Sunnuntaina 6.11. klo 15.30 Alfred Kordelinin säätiö järjesti poikkeuksellisen kokouksen. Aiheena oli esseisti Timo Hännikäiselle myönnetty 6 000 euron apuraha, syynä ”apurahan hakijasta päätöksen jälkeen esiin nousseet seikat”.
Seikat saattoivat liittyä Hännikäisen Facebookissa lähettämiin itsemurhakehotuksiin, Naisten Linjalle osoitettuun Sieg Heil -tervehdykseen ja poseerauksiin Eugen Schaumanin haudalla uusnatsien kanssa. Säätiö ei kuohusta huolimatta kumonnut apurahaa.
Apurahapäätöksiä moititaan kuitenkin natsismia pienemmistäkin syistä. Itse asiassa apurahaa tuntuu olevan mahdotonta myöntää oikein.
Viime vuonna dekkaristi Harri Nykänen kirjoitti Helsingin Sanomissa, että viiden vuoden aikana valtion taiteilija-apurahaa on saanut vain yksi dekkarikirjailija – ”ja hänkin luultavasti vahingossa”.
Tämän nyrjähtäneen logiikan perusteella Suomessa apurahoja saavat ne kirjat, jotka eivät myy, eli eivät kiinnosta lukijaa, elokuvat joita ei katsota, jotka eivät siis kiinnosta katsojaa, kuvataide joka ei vedä puoleensa, hän kirjoitti.
Kuukausiliite kuitenkin nosti vuonna 2011 esiin, että kirjastoapurahat keskittyivät vakavaraisille tekijöille ja jopa Jari Tervon tapaisille hittikirjailijoille. Nyt teattereissa pyörivä Äpärä-elokuva puolestaan on tehty ilman tukia, koska tekijäjoukko näki sen ainoaksi mahdollisuudeksi.
”Kävimme läpi tukirahan mahdollisuuksia, ja aina tuli vastaan, että pitäisi olla alan koulutus. Kokemusta ja koulusta korostetaan ihan Elokuvasäätiön kriteereissäkin. Se on vähän lamauttavaa”, sanoo ohjaaja Samppa Batal.
Apurahoja on jaettu ja kritisoitu kauan. Runoilija Johan Ludwig Runeberg sai valtiolta elinikäistä 300 hopearuplan eläkettä 1830-luvulta lähtien. Valtion ja kuntien lisäksi myös yksityiset säätiöt jakavat apurahoja. Mutta jaetaanko niitä reilusti?
Ylioppilaslehti pyysi uusimpia tietoja kolmelta kulttuurin mahtirahoittajalta: Taiteen edistämiskeskukselta (Taike), Suomen Kulttuurirahastolta (SKR) ja Koneen säätiöltä. Luvut liittyivät apurahan saaneiden ikään ja asuinpaikkaan, koulutukseen ja sukupuolten tasa-arvoon. Lisäksi kysyttiin, onko taiteilijan statuksella tai mediahuomiolla vaikutusta.
Taiken apurahaa sai viime vuonna reilut 2 000 yksityishenkilöä. 25–34-vuotiaita oli hakijoista reilu viidesosa ja apurahan saajista tasan viidesosa. Naiset saivat apurahoja suhteessa siihen, miten hakivatkin – siis hieman miehiä enemmän. Toisaalta naisten apurahaeuro oli keskimäärin 94 senttiä. Hieman useampi kuin neljä kymmenestä hakijasta oli Helsingistä, apurahan saajista hieman alle puolet. Taikella ei ole tilastoja koulutustaustasta, mutta sen mukaan taiteilijoiden koulutustaso on Suomessa hyvin korkea.
SKR:n keskusrahasto jakoi tänä vuonna 429 apurahaa taiteilijoille, joista noin kolmasosa oli alle 35-vuotiaita. Naisten osuus on sekä apurahojen saajista että koko apurahapotista hieman yli puolet. Apurahat painottuvat Helsinkiin, mutta luvuista puuttuu maakuntarahastojen osuus*. Koulutustaustoihin on vaikea päästä käsiksi, sillä perusopintoja ei yleensä tueta, ja suurin osa ilmoittaa nykyiseksi opiskelupaikakseen vapaan taiteilijan tai tutkijan.
”Vuonna 2016 hakijat ovat ilmoittaneet yli 200 erilaista oppiarvoa, mukaan luettuina sellaiset oppiarvot kuin klovni ja Pälkäne”, sanoo SKR:n erityisasiantuntija Veli-Markus Tapio.
Koneen Säätiö myönsi viime vuonna 128 taiteen ja kulttuurin apurahaa taiteilijoille, joista peräti neljä kymmenestä oli syntynyt 1980-luvulla. Luultavasti osuus hakijoistakin oli suuri, mutta tietoa ei ole. Etunimen perusteella naisia on säätiön mukaan apurahan saajista hieman yli puolet. Koulutustaustasta ei ole tilastoja. Helsinkiläisiä apurahan saajista oli 66 prosenttia, ja alle neljäsosa tuli muualta kuin Helsingistä, Espoosta, Tampereelta, Turusta, Rovaniemeltä tai Oulusta*.
Näillä tiedoilla jako näyttää melko reilulta. Tiedot taas näyttävät puutteellisilta.
”Tilastot pystyvät mittaamaan vain tiettyjä asioita”, sanoo kulttuuripolitiikan jatko-opiskelija Taija Roiha, joka on tutkinut tasa-arvoa taiteen rahoittamisessa.
Tutkimuskeskus Cuporen selvitys kertoo, että vapaina taiteilijoina naisten tulot ovat vain 74 prosenttia miesten vastaavista. Vapaat taiteilijat saavat muitakin tuloja kuin apurahoja, joten naiset ja miehet eivät ole tasavertaisia, vaikka apurahatilasto melkein siltä näyttäisi, Roiha sanoo.
Myös etnisyyteen perustuvaa syrjintää on Roihan mukaan vaikea todentaa tilastoilla. Nykyinen äidinkielen tilastointi suomeen, ruotsiin ja muuhun mittaa ihan eri asiaa.
”Yhdenvertaisuuden rajoitteet vaikuttavat jo siihen, ketkä päätyvät hakemaan apurahaa. Kenelle taiteellinen ammatti on mahdollista? Monesti esimerkiksi musiikin saralla vanhempien on pienestä pitäen pitänyt kannustaa lasta musiikin pariin.”
Mysteeriksi jää, saako apurahoja statuksella tai hypellä.
Koneen säätiö kertoo rahoittavansa ”taiteen rohkeita avauksia” niin nuorilta kuin etabloituneiltakin taiteilijoilta. Taike viittaa lakiin, jonka mukaan 22 apurahavuotta vastaava määrä tulee jakaa ”erittäin ansioituneille” taiteilijoille ja vähintään 30 apurahavuotta vastaava määrä ”nuorille tai uransa alussa oleville” taiteilijoille.
”Ansioituneisuuden määrittelee kukin taidetoimikunta eli vertaisarvioijat”, sanoo Taiken erityissuunnittelija Paula Karhunen.
Niin: apurahoista päättävät taidemaailman asiantuntijat, joita Taike ja yksityiset säätiöt kutsuvat avukseen. Esimerkiksi kuvataiteilijoiden apurahoista ovat päättämässä vaihtuvat ja nimettöminä pysyvät kuvataiteilijat.
Edes vertaisarvioijat eivät osaa määritellä, millainen tekijä apurahan ansaitsee. Cuporen Taide- ja kulttuuribarometrissa 2015 he katsovat laadun olevan aina arvioijan silmässä. Samalla osan mielestä ”oikeilta taiteilijoilta viedään leipäkin suusta”, kun taiteeksi kelpaavat aiempaa kirjavammat kulttuurinlajit. Aloittelevat taiteilijat ovat monen mielestä alakynnessä, toisten mukaan iäkkäät tekijät. Muualla kuin pääkaupunkiseudulla asuvat sanovat, että pääkaupunkiseudun taiteilijoilla on helpompaa, ja niin edelleen.
Veli-Markus Tapion mukaan SKR:n apurahavalinnoissa korostuu henkilökohtaisuus, koska vertaisarvioijat vaihtuvat joka vuosi ja ovat usein uuden tehtävän edessä.
”Tyypillisesti taiteen arvioija on hyvin epävarma ja kysyy meiltä neuvoja, mutta emme halua ohjata asiantuntijoiden harkintaa.”
Tapion mukaan taiteilijan status vaikuttaa eri taiteenaloilla eri tavoin. Kirjailijat haluavat harvoin edes paljastaa tulevaa hankettaan tarkkaan. Olen meritoitunut, antakaa rahaa, Tapio kuvaa heitä. Sen sijaan musiikissa tuetaan helposti yllättäviäkin kohteita, koska koulutusjärjestelmä itsessään toimii lahjakkuuden seulana.
”Trendinä on, että painotetaan enemmän sitä, mitä hakija tulee tekemään kuin mitä hän on jo tehnyt.”
Onko sitten hyväksyttävä, että apurahat jaetaan ailahtelevin mielipitein, joita valitsijat itsekään eivät osaa selittää? Tavallaan, Taija Roiha sanoo. Ensin hänestä pitää päättää, mikä apurahan tehtävä on.
”Nyt apuraha ei ole pelkkä taloudellinen tuki, vaan legitimoi apurahan saajan asemaa.”
Järjestelmään on ehdotettu myös muutoksia, kuten tulorajoja muiden Pohjoismaiden tapaan.
”Jos näemme, että taiteilijoiden tulotaso on tässä se ongelma, niin sitten toki tulorajat. Mutta jos apurahapolitiikan painopiste halutaan laajemminkin siirtää sosiaalipoliittisiin kriteereihin, niin tulee paljon muita kysymyksiä. Pitäisikö kaikilla taiteilijoilla olla oikeus apurahaan pelkästään tulotason perusteella? Entä kuka on riittävän taiteilija?”
On myös ehdotettu, että vertaisarvioijien joukkoa laajennettaisiin esimerkiksi aktiivisiin taideharrastajiin. Roiha ei usko, että taiteilijat sulattaisivat sitä.
”On kuitenkin tosi hyvä kysymys, että millainen vertaisarvioijien joukko ylipäätään on. Esimerkiksi Taiken uusissa toimikunnissa on pitkälti valkoisia kantasuomalaisia.”
Timo Hännikäisen tapauksesta Roiha löytää kiiteltävääkin.
”On terveellistä, että apurahojen arvokeskustelu tulee näkyviin. En usko, että on olemassa päättävä elin, joka pystyy toimimaan jotenkin ’puhtaasti’ taiteellisen sisällön perusteella.”
SKR:llä on Rahan kosketus -selvityksessään taiteilijoille pieni näpäytys: sen mukaan moni taiteenala murehtii apurahojen vähäisyyttä ”sen sijaan, että miettisi keinoja, joilla taiteilija pääsee vakaampien tulonlähteiden äärelle”. Rahasto kannustaisi taiteilijoita osaksi yhteisöä, kuten osuuskuntaa. Myös kuvataiteilija Timo Wright on miettinyt taiteen vaihtoehtoisia rahoitustapoja.
”Omissa teoksissani on ollut melkein aina jonkinlainen tuotesponsori”, hän sanoo ja viittaa esimerkiksi videotyöhön, johon Olympus lainasi kameroita.
Wright on pohtinut myös kummitoimintaa, jossa lempitaiteilijaansa voisi tukea vaikka kympillä kuussa – vähän kuin maksaisi Spotifysta. Hän puhuu epävirallisista kaupunginosataiteilijoista, jotka voisivat tuen vastineeksi vaikka tehdä alueensa yleisölle julkisen taideteoksen.
”Tällöin taiteilijan ja katsojan välille syntyy oikeanlainen suhde.”
Se suhde muistuttaa vanhaa taiteilijan ja mesenaatin suhdetta.
Kirjoittaja on saanut Suomen Kulttuurirahastolta yhden apurahan. Toinen hakemus ei johtanut apurahaan. Jutussa on käytetty mainittujen lähteiden lisäksi myös Taiken julkaisemia vuoden 2015 apurahatilastoja.
* Nämä luvut koskevat myös organisaatioille myönnettyjä apurahoja.
