Lemminkäisen petipuuhat olivat 1800-luvun lukeneistolle liikaa. Aivan sama, vaikka tekstikokoelman takana oli Elias Lönnrot.
Vanhan Kalevalan ja Kantelettaren käsikirjoitusten mukaan Lemminkäinen ei jättänyt saaren impien joukkoon yhtäkään tytärtä, jonk’ ei maloa maannut, käsivartta vaivutellut. Pois, pois, kehotti Kalevalan tekoon osallistunut kielitieteilijä Taneli Europaeus. Heikompihermoinen naisväki saattaisi vallan villiintyä – viittasihan malo halkeamaan tai rakoon.
Syntyi kaino muotoilu, jonka mukaan saarelle ei jäänyt impeä, kunk ei vierehen venynyt.
200 vuotta myöhemmin Suomi on oppikirjoissa sananvapauden mallimaa, jossa Lönnrotin sensuroidut värssyt herättävät lähinnä huvitusta. Radiossa saa kiroilla, taiteilija voi pyöräillä Mannerheimintiellä kuljettaen vaunussa valtavaa vaginaveistosta ja politiikassa sallitaan kaikki puolueet.
Sensuuria on kuitenkin edelleen olemassa. Se on vain muuttanut muotoaan.
”Suomi on eräänlainen sensuurin laboratorio. Meillä on viisisataa vuotta yhtäaikaista sananvapautta ja sensuuria aina Kustaa Vaasan ajoista tähän päivään”, sanoo professori, Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm.
Ekholm on yksi Tiellä sananvapauteen -projektin toteuttajista yhdessä Eduskunnan kirjaston johtavan tietoasiantuntijan Päivikki Karhulan, valtiotieteiden maisteri Tuomo Olkkosen sekä arkkitehti Maara Kinnermän kanssa.
Helsingin Sanomain Säätiön rahoittaman projektin lopputuloksena syntyi näyttely Kansalliskirjastoon sekä viime vuonna ilmestynyt verkkosivusto ja tietokirja Tiellä sananvapauteen – Kekkonen, Jumala ja seksi.
Kolme viimeistä ovat kaikille tuttuja, mutta projektin verkkosivuja kahlatessaan törmää tapauksiin, joiden ei edes ajattelisi liittyvän sananvapauteen. On Nuuksion kansallispuistoon aiotun kilpaladun torppaus, Keskiolut R-kioskeihin -kampanjan aiheuttama mielipaha ja ohimoon kirjoitettu numero 169 Linnan juhlissa. Tuoreimmat tapaukset ovat vuodelta 2016.
Ellei projekti olisi tullut päätökseensä, tapauksien määrä kasvaisi jatkuvasti.
Suomessa sananvapauden ensiaskeleiksi voidaan ajatella Ruotsin vallan aikaista painovapauslakia vuodelta 1766. Se poisti ennakkosensuurin ja teki yhteiskunnallisesta keskustelusta sallittua.
Venäjän vallan aikana vapauden ja tiukan kurin ajat vuorottelivat, ja sisällissodan jälkeen sananvapaus määriteltiin ensimmäistä kertaa perusoikeudeksi. Silloinen laki rajoitti kuitenkin merkittävästi vasemmiston sananvapautta, ja 1930-luvulta lähtien sensuuri kohdistui myös äärioikeistoon. Sodan jälkeen suhteet Neuvostoliittoon vaikeuttivat suomalaisten tekemisiä ja sanomisia aina 1990-luvulle saakka.
Nykyisin sananvapaus on turvattu perustuslain 12. pykälässä. Lain mukaan jokaisella on oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä sekä muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Perustana ovat pohjoismainen hyvinvointivaltio, Euroopan ihmisoikeussopimus ja EU:n perusoikeuskirja.
Sensuuri nähdään yleensä sananvapauden vastakohtana. Ekholm huomauttaa, ettei sensuuria tule kuitenkaan ajatella vain johtajien antamina käskyinä. Joskus se on suorastaan ajan henki. Historian tarkastelussa ei tulisikaan sortua presentismiin eli menneiden arvioimiseen nykyhetken valossa. Esimerkiksi suomettumisen aikana sensuuri ja pelko sanojen seurauksista kulkivat käsi kädessä.
”Kun asioita tarkastellaan avoimin mielin, voidaan nähdä koko silloisen yhteiskunnan dynamiikka. Esimerkiksi suomettumisen kohdalla on tärkeää ymmärtää, että kaikki olivat siinä mukana. Olikohan se Vesikansa, joka sanoi, että itse me sitä sensuuria harrastimme. Se meni paljon pidemmälle kuin Neuvostoliitto osasi edes odottaa.”
Vuonna 2017 sananvapaus ja sensuuri ovat jälleen yhteiskunnallisen keskustelun keskiössä. Moni kokee, että oma sananvapaus on uhattuna, mutta yhtä aikaa peräänkuulutetaan tiukempaa linjaa siinä, mitä julkisuuteen päästetään. Sensuuria on aiempaa hankalampi määritellä.
Selkeimmillään verkkoajan sensuuri on verkkoyhteyksien estämistä ja sisältöjen poistamista. Suomessa verkkoa valvovat lähinnä sivustojen ylläpitäjät, joilla on vastuu omien alustojensa sisällöistä.
Helpommin unohtuu valtioiden ja yritysten harjoittama seuranta, jonka lisääntymistä perustellaan epämääräisesti ”turvallisuussyillä”.
”Verkkoajalle leimallinen sensuuri on massavalvontaa ja big dataa, jossa kerätään valtavia määriä henkilöihin liittyvää tietoa. Dataa analysoimalla voidaan seuloa esiin tiettyjä henkilöitä tai kohderyhmiä ja rajoittaa heidän toimiaan”, sanoo sananvapausprojektissa internetin aikakauteen perehtynyt Päivikki Karhula.
On kunkin valtion poliittisesta ympäristöstä kiinni, ketä seurataan ja millä perusteella. Esimerkiksi Suomessa tekeillä olevassa tiedustelulaissa on ollut pyrkimys päästä seulomaan kaikkea verkkoliikennettä, Karhula huomauttaa. Kerätty data alkaa määritellä ihmisten asemaa yhteiskunnassa.
”Esimerkiksi rajavalvonnassa ilmenee hieman kyseenalaista tietojen käyttöä. Ihmisten liikkumiseen ja sananvapauteen on puututtu heistä kerättyjen tietojen perusteella muun muassa Yhdysvalloissa.”
Sensuurin maantiede on muuttunut muutenkin. Suomessa arkipäivän sensuuri on usein yhdysvaltalaista sensuuria: jenkkien ylläpitämästä Instagramista poistetaan suomalaistenkin kuvia, jos niissä vilahtaa liikaa nännejä amerikkalaisen palvelun makuun. Myös sananvapauteen liittyvistä kohuista on tullut maailmanlaajuisia.
”Muhammed-kuvat vuonna 2006 olivat yksi suuri käännekohta. Vaikka kuvien julkaisu sinänsä oli väkivallaton teko, seuraukset olivat arvaamattomat. Satoja ihmisiä kuoli kuvista seuranneissa mellakoissa, ja niihin reagoidaan edelleen. Islamin ja länsimaisen ajattelun välinen kriisi kytee yhä sekä uskonnollisena että turvallisuuspoliittisena kriisinä.”
Myös sananvapauden määrittely on käynyt lähes mahdottomaksi.
Suomalainen sananvapauskeskustelu on Karhulan mukaan rajoittunutta. Asioita yksinkertaistetaan ja väittämät ovat kevyellä pohjalla. Ihmiset ovat sitä mieltä, että juuri heidän sananvapauttaan rajoitetaan.
”Ikään kuin joskus olisi ollut olemassa jonkinlainen radikaali sananvapaus, jossa kaikki oli täydellistä. Sellaista paratiisia ei ole kuitenkaan koskaan ollut olemassa.”
Myös Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori ja toimittaja Hanna Nikkanen kaipaa keskusteluun monipuolisuutta.
”Nyt sananvapaus on omittu yhteen ainoaan keskusteluun: siihen, jota käydään turvapaikanhakijoista. Siinä keskustelussa se on pitkälti kikkailun ja uhriutumisen väline”, Nikkanen sanoo.
”Tämän kaiken takana olisi oikeasti isoja aiheita ja keskusteluita, joita meidän tulisi käydä. Esimerkiksi se, mitä sananvapaudelle käy, kun sitä lähdetään rajoittamaan. Entä kun poliitikot haluavat rajoittaa mediaa ja saada Ylen toimimaan kulloisenkin eduskunnan ja voimasuhteiden edustajana? Miten median kriisi sekä siihen liittyvät taloudelliset muutokset vaikuttavat sananvapauteen?”
Suomessa toimittajiin kohdistuva suora painostus on harvinaista. Yleensä painostuksen taustalla ovat yksittäiset politiikan ja talouden toimijat, joilla on läheiset välit toimituksen johtoon.
Keskustelu sananvapaudesta keskittyy tilanteisiin, joissa sensuuri suuntautuu ylhäältä alas. Itsesensuuri on kuitenkin arkipäiväistä myös toimittajien keskuudessa, Nikkanen huomauttaa. Kyse on objektiivisuuden ihanteesta ja siitä, millaisena toimittaja itse näkee maailman. Herkiksi koetaan esimerkiksi ympäristöön, uskontoon, politiikkaan ja talouteen liittyvät aiheet. Pätkätyöt eivät ainakaan lisää toimittajien rohkeutta.
”Työllistymisen takia halutaan usein olla mahdollisimman värittömiä. Pelätään, että omien ajatusten julkituominen leimaisi jotenkin värittyneeksi ja epäluotettavaksi.”
Siinä missä muualla maailmassa toimittajien profiloituminen on osa median toimintaa, vallitsee Suomessa poikkeuksellisen vahva ideaali täysin neutraalista toimittajasta. Ironista kyllä, se saattaakin olla sananvapaudelle haitallista.
”Journalistinen kulttuurimme vaikuttaa konservatiivisemmalta, sillä kukaan ei oikein halua erottua kultaisesta keskitiestä. Silloin keskitie alkaa näyttää aika paljon vallankäyttäjältä itseltään.”
Suomen maine lehdistönvapauden ykkösmaana oli koetuksella viime joulukuussa, kun Yleisradion ovet paukkuivat. Ensin lähti ajankohtaistoimituksen esimies Jussi Eronen, sitten toimittaja Salla Vuorikoski ja helmikuussa vielä toimittaja Susanna Päivärinta. Syyksi he kertoivat, etteivät voineet enää työpaikassaan noudattaa Journalistin ohjeita.
Maaliskuussa Yle sai kohun taustalla olleesta Terrafame-tapauksesta langettavan tuomion Julkisen sanan neuvostolta (JSN). Päätöksen mukaan Ylen johto taipui poliittiseen painostukseen pääministeri Juha Sipilän yhteydenottojen seurauksena. Nikkanen kertoo odottavansa mielenkiinnolla Ylen ongelmista tehtävää sisäistä selvitystä.
”Tuntuu, että minun tulee yliopistollakin korostaa opiskelijoille, että tuo ei ole normaalia. Siis se, että esimiehet heittävät alaisiaan junan alle ja asioiden annetaan kehittyä noin pitkään ja noin ahdistaviksi.”
Nikkanen pelkää, etteivät toimittajat pian edes kuvittele saavansa ongelmatilanteessa tukea esimiehiltään. Freelancer taas ei voi nytkään luottaa saavansa toimituksesta tukea esimerkiksi oikeudenkäyntiin johtavassa kiistassa.
”Ajatus päätoimittajasta, joka asettuu toimittajia kovistelevan poliitikon puolelle, normalisoituu.”
”En aio antaa teidän esittää kysymystä. En aio antaa teille vastausta. Olette valeuutiset!” julisti Yhdysvaltain presidentti Donald Trump CNN:n toimittajalle ensimmäisessä lehdistötilaisuudessaan tämän vuoden tammikuussa.
Myös eurooppalaiset oikeistopopulistiset poliitikot kuten Geert Wilders ja Marine Le Pen ovat syyttäneet mediaa vääristelystä. Asetelma on kääntynyt: politiikkaa ei enää syytetäkään median sensuroinnista, vaan mediaa politiikan sensuroinnista.
”Ilmiöt liikkuvat todella nopeasti maasta toiseen. Nyt meilläkin on poliitikkoja, jotka ilmoittavat median vihollisekseen. Henkilöpoliittiset näkymät ovat muuttuneet ratkaisevasti viimeisen vuoden sisällä”, Nikkanen sanoo.
Perussuomalaisten Jussi Halla-aho on ilmaissut avoimesti inhoavansa mediaa, mutta myös esimerkiksi pääministeri Sipilä on suhtautunut toimittajiin välttelevästi ja kokenut itseään koskevan uutisoinnin urkintana.
Globaalisti mitattuna sananvapaus heikkenee. Joka toinen ihminen maailmassa elää sensuurin alaisena. Kukaan haastateltavista ei halua lähteä tarkemmin arvailemaan, mihin suuntaan sananvapaustilanne kehittyy Suomessa esimerkiksi kymmenen vuoden säteellä.
Sananvapaus pysyy elossa vain siten, että siitä keskustellaan jatkuvasti, sanoo Kai Ekholm. Pysyvää standardia sananvapaudelle kun ei ole olemassakaan.
”Uskon, että tämänhetkinen kehitys kuuluu asiaan. Se on haaste, joka heitetään uusille sukupolville: teidän täytyy tehdä asiat taas vähän fiksummin.”
Ylioppilaslehti sijoitti aikajanalle suomalaisen sensuurin kummajaisia.
1933: Konikapina oli liikaa
Tulenkantajat koetteli toistamiseen sensuurin rajoja, kun toimittaja, kustantaja ja kirjailija Erkki Vala toimi lehden päätoimittajana. Vala julkaisi vuosina 1933 ja 1934 Pentti Haanpään puheenvuorot, jotka käsittelivät niin sanottua vuoden 1932 konikapinaa. Kapinassa nivalalaiset viranomaiset ja maanviljelijät ottivat yhteen.
Oikeusministeriön syytteen mukaan jutuissa oli levitelty lausumia, jotka halvensivat viranomaisia ja laillista yhteiskuntajärjestystä. Sekä Vala että Haanpää tuomittiin kahdentuhannen markan sakkoihin. Haanpää totesi vastineessaan, että asianomaisten virastojen tulisi laatia ohjeet siitä, millaisia henkilöitä kaunokirjallisuudessa voi kuvata.
Vala oli oikeuden kanssa tekemisissä vielä myöhemminkin. Tulenkantajien julkaistua vuonna 1935 otteita Jaroslav Hasekin romaanista Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa Vala sai sakot, mutta seuraavalla kerralla edessä oli jo vankila.
Tietokirjailija ja toimittaja Matti Salminen:
”Politiikan ja kulttuurin välinen sidos vaikutti vahvasti sananvapauteen. Kun Vala perusti kerran jo lakkautetun Tulenkantajat-lehden uudelleen 1932, sitä ei katsottu porvariston piirissä lainkaan hyvällä. Haanpää puolestaan oli 1930-luvun alkuvuodet täysin kustantajien paitsiossa, kunnes Vala perusti Kirjailijain kustannusliikkeen. Sen kautta Haanpää sai teoksensa julkaistua. Vielä myöhemminkin 1970-luvulla Haanpään koottuja teoksia tehtäessä kustannustoimittaja Eino Kauppinen yritti jättää teoksista pois näitä samoja konikapinaa käsitelleitä kirjoituksia. Ne saatiin lopulta mukaan Otavan kirjallisen johtajan Paavo Haavikon erikseen määrättyä, että nekin on julkaistava.”
1939: Hääparille yksi tanssi, muille nolla
Sotavuosina Suomessa vallitsi ainoana toiseen maailmansotaan osallistuneena maana tanssikielto. Tanssin väitettiin loukkaavan sankarivainajia ja herättävän paheksuntaa rintamalla.
Kotirintamalla kieltoa uhmattiin järjestämällä niin kutsuttuja nurkkatansseja esimerkiksi yksityiskodeissa, joihin tehtyä poliisin ratsiaa saattoi pahimmillaan seurata vankeustuomio.
Ainoa poikkeus olivat häät. Hääpari sai tanssia yhden valssin muiden seuratessa. Yleisradionkin ohjelmissa tanssimusiikkia kuultiin vain harvoin. Rintamaradiot sentään soittivat kepeää musiikkia: Olavi Virtaa ja Tauno Paloa.
Tanssimisesta kiisteltiin vielä sodan jälkeenkin. Lokakuun 16. päivän liike syntyi vuonna 1965 vaatimaan neljän vuosittaisen rukouslauantain aikana vallinneen huvikiellon poistamista. Kiellon mukaan rukouslauantain aikana ei saanut järjestää tanssitilaisuuksia. Eduskunta lakkautti huvikiellon vuonna 1968.
Historioitsija, Tiellä sananvapauteen -projektin jäsen Tuomo Olkkonen:
”Maaseudun nuoriso vaihtoi 1890-luvulla piirileikit paritansseihin, joita kansanvalistajat pitivät syntisinä. Kansalaissodan jälkeen moraalinvartijoiden ote vankistui myös eduskunnassa. 1930-luvun puolivälissä ’kiihotuslailla’ kiellettiin loukkaamasta uskonnollisia arvoja ja siveellisiä periaatteita. Tanssikieltokaan ei missään nimessä vastannut kansan enemmistön tahtoa. Vuonna 1943 muun muassa sosialidemokraattien ja ruotsinkielisten nuorisoliitot esittivät kiellon lakkauttamista, mutta papisto ja Suomen Nuorison Liitto vastustivat. Yleiset tanssit sallittiin vuoden 1944 lopussa ja ravintoloissa tanssiminen syyskuussa 1948.”
1961: Liian arkinen Helsinki
K.G. Roosin kuvaama ja Jörn Donnerin kirjoittama valokuvakirja Ihmisten Helsinki jakoi ilmestyessään mielipiteitä aina paheksuntaan saakka. Teoksen katsottiin esittävän Helsingin liian arkisessa ja suttuisessa valossa – valokuvat asettivat ihmisen kaupungin ja sen katujen edelle. Kuvissa oli lähiöiden asukkaita ja kodittomia kiertolaisia. Kustantaja hyödynsi markkinoinnissaan ristiriitaistakin palautetta ja lainasi otteita esimerkiksi Kauppalehden arvostelusta, jonka mukaan teos oli ”epäsovinnainen” ja ”ärsyttävän elävä”.
Helsingin Sanomat kiitteli Roosia tavanomaisesta poikkeavasta asetelmasta. Ylioppilaslehden myönteisen arvion mukaan kysymys oli ”ihmisten Helsingistä eikä kuvakirjahelsingistä – siinä on esitetty muutakin kuin kadun aurinkoinen sunnuntaipuoli.”
Kirjailija ja ohjaaja Jörn Donner:
”K.G. Roos oli minua paljon nuorempi, mutta olin laittanut hänen kykynsä varhain merkille. Halusimme tehdä Helsingistä dokumentaarisen kirjan. Juhlapuheet ja juhlavat kuvat jätettäisiin muille. Työprosessi oli vaikea monestakin syystä. Roos oli aika voimakastahtoinen persoona. Teos on tavallaan eräänlainen merkkiteos, sillä sen tyyppisiä kirjoja ei siihen aikaan julkaistu lainkaan. Dokumentaarinen valokuvaaminen yleistyi meillä vasta myöhemmin. Emme mitenkään yllättyneet kirjan saamasta palautteesta, jota voi mielestäni kutsua sovinnaiseksi. Muutamia kommentteja lukuun ottamatta kirjaa ei oikeastaan edes huomioitu. Kirjaa muistellaan kyllä nyt, 50 vuotta myöhemmin. Se ei enää herra Roosia auttanut.” (Roos teki itsemurhan vuonna 1976 kärsittyään useita vuosia skitsofreniasta.)
1971: Opetusministeri pisti Sibelius-Akatemian kuriin
Itsenäisyyspäivän alla Töölönlahdella juhlistettiin Alvar Aallon suunnittelemaa Finlandia-taloa. Avajaisissa Sibelius-Akatemia aikoi esittää Tšekista maanpakoon lähteneen Jan Novakin sävellyksen Ignis pro Joanna Palach. Se oli omistettu tšekkiläisen toisinajattelijan Jan Palachin muistolle. Palach oli tehnyt polttoitsemurhan kaksi vuotta aiemmin vastalauseena Neuvostoliiton suorittamalle Tšekkoslovakian miehitykselle ja vallinneelle poliittiselle tilanteelle.
Kun Rauhanpuolustajien pääsihteeri Mirjam Tuominen kuuli akatemian aikeista, hän kääntyi nopeasti opetusministeri Matti Louekosken (sdp) puoleen. Ylhäältä kiirineen käskyn jälkeen sävellystä ei koskaan esitetty avajaisissa. Sen sijaan kuultiin poliittisesti turvallista sisältöä, kuten kantaesitys Einojuhani Rautavaaran Meren tyttärestä, Aulis Sallisen sinfonia sekä tietysti Sibeliusta.
Avajaiset sujuivat vauhdikkaasti, eikä aiheesta enää keskusteltu. Rakennusprojektista dokumentin ohjannut Anssi Blomstedt muisteli Yleisradiolle myöhemmin, että seremoniamestari oli laatinut juhliin varsin tiukan boolisekoituksen. Jälkeenpäin ainoa kritiikki kohdistui rakennetun talon hintaan.
Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm:
”Finlandia-talon avajaisissakin nähdään se, kuinka Suomessa sijaitsi eräänlainen poliittinen magneetti. Se oli aina itä-länsi-suunnassa, ja kaikki ihmiset olivat asettaneet omansa samanlaiseen asentoon. Kaikki muu tuntui omituiselta. Tokihan siinä oli kyse myös vastuusta. Näimme, kuinka tankit marssivat Prahan kaduilla. Oli aiheellista pohtia, olisivatko ne marssineet seuraavaksi Helsingin kaduilla.”
1980: Lesbous ja prostituutio karsittiin klassikosta
Ranskalaisen Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli oli ilmestymisvuotenaan 1949 edellä aikaansa: muun muassa paavi tuomitsi kirjan ja kehotti kunnon kristittyjä olemaan lukematta sitä. Suomeksi teos ilmestyi vasta vuonna 1980, mutta silloinkin kyse oli feminismin klassikon lyhennetystä versiosta. Kirjasta oli poistettu esimerkiksi prostituutiota, lesboutta ja narsismia käsitelleet osiot.
Hieman aiemmin myös Pirkko Saision esikoiskirjasta Elämänmeno (1975) poistettiin päähenkilön kasvutarina homoseksuaaliseen identiteettiin. Kustantajana toiminut Kirjayhtymä perusteli päätöstä sillä, ettei halunnut pilata nuoren kirjailijan debyyttiä niin provosoivalla aiheella. Vuonna 1984 Kirjayhtymä julkaisi kuitenkin jo Saisiolta Kainin tytär -kirjan, joka oli ensimmäinen naisten välistä rakkautta avoimesti käsittelevä suomalainen romaani.
Toisen sukupuolen suomennetut, lyhentämättömät versiot julkaistiin vasta vuosina 2009 ja 2011.
Kirjailija, ohjaaja ja näyttelijä Pirkko Saisio:
”Homoseksuaalisuus oli 1970-luvulla vielä niin erikoista, että pieninkin viittaus siihen olisi voinut leimata koko kirjailijan. Oma tapaukseni esikoiskirjailijana oli aivan erilainen kuin Toisen sukupuolen kaltainen klassikkoteos, jonka sensurointia pidän todella outona. Toisaalta sukupolveni naisille feminismikin tuli kulttuuripiirien suomenruotsalaisten kautta. Se ei jotenkin oikein tarttunut meihin suomenkielisiin. Me vain kuittailimme, että on tässä yhteiskunnassa tärkeämpiäkin asioita. Nyt se tuntuu tietysti kummalliselta, kuten asiat jälkikäteen usein tuntuvat. Mutta kyllä meillä Suomessa on vähemmistöasioissa aina kuljettu Skandinaviaan verrattuna jälkijättöisesti.”
2011: Kauppakeskus ei halunnut kritiikkiä kaupoista
Tamperelainen kauppakeskus Tullintori päätti hankkia Tullintorin Kulttuuripäivät -tapahtuman yhteydessä tiloihinsa taidetta. Mukaan pyydettiin Hirvitalo, epäkaupallinen kulttuuritoimija Pispalasta. Hirvitalon taiteilijoiden vastuulla oli toteuttaa kauppakeskukseen Antimateria-niminen näyttely.
Kuvataiteilija Teemu Takatalon teos oli Tullintorille liikaa. Teos koostui seinään maalatuista logoista ja yritysesittelyistä, joissa kerrottiin epäkohtia kauppakeskuksen omistajasta Citiconista ja muista kauppakeskuksessa toimivista yrityksistä. Tiedostavan kuluttajan synninpäästö toi esiin esimerkiksi halpatuotannon ongelmia ja ympäristörikoksia. Teos selvisi kauppakeskuksen väelle avajaispäivänä. Näyttely tyhjennettiin ihmisistä ja suljettiin väliaikaisesti, jotta Takatalon teos voitiin vetää yli maalilla.
Itä-Suomen yliopiston valtiosääntöoikeuden professori Pauli Rautiainen:
”Tämän tyyppisiä tilanteita sattuu tässä genressä aika ajoin. Päältä maalauksessa kulminoituu ajatus siitä, että joku omistaa tilan ja vastaa siitä. Tästä näkökulmasta päälle maalaus ei ole tavatonta, päinvastoin. Takatalon tilanne ei oikeastaan herättänyt meillä mitään reaktioita, siitä syntyi lähinnä lehdistökirjoittelua. Tapausta ei edes käsitelty taidetta koskevana, vaan sen lukukehyksessä oli kyse ennemminkin häiriökäyttäytymisestä ja kauppakeskustoimijan linssiin viilaamisesta. Seurausten kannalta ratkaisevaa on, nouseeko tapauksesta niin kutsuttu moraalipaniikki. Jos ei, tilanne yleensä unohtuu. Sen sijaan esimerkiksi Ulla Karttusen Neitsythuorakirkosta syntyneen kohun jälkeen Karttunen ei ole kyennyt tekemään enää juurikaan taidetta. Hänellä on pysyvä stigma.”
2012: Yleisö raivostui äidin torahampaista
Videotaiteilija Minna Suoniemen Lullaby-teos oli kesällä 2012 esillä Helsingin kaupungintalon wc-tiloissa osana Virka Gallerian toimintaa. Teoksessa vauva leikkii äitinsä kasvoilla. Äiti murisee torahampaat näkyen, ja vauva jatkaa leikkiään. Tämä ei ollut liikaa Helsingin kaupungille, vaan yleisölle. Teoksesta tehtiin valituksia, joiden mukaan teos esitti vampyyria, sisälsi saatananpalvontaa ja antoi Suomesta huonon kuvan turisteille.
Omatoimisimmat katsojat ryhtyivät sensuuriin itse. Videoteoksen sähköjohtoja irrotettiin joskus useitakin kertoja päivässä. Gallerian johtaja Kirsi Hasu teki ilkivallasta lopulta rikosilmoituksen. Galleria siis puolusti taiteilijaa yleisön sensuuria vastaan.
Taiteilija Minna Suoniemi:
”Tapahtumaketjussa oli kaksi tekijää, joiden vuoksi en juurikaan ihmetellyt kohua. Ensimmäinen oli se, että näyttelytila oli kaikelle yleisölle avoin, ei kovin perinteinen taiteen esittämiseen tarkoitettu tila. Toinen on se, että äitiys on aihe, johon kaikilla on sanottavaa ja joka nostattaa paljon tunteita. Teosta sabotoi ilmeisesti pieni ryhmä naisia, jotka perustelivat toimiaan myös uskonnollisuuteen vedoten. He tekivät ensin valituksia, mutta kun teosta ei poistettu, alkoi tämä johtojen veteleminen. Pääsin koko hommassa aika vähällä, julkisuus toi lähinnä isomman yleisön. Teos oli esillä myös Berliinissä ja Vaasassa, eikä kummassakaan noussut kohua. Työn keskeisimpinä aiheina ovat luottamus ja rakkaus sekä monimutkaiset äitiyteen ja lapseen liittyvät suhteet. Useimmat teoksesta saamani kommentit ovat tulleet äideiltä, ja ne ovat olleet positiivisia.”
2016: Sakari Piippo ja kielletyt kuvat
Alexander Stubbin (kok) kravatti, Juha Sipilän (kesk) yhteen puristetut huulet, Juha Rehulan (kesk) kengännauhat, Olli Rehnin (kesk) leukaprofiili… Valtioneuvoston kanslian valokuvaajana toiminut Sakari Piippo talletti työnsä ohessa mielestään kiinnostavia yksityiskohtia. Kuvat olivat ensin vain omaksi huviksi. Lopulta osia Valtioneuvosto-sarjasta julkaistiin maaliskuussa 2016 Raymond-lehdessä.
Seuraavana päivänä Piippo sai sähköpostin valtioneuvoston viestintäjohtajalta Markku Mantilalta. Häntä pyydettiin poistamaan välittömästi verkosta ainakin ne kuvat, joissa henkilö on tunnistettavissa. Mantilan mukaan Piipolla ei ollut kuviin julkaisulupaa, kun taas Piippo sanoo sellaisen aiemmin saaneensa. Seurasi Suomen Kuvalehdessä kerrottu pitkä vyyhti, jossa olennaista oli, ettei kansliassa pidetty Piipon kuvia imartelevina. Piippo ei lopulta suostunut kanslian tarjoamaan sopimukseen, jossa suuri osa kuvista olisi yhä sensuroitu.
Toimittaja, Tampereen yliopiston journalistiikan vierailijaprofessori Hanna Nikkanen:
”Tapaus on kiinnostava ajankuva. Moni toimittaja ja valokuvaaja kulkee edestakaisin journalististen ja viestintäpuolen toimeksiantojen välillä. Nimitysuutisen hetkellä aina vakuutetaan, ettei ristiriitaa roolien välillä ole, mutta Piipon tapaus teki kitkan näkyväksi. Viestintätehtävissä edellytetään lojaaliutta ja positiivisuutta, mitä journalisti ei lähtökohtaisesti ole. Tapaus liittyy myös toimittaja Jari Hanskan valtiovarainministeriöltä saamaan porttikieltoon. Haluaako istuva hallitus pitää journalistit poikkeuksellisen tiukassa lieassa? Paine näyttäisi kohdistuvan juuri epätyypillisiä, mutta yleistyviä töitä tekeviin journalisteihin ja heidän eri työrooliensa saumakohtiin.”
Jutusta on korjattu kirjoitusvirhe 10.5.2017 klo 12:38.
