Alkuvuodesta kävi selväksi, että Aki Kaurismäki on uupunut. Toivon tuolla puolen -uutuutensa Berliinin elokuvajuhlille vienyt ohjaaja keikaroi vielä punaisella matolla elämänsä vedossa ja hurmasi reportterit lehdistötilaisuudessa, mutta pari päivää myöhemmin tunnelma oli toinen.
Aki Kaurismäki lopettaa elokuvantekemisen, uutisoi Yle 16. helmikuuta. Festarihuuman keskellä tehdyssä haastattelussa ohjaaja sanoi olevansa väsynyt ja haluavansa alkaa elää omaa elämäänsä.
Kaurismäki saattoi olla haastattelussa humalassa, ja juttua seurasi mediassa navankaivelu siitä, pitäisikö kulttiohjaajaa kuunnella, kun hänellä on krapula. Oli lausunto harkittu tai ei, väsynyt tunne on ymmärrettävä. Toivon tuolla puolen on Kaurismäen 19. pitkä ohjaustyö. Hän on kantanut suomalaisen elokuvan menestyjän viittaa ainoana monen vuosikymmenen ajan. Sen täytyy tuntua raskaalta.
Mutta jos Kaurismäki todella päättäisi uransa tähän elokuvaan, se olisi huutava vääryys. Suomessa ristiriitaisen vastaanoton saanut Toivon tuolla puolen on pitkästä aikaa uudenlaista Kaurismäkeä. Maailmalle avoin, poliittisesti ladattu ja emotionaalisesti vänkä draama on tekijältään merkittävä avaus. Se puhkoo reikiä siihen maailmaan, jota olemme oppineet pitämään kaurismäkeläisenä.
Aki Kaurismäen maailma on suomalaiselle tuttu, oli hänen elokuviaan nähnyt tai ei. Se on farkkuja, Juhla Mokkaa, Valintatalon essuja, tupakkaa ja iskelmätähden ääntä jukeboksista. Rockia ja autojen köhiviä moottoreita, kerran vuodessa Eestin-laiva. Paloja entisestä Suomesta, yhtenäiskulttuurin riepuja.
Vuonna 1983 Kaurismäki ohjasi ensimmäisen pitkän draamaelokuvansa Rikos ja rangaistus. Se oli heti eräänlainen risteyskohta elokuvan ja maailman historiassa: piste, josta haarautui kaksi eri todellisuutta. Meidän omamme ja se, jota Kaurismäki kuvaa.
Dostojevski-mukaelmassa Markku Toikan esittämä tappaja pakoilee poliisia ja rakastuu Aino Sepon näyttelemään todistajaan. Tappaja taiteilee vastuun ja vapauden välillä, sälyttää tekoaan ensin muille, ja lopulta ottaa sen itselleen. Samaan aikaan Sofiankadun poliisiasemalla terävä rikostarkastaja Pennanen (Esko Nikkari) yrittää selvittää murhaa komisario Snellmanin (Olli Tuominen) avustuksella.
Suurenmoinen Rikos ja rangaistus määritti sen, mistä Kaurismäen elokuvissa on siitä eteenpäin ollut kyse. Se näytti kaupungin, joka ei muutu ja rivin ihmisiä, joilla ei mene kovinkaan hyvin.
Kaurismäen elokuvissa Helsinki ei ole koskaan keskeneräinen tai liikkeessä. Työmaat, joihin tosiasiassa törmää liki jokaisessa kaupunginosassa, loistavat poissaolollaan. Joskus 1800-luvulla istutetut mukulakivet nököttävät aloillaan niin kuin Gesellius-Lindgren-Saarisen vuosisadan vaihteen jugendrakennukset ja vuodelle 1940 suunniteltujen olympialaisten alla kaupunkiin saapunut funktionalismi. Ja moderneimpina merkkeinä valokyltit, jotka huutavat Etolaa, Valintataloa ja Sea Horsea.
Rikoksen ja rangaistuksen Helsinki vakiintui heti Kaurismäen Helsingiksi, johon sitten Calamari Union (1985), Varjoja paratiisissa (1986), Ariel (1988) ja myöhemmät pääkaupunkiin sijoittuneet elokuvat palasivat. Paikaksi, joka elää eri ajassa kuin me katsojat. Liiketilat vaihtuvat ja jupit keräävät asuntoihinsa designia, mutta kännykät loistavat poissaolollaan.
Paini muuttuvaa maailmaa ja teollistuvaa Helsinkiä vastaan on jatkunut tähän päivään saakka. Toivon tuolla puolen -elokuvassa kauppamatkustaja jättää vanhan työnsä perustaakseen ravintolan, jossa ruokalajeja on yksi ja hinnat ilmoitetaan markoissa. Poliisi laatii raporttinsa kirjoituskoneella, kiinteistönvälittäjällä sentään on muinainen PC. Välillä siteerataan Shakespearea.
Kaurismäen maailmassa Steve Jobs ei keksinyt iPhonea ja Kampin kauppakeskus jäi rakentamatta.
Paitsi että Kaurismäki nostalgisoi Halosen nahkatakkeja ja suomalaista tapakulttuuria, hän myös kommentoi jälkiteollista aikaa ja paljon puhuttua yhtenäiskulttuurin kuolemaa. Kaurismäen varhaisissa elokuvissa seinää komistaa usein kuva Urho Kekkosesta, Suomen pitkäaikaisimmasta presidentistä. Arielissa päähenkilö (Turo Pajala) jopa anastaa sellaisen kaupungintalolta matkustajakotinsa seinälle, vaikka UKK on ollut maan povessa jo pari vuotta. Kekkosen presidenttikausihan päättyi jo ennen Rikosta ja rangaistusta.
Kekkonen edustaa vahvojen isähahmojen byrokraattista aikaa, joka väistyi 1980-luvulla kasinotalouden tieltä. Muutos on elokuvien hahmoille vaikea.
Kaurismäki symppasi ihmisiä, jotka eivät osanneet tai jaksaneet muuttua jälkiteollisen ajan mukana, ja jäi heidän rinnalleen. Hänen tarinoissaan yhteiskunnallinen muutos kurjistaa ja raha sekä sen puute ovat jatkuvia murheita.
Elokuvahistorioitsija Pietari Kääpä kirjoittaa Aki Kaurismäen veljeä Mikaa käsittelevässä teoksessaan The Cinema of Mika Kaurismäki:
Aki Kaurismäen ”Varjoja Paratiisissa” ja ”Ariel” taltioivat yhteiskunnallisen metamorfoosin minimalistisin keinoin, esittämällä tavalliselta vaikuttavan Suomen, jossa hiljainen enemmistö jää kapitalistisen uudelleenjärjestelyn ja individualistisen sydämettömyyden uhreiksi.
Päähenkilöt Nikander (Varjoja paratiisissa) ja Kasurinen (Ariel) sekä Mies vailla menneisyyttä -elokuvan (2002) nimetön päähenkilö tyytyvät vähään – eivätkä toisaalta voi enempää pyytääkään. Ehkä paras kiteytys tästä asenteesta nähdään Varjoja paratiisissa -elokuvassa. Kati Outisen näyttelemä kassaneiti Ilona on saanut potkut ja pöllinyt lähtiessään Valintatalon kassalippaan. Autossa hän kertoo on-off-heilalleen roskakuski Nikanderille (Matti Pellonpää):
”Mä ajattelin mennä Floridaan niillä rahoilla, mut kaikki koneet oli jo menny, enkä mä sitä paitsi saanu niitä rahoja ulos siitä boksista. Ja mun täti on käyny Floridassa eikä siellä kuulemma oo mitään, pari suomalaista ja jotain akuankkoja.”
Puheenvuoro on musertava, koska se avaa oven ja sulkee sen heti samassa virkkeessä, mutta sen lakoninen asettelu myös naurattaa. Tätä on se kaurismäkeläinen hyväsydämisyys, jonka katsoja välittömästi tunnistaa: hyväntahtoista komiikkaa kipeimmillä hetkillä.
Kaurismäkeläistä on myös ohjaajan ääretön usko ihmiseen. Mitä kurjemmat olot, sitä enemmän meistä ohjaajan mukaan tihkuu hyvyyttä. Olemme aina valmiita tarjoamaan rahattomalle annoksen kalakeittoa tai majoittamaan tämän yötä vasten. Köyhyys velvoittaa solidaarisuuteen, eikä usko horju.
Ja päinvastoin: kun Ilona saa työn arvokkaassa muotiliikkeessä, hänen asenteensa muuttuu välittömästi, eikä roskakuskin kanssa seukkaaminen enää oikein nappaa.
Olennaista on, että Kaurismäen elokuvissa ongelmat ovat Suomen kokoisia. Kaivos lopetetaan, ravintola ei kannata, rahat ovat loppu, poliisi pamputtaa. Maantieteellisesti ollaan muusta erillään, ja Suomenlahti tuntuu jatkuvan loputtomiin. Lautalla pääsee korkeintaan Viroon. Poikkeus on Ariel, jonka lopussa on ainakin lupaus kaukomaista.
Kaikki muuttui kun Toivon tuolla puolen sai ensi-iltansa 5. helmikuuta. Se kertoo kahta eri tarinaa, joista ensimmäisessä kauppamatkustaja Wikström (Sakari Kuosmanen) myy bisneksensä ja ryhtyy ravintoloitsijaksi, toisessa syyrialainen Khaled (Sherwan Haji) tulee Suomeen hiililaivan kyydissä ja anoo turvapaikkaa. Tarinat yhdistyvät, kun Khaled päätyy töihin Wikströmin ravintolaan.
Iltalehti moitti elokuvaa laskelmoiduksi ja epätasaiseksi, Suomen Kuvalehti kuvaili juonta raakileeksi. Berliinin elokuvajuhlilla paria viikkoa myöhemmin ulkomaiset kriitikot sen sijaan hurmaantuivat ja pitivät Kaurismäkeä yhtenä festivaalin päätähdistä. Hän vei mukanaan parhaan ohjaajan palkinnon.
Harva kriitikko kiinnitti Suomessa huomiota siihen, että Kaurismäki käsittelee elokuvassa ensimmäistä kertaa oikeaa ja isoa, poliittisesti tulenarkaa aihetta. Siinä mielessä Helsingin Sanomien väite, että uutuus olisi jämäpaloista koottu, on kestämätön.
Pakolaisteema oli toki läsnä jo Le Havressa (2011), jossa kirjailija yrittää pelastaa pakolaispojan pienessä satamakaupungissa, mutta Toivon tuolla puolen kommentoi sotien käynnistämiä muuttoliikkeitä poikkeuksellisen suoraan. Se on vauhdilla tehty reaktio globaaliin sotateollisuuteen ja paikalliseen turvapaikkapolitiikkaan.
Tällä tavalla maailmaa ei ole Kaurismäen elokuvissa aiemmin katsottu. Lähimmäksi tulee Tulitikkutehtaan tyttö (1990), jossa seurataan Kiinan opiskelijamielenosoituksia kesällä 1989. Elina Salon ja Esko Nikkarin keski-ikäiset turilaat murjottavat tv-lähetyksen äärellä niin kuin nyt lama-Suomessa tavattiin murjottaa. Heidän kasvoiltaan voi lukea joko köyhyyden pontevoittamaa välinpitämättömyyttä tai arjen suoritusapatiaa. Joka tapauksessa Kiinassa palaa ihmisiä hengiltä eikä savu yllä Tehtaankadulle saakka.
Toisin on Syyrian kriisin kohdalla. Kun Aleppossa räjähtää, se näkyy ja tuntuu täällä. Viimeiset kolmisen vuotta Syyriasta, Irakista ja Afganistanista tulleista turvapaikanhakijoista on käyty kiivasta keskustelua.
Aki Kaurismäki on aina ollut poliittinen ohjaaja, mutta Toivon tuolla puolen on uudella tavalla kirkas, ajankohtaista kuvastoa käyttävä yritys vaikuttaa maailmaan ja ennen kaikkea Suomeen. Jos tekijän aiemmissa elokuvissa kurjuus oli sitä, että työpaikka menee alta, nyt se on sitä, että kuolee, jos ei pääse kotimaastaan pois.
Lehdistömateriaalissa Kaurismäki kirjoittaa:
Tällä elokuvalla yritän tehdä parhaani murtaakseni Eurooppalaisen (sic) tavan nähdä pakolaiset ainoastaan joko säälittävinä uhreina tai röyhkeinä elintasopakolaisina, jotka tulevat vain viedäkseen työmme, vaimomme, asuntomme ja automme. – – ‘Toivon tuolla puolen’ on, myönnän sen auliisti, jossain määrin ns. tendenssielokuva, joka yrittää häikäilemättömästi vaikuttaa katsojiensa mielipiteisiin ja pyrkii manipuloimaan heidän tunteitaan tähän päämäärään päästäkseen.
Tämä kaikki tuo mieleen karhun, joka on herätetty talviuniltaan, pakotettu reagoimaan. Toivon tuolla puolen on osa keskustelua. Globalisoitunut maailma on viimein saavuttanut Aki Kaurismäen maailman.
Yhtäkkiä se todellisuus, jossa kauppamatkustaja Wikström elää, tuntuu liki naurunalaiselta. Tällaisenako Kaurismäki yhä näkee Suomen? Markka-aikaa haikailevana perähikiänä, joka ei halua jakaa kurjuuttaan kenenkään kanssa?
Kaurismäki osoittaa yhdellä näkökulmanvaihdoksella, miten hänen elokuviensa maailma – johon viittasin aiemmin yhtenäiskulttuurin riepuna – onkin tarjonnut kodin vain harvoille. Khaled sanoo vastaanottokeskuksessa uudelle ystävälleen:
”Olen rakastunut Suomeen. Mutta jos saat tietää, miten täältä pääsee pois, kerrothan minulle.”
Tämä on se Kaurismäki, jolta haluan lisää elokuvia. Elokuvia, jotka haastavat kaurismäkeläisen käsityksen Suomesta ja suomalaisuudesta.
Ohjaaja on joskus sanonut tekevänsä 20 elokuvaa. Nyt on valmiina 19. Jaksa vielä, Aki!
