Kun Mohammed Hadi kertoi lukion opinto-ohjaajalle haluavansa hakea yliopistoon maailmanpolitiikan opiskelijaksi, opinto-ohjaaja kehotti häntä tutustumaan sosiaalialan opintoihin. Kaverit sanoivat Hadin yliopistoaikeita itsemurhaksi.
Hadi oli muuttanut Suomeen lapsena Irakista. Kun hän lopulta vuonna 2016 aloitti maailmanpolitiikan opintonsa Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, hän huomasi erottuvansa joukosta. Hadi oli ainoa ihonväriltään ei-valkoinen monisatapäisellä johdantoluennolla.
Valtiotieteellinen tiedekunta ei ole ainoa, jossa opiskelijoina näkee lähes poikkeuksetta valkoihoisia, suomea äidinkielenään puhuvia nuoria.
Farmasian tiedekunnassa proviisoriksi opiskeleva Miran Jumah teki opintoja aikaisemmin Kuopiossa. Siellä hän oli kurssinsa ainoa ulkomaalaistaustainen opiskelija. Jumah muutti Irakin kurdialueelta Suomeen 6-vuotiaana.
”Eräs sosiaalityöntekijä suhtautui tosi epäilevästi siihen, että halusin hakea Helsinkiin. Tänne oli kuulemma vaikeaa päästä, ja hän sanoi minua liian itsevarmaksi.”
Yliopiston valkoisuudesta on vaikea löytää tutkimusta. Etnistä taustaa ei saa Suomessa tilastoida, sanoo Helsingin yliopiston sosiologian apulaisprofessori Lena Näre. Hänen mukaansa on kuitenkin olemassa viitteitä siitä, että Suomessa maahanmuuttajataustaisia nuoria ohjataan aloille, jotka eivät vaadi korkeakoulutusta.
”On suoraan sanottuna törkeää, ettei näissä tapauksissa kuulla nuorta itseään.”
Usein maahanmuuttajataustaisten korkeakouluopiskelijoiden vähyyttä perustellaan Näreen mukaan kielitaidon puutteella, sosiaalisen aseman periytymisellä ja valmennuskurssien korkealla hinnalla. Esimerkiksi kielitaito vaikuttaakin selkeästi. Suomalaisen tieteen kielinä pidetään perinteisesti suomea ja ruotsia, ja siksi opiskelijoiden oletetaan osaavan opiskelukieltä äidinkielen tasolla. Tukea suomea toisena kielenä opiskeleville ei juurikaan ole tarjolla.
Vaikka maailmanpolitiikan tenttikirjallisuus on enimmäkseen englanniksi, äidinkielenomainen suomen kielen vaatimus on aiheuttanut Hadille päänvaivaa. Hän ei päässyt pakollisiin opintoihin kuuluvaa tieteellisen kirjoittamisen kurssia läpi ensimmäisellä kerralla.
”Opettajani suositteli minulle ruotsinkielisille tarkoitettua suomen kielen kurssia.”
Hadin mielestä suomen kielen taito ei heijasta ihmisen älykkyyttä tai kykyä työskennellä akateemisessa ympäristössä. Näre on samoilla linjoilla.
”Yliopisto-opiskelijan suomen on kyllä oltava ymmärrettävää, mutta yleensä edes suomea äidinkielenään puhuvat opiskelijani eivät osaa kieltä täydellisesti.”
Kielitaitoa suurempi merkitys on kuitenkin sillä, että edes ymmärtää hakea korkeakouluun.
Tilastojen mukaan koulutus periytyy vahvasti. Jos vanhemmat ovat korkeasti koulutettuja, on todennäköistä, että lapset seuraavat perässä. Näre huomauttaa, että yliopistoon pääseminen on myös luokkakysymys, ja vain harva maahanmuuttaja kuuluu lähtökohtaisesti yhteiskunnan eliittiin.
Mohammed Hadin vanhemmat saivat Irakissa yliopistokoulutuksen, ja Hadille on aina ollut selvää, että hänkin kouluttautuisi. Miran Jumahin vanhemmat hankkivat Suomeen muutettuaan itselleen ammatillisen koulutuksen.
Usein koulutus tyssää ohjauksen puutteeseen. Kiinnostunut ja yliopistoon pätevä maahanmuuttaja ei saa Suomessa hakemiseen tarvitsemiaan neuvoja, sanoo projektikoordinaattori Marita Häkkinen Jyväskylän yliopistosta. Tietoa pitää nykyisin kerätä useasta eri paikasta. Hakija tulee helposti ohjatuksi alempaan koulutukseen esimerkiksi siksi, ettei aiempaa koulutuspohjaa ja hakijan omia kiinnostuksia huomioida riittävästi.
Mitä sitten pitäisi tehdä?
Lena Näre painottaa, että maahanmuuttajien opintopolkujen esteitä tulisi tutkia enemmän. Myös yhteydet korkeakouluihin tulisi avata, sillä maahanmuuttajia koulutusasioissa opastavat opinto-ohjaajat tekevät yhteistyötä lähinnä ammattikoulujen kanssa.
Erityistä petrattavaa akateemisten maahanmuuttajien huomioonottamisessa olisi työ- ja elinkeinopalveluilla sekä korkeakouluilla, sanoo Häkkinen. Englanninkielisiä opiskeluohjelmia ja suomi toisena kielenä -opetusta tulisi kehittää, koska korkeakoulutasoisia suomen kielen opintoja ei ole tarjolla riittävän paljon ja riittävän korkealla tasolla. Opiskelijoille pitää siis tarjota opetusta tiedekelpoisesta suomen kielestä, kun sen osaamista kerran heiltä vaaditaankin.
Jotain konkretiaakin jo on. Häkkinen on ollut mukana käynnistämässä maahanmuuttajataustaisia opiskelijoita tukevaa SIMHE-hanketta (Supporting Immigrants in Higher Education in Finland). Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama hanke tähtää siihen, että korkeakouluun pätevien maahanmuuttajien olisi helpompaa löytää opiskelupaikka.
Kokeilu on ollut käynnissä Jyväskylän yliopistossa ja Metropolia-ammattikorkeakoulussa, ja Häkkisen mukaan tulokset ovat lupaavia. Opiskelijoiksi haluavia on ohjattu henkilökohtaisesti, ja osa on jo löytänyt reitin opiskeluun esimerkiksi avoimen korkeakoulun kautta. Helmikuussa kokeilu laajenee muun muassa Helsingin ja Turun yliopistoon, Oulun ammattikorkeakouluun ja Karelia-ammattikorkeakouluun.
Miksi sitten ylipäätään on ongelma, että Suomen yliopistoissa on vähän maahanmuuttajia?
Siksi, että hukkaamme valtavan määrän tietoja ja taitoja, Näre ja Häkkinen sanovat. Lähtömaissa saatua koulutusta ei usein lasketa Suomessa minkään arvoiseksi.
”Monikulttuurisuus ja kansainvälisyys toisivat yliopistoon innovatiivisuutta, ja sen tuomaa pääomaa ja verkostoa on mahdotonta mitata. Suomi monimuotoistuu, ja yliopistossakin tulisi herätä tähän. Nyt meillä vallitsee illuusio yhdenvertaisuudesta”, Lena Näre summaa.
Näre ihmettelee, miksi hänen työnantajansa eli Helsingin yliopisto kiinnittää niin paljon huomiota kansainvälisyyteen, mutta ei huomioi jo Suomessa olevia maahanmuuttajia.
Pakolaiskriisin myötä Suomeen saapui ennätyksellinen määrä turvapaikanhakijoita, joista Häkkisen mukaan odotettua useampi on ollut opiskelija, korkeakoulutettu tai korkeakoulukelpoinen. Koulutuspolkuja täytyisi kehittää heidän taitojensa mukaisesti.
Irakista muuttanut Miran Jumah korostaa, että opiskelu on antanut hänelle ja hänen perheelleen paremmat mahdollisuudet hyvään elämään.
”Opiskelemalla näkee, millainen ihminen itse on.”
Jutussa on käytetty lähteenä Pekka Myrskylän tutkimusta ”Koulutus periytyy edelleen” (Tilastokeskus 1/2009).
