Yksi yliopistoihin sijoitettu euro tuottaa vähintään viisi euroa takaisin. Tai niin väitetään selvityksessä, jonka julkaisivat kesällä Suomen yliopistojen etujärjestö Unifi, Akava, Elinkeinoelämän keskusliitto EK, Sivistystyönantajat ja Suomen ylioppilaskuntien liitto SYL. Sen mukaan yliopistot tuottavat vuosittain 14,2 miljardin euron arvonlisän Suomen talouteen.
Selvitys ammuttiin nopeasti alas: esimerkiksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitos Etlan Vesa Vihriälä ja Suomen Pankin ekonomisti Juha Itkonen tyrmäsivät laskutavan Taloussanomien jutussa. Yli 14 miljardin pottiin oli laskettu mukaan muun muassa opiskelijoiden kulutus vuokriin ja ruokaan.
”Ikään kuin ihmiset eivät söisi, asuisi tai työskentelisi, jos he eivät olisi yliopistossa”, Itkonen sanoi haastattelussa.
Myös Nordean ekonomisti Olli Kärkkäinen moitti julkaisua Twitterissä ja muistutti muistakin taannoisista ”selvityksistä”:
Euro pyöräilyyn tuo 8 euron hyödyt
Yksi työhyvinvointiin sijoitettu euro tuottaa 6 euroa takaisin
Jokainen mainontaan investoitu euro voi kasvattaa Suomen bkt:ta yli 6 euroa
Teetetty paperi on loistava osoitus siitä, miten voimakkaalle puolustuskannalle koko yliopistoyhteisö on rahoituksensa turvaamiseksi ajettu. Epätoivoisessa tilanteessa kaikki kelpaa, kunhan vain joku uskoisi, että korkeakoulutus on tärkeää ja yliopistoihin panostaminen kannattaa.
Helsingin yliopiston uudeksi kansleriksi valittu Kaarle Hämeri pohtii (s. 9), että yliopistot hukkaavat voimavarojaan osaoptimointiin ja keskinäiseen kyräilyyn. Silloin on vaikea saada aikaiseksi toimivaa, yhteistä viestiä yliopistojen rahoituksen hyödyllisyydestä. Samalla muut voivat käyttää yliopistojen sisäisiä konflikteja niitä itseään vastaan.
Yhteistä viestiä kuitenkin kaivattaisiin kipeästi, sillä nyt julkisessa keskustelussa saavat yhä enemmän huomiota ne puheenvuorot, jotka vaativat rationaalisuuden nimissä rahoituksen leikkaamista ja esimerkiksi lukukausimaksuja yliopistoon. Maksuttoman yliopiston puolustaminen sen sijaan leimataan yhä useammin suoranaiseksi typeryydeksi.
Otetaan esimerkki keväällä julkaistusta ajatuspaja Liberan podcastista, jossa tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen haastatteli Helsingin yliopiston entistä rehtoria Kari Raiviota sekä Etlan tutkimusjohtajaa Niku Määttästä.
”Keskustellaan nyt kerrankin rauhassa, ilman tätä false balance -asetelmaa. Ehkä se mahdollistaa tällaisen poikkeuksellisen hedelmällisen keskustelun”, Pursiainen toteaa.
Pursiaisen mielestä false balancea on siis se, että lukukausimaksuja vastustavat olisivat keskusteluissa mukana.
”Heti kun mainitaan sana ’lukukausimaksu’, tulee välittömästi nyyhkyjuttuja someen ja yleisönosastokirjoituksia, joissa kaksi tohtorintutkintoa suorittanut valittaa, että kun ei töitä löydy. Ja tietysti opiskelijajärjestöt tulevat esiin julkilausumineen. Siinä kylmät faktat jäävät traagisten tarinoiden jalkoihin ja ihmiset asennoituvat emotionaalisesti tähän kysymykseen”, Raivio heittää ja jatkaa:
”Kun hormonit jyllää opiskeluvaiheessa, ei näillä argumenteilla ole mitään painoa.”
Varmasti on niin, että opiskelijajärjestöt ovat joskus sortuneet tunteellisiin argumentteihin. Aivan tunteettomalta ei kuitenkaan vaikuta ”kylmien faktojen” nimeen vannovien Pursiaisen, Ravion ja Määttäsenkään keskustelu.
Jos taso on tosiaan tämä, luulisi, että akateemisissa yliopistoissa olisi keinot vastata moiseen mussutukseen helpostikin.
Ei siis tehtäisi epämääräisiä selvityksiä, vaan lähetettäisiin se Hämerin toivoma viesti. Toimittaisiin vaikka Michelle Obaman neuvon mukaan: When they go low, we go high.
