo: Esimerkkinä tulee mieleen [Matti Yrjänä] Joensuun dekkarit, joissa yhteiskuntakritiikki uitettiin jännärikehyksen sisään. Se oli aika uutta Suomessa, nordic noir syntyi vasta myöhemmin. Joensuun teokset olivat myös kirjallisesti korkeatasoisia. Varmasti monet ihmiset, jotka eivät olisi muuten lukeneet sosiaalianalyysejä, huijattiin tällä tavalla niiden äärelle.
Kasitonni: Toisaalta sellainenkin teos, jonka tarkoitus on vain muuttaa ihmisten ajattelua, voi olla tosi hyvä. Siinä on niin monta styleä.
Sinisalo: Tuohon sanon sen, että minä en pyri muuttamaan ihmisten ajattelua. Se on mahdoton tehtävä. Joillekin ei mene mikään läpi millään inttämisellä. Ajattelen, että olen saavuttanut tavoitteeni kirjailijana, jos lukija ei heitä kirjaani seinään kolmen sekunnin jälkeen, vaan jopa lukee kirjan loppuun asti. Toiseksi tärkein tavoite on se, että lukija edes välähdyksenomaisesti ajattelee asioita uudesta näkökulmasta.
Kasitonni: Joku elokuvaohjaaja sanoi hyvin, että hänen hommansa on viedä katsoja rautatieasemalle. Se saa sitten itse miettiä, mihin suuntaan haluaa lähteä.
Sinisalo: Hirmu hyvin sanottu.
Kasitonni: Se on jännä, kun jonkun teoksen ympärillä on semmoinen aura, se huokuu jotain. Ja seuraavana yönä sitä miettii, että mikä siinä oli… Vaikka Markus Copperin Archangel of Seven Seas, joka on urkupilleistä tehty valas. Ja sitten Sibelius-monumentti. Lapsena katselin sitä ja ihmettelin, miksi se on olemassa, onko joku aikuinen muka tehnyt tahallaan tämmöisen? Kirjoissa ja elokuvissa on hienoa, kun maailma jää päälle. [Lars von] Trierin Melancholian jälkeen oli pitkään jalat vähän heikot ja sellainen olo, että näin tämä kaikki sitten loppuu, onpa surullista.
Sinisalo: Minut pudottaa immersiosta välittömästi se, jos kirjassa tai elokuvassa on rankka asiavirhe. Frank Schätzingin Pedot-ekoscifijännärissä on visio, että merenelävät koettavat saada Kanariansaarten La Palman kalderan romahtamaan, minkä jälkeen Yhdysvaltain itärannikko olisi mennyttä. Ensin tuntui, että kirjan taustatutkimus on tehty järjettömän hyvin: kun tarinassa ollaan vaikka lentotukialuksella, pystyn haistamaan öljyn ja kuulemaan metallilaattojen nitinän. Mutta sitten kun puhutaan Kanariansaarista ja kirjailija luettelee ne saaret, niin yksi puuttuu kokonaan ja toisen nimi on väärin. Minua ärsytti! Miksei kaveri voinut googlata sitä? Sen jälkeen epäilin, että onkohan tässä mikään fakta oikein.
Onko joku taideteos muuttanut teitä? Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä teki minusta melkein kasvissyöjän.
Sinisalo: Bill Brysonin A Walk in the Woods sai minut vaeltamaan Appalakeille.
Kasitonni: Poliisiopisto 4, jossa näin ensi kertaa skeittausta. Olin, että vähän tuo on coolia ja mahtavan näköistä ja varmaan tuntuukin aivan upealta, ja siitä lähtien olen skeitannut. Tosin se ei muuttanut maailmankatsomusta.
Mutta tuleehan skeittaamisen mukana tietty maailmankatsomus.
Kasitonni: No piittaamattomuus ja esivallan vastustaminen, joo.
Millaisia aikoja elämme taiteen tekemisen kannalta?
Kasitonni: Ennen pankit ostivat auloihinsa veistoksia riippumatta siitä, mitä teit. Tuntuu, että kuvataiteen arvostus oli korkeammalla. Tavan kansa ei vihannut kuvataidetta, vaan oli, että ihan hyvältä tuokin näyttää ja maksaa näköjään kaksikymmentä tonnia, ostetaan se kotiin. Nykyään samasta jutusta ajatellaan helpommin, että vittu mitä paskaa, miksi joku on tehnyt tämmöisen.
Sinisalo: Kulttuurikentän pirstoutuminen on johtanut siihen, että ihmiset saavat itselleen räätälöityä taidetta. Jos tykkää yksisarvispornosta, niin jostain varmaan löytyy joku, joka tekee yksisarvispornoa. Eikä siinä mitään. Samalla silti kapenevat mahdollisuudet siihen, että eksyisi sellaisen taiteen äärelle, joka ei ole omalla mukavuusalueella.
Kasitonni: Niinpä, häh-efektiä tarvitaan. Ihmiset häpeävät ihan turhaan itseään, kun ne menevät vaikka galleriaan: mitä jos en tajua. Yksi vanhempi timpuri oli meillä tekemässä taloon ulkovuorta ja samaan aikaan minä tein isoa veistosta vajassa. Timpuri kysyi, että mitä minä teen siellä. Sanoin, että olen kuvanveistäjä, tulepa kattomaan mitä minä teen. Se säikähti ja sanoi, että ”en tuu!” Ja minä olin, että miten niin et tuu, ja se oli, että en minä kuitenkaan tajua. No, se tuli kuitenkin ja sitten se sanoi, että ”sama kait se on mitä sitä tekee kuhan siitä tulee helevetisti rahaa”. Minä sanoin, ettei ees tule.
Tässä juttusarjassa kaksi taiteilijaa tapaavat ja keskustelevat mistä tahansa. Kirjailija Johanna Sinisalo tunnetaan kantaaottavista romaaneistaan, kuten sukupuolten tasa-arvon romahtamista kuvaavasta teoksesta Auringon ydin (2013). Hän on saanut Finlandia-palkinnon vuonna 2000. Anssi Kasitonni on muun muassa kuvanveistäjä ja videotaiteilija, joka viimeistelee Saladdin Castique -nimistä elokuvaa. Siinä ajetaan nelivetoisella aarrearkulla metsässä. Kasitonni palkittiin Ars Fennicalla vuonna 2011.
