En edes muista, milloin minua ahdisteltiin ensimmäisen kerran.
Kehoni on varmasti ollut jo esipuberteetti-iässä läähättävien katseiden kohteena, mutta yksi tapaus on jäänyt elävästi mieleeni.
Istuimme vanhempieni ja joidenkin tuttavien kanssa iltaa nuotiolla. En muista, mitä keskustelu koski, mutta valittelin heikkoa uimataitoani. Olin surkea uimari.
Tuttavasedän kasvoille syttyi valo. Hän oli selvästi keksinyt jonkun todella nerokkaan läpän.
”Miten voi olla, kun sulla on edessäkin noin mahdottomat kellukkeet!”
Olin hädin tuskin yläasteikäinen.
Suututti niin paljon, että mykistyin. Lähdin sisälle enkä halunnut puhua ”tuttaville” vuosikausin. Periaatteellisista syistä välttelen heitä edelleen.
Kuluneen vuosikymmenen aikana olen miettinyt asiaa paljon.
Millä oikeudella joku kusipääsetä kommentoi teini-ikäisten tyttöjen tissejä? Onko se jonkun mielestä hauskaa?
Vuosien varrella huutelusta, lääppimisestä ja ahdistelemisesta on tullut niin toistuvaa, etteivät kaikki tapaukset jää edes mieleeni. Ja jos ahdistelu on täälläkin monelle arkipäivää, niin inhottaa ajatella, mitä muualla maailmassa joudutaan sietämään.
Suomessa seksuaalisesta häirinnästä puhutaan kyllä paljon, mutta usein hyvätkin keskustelut jäävät vain somepärinäksi. Ehkä tehdään joku lehtijuttu, että tämmöinen leviää netissä. Joku saattaa kirjoittaa kolumnin siitä, miten tärkeää on, että asiasta keskustellaan.
Eikä konkreettisista toimistakaan aina ole apua.
Vuonna 2014 rikoslakiin lisättiin pykälä seksuaalisesta ahdistelusta. Se antaa poliisille oikeuden sakottaa ahdistelijaa heti tapahtumapaikalla.
Uudistuksen jälkeen poliisi on kyllä saanut aiempaa enemmän ilmoituksia ahdistelusta (Helsingin Sanomat 9.8.), mutta tänä vuonna keskikesään mennessä ahdistelusta ei oltu kirjattu yhtään sakkoa. Tapaukset ovat harvoin niin selviä, että poliisi voisi hyödyntää uudistusta.
Minä olen ollut viranomaisiin yhteydessä kerran. Silloin, kun sain kirjeen.
Oikeastaan kirje ei ollut kirje.
Se oli kahdeksan sivua pitkä harhainen vuodatus siitä, miten toimittaja ja ”SUPER-murhaaja” Tuija Siltamäen harjoittama terrori johtaa satojen miljoonien ihmisten kuolemaan.
Se oli sekopäinen avautuminen siitä, miten feministiterroristeihin verrattuna Hitler ei saanut aikaan ”juuri mitään”, ja kuinka nykyiset hirmuhallitsijat ovat kaltaisiini noita-akkoihin verrattuna vain näperteleviä kylätappelijoita.
Kirjeessä ei ollut suoria uhkauksia. Ilmeisesti 2010-luvun prekarisoituneessa työelämässä myös uhkailu on ammattimaistunut. Häiriköt tietävät, kuinka paljon voi sekoilla ennen kuin laittoman uhkauksen tunnusmerkit täyttyvät. Niinpä tässäkään kirjeessä ei sanottu, että juuri uhkaaja aikoo hakata minut kirveellä kahtia.
Yksi ahdistelun raivostuttavimmista puolista on se, ettei ikinä oikein tiedä, kuinka vakavasti siihen pitäisi suhtautua.
En kirjeen jälkeen kokenut olevani välittömässä hengenvaarassa. Mutta mitä jos harmittomalta vaikuttava huutelija on väkivaltainen?
Oli kiva kesäilta uimarannalla. Läheisellä penkillä istui kaksi herrasmiestä, jotka vilkuilivat seuruettamme kiinnostuneesti. Kun kävelin heidän ohitseen, toinen huusi rasvaa tihkuvalla äänellä perääni:
”Hei… Mitäs pitäis tehdä, kun mä haluaisin nähdä sut yöuinnilla?”
Tilanteessa olisi voinut käyttäytyä asiallisesti ja kertoa, miksi tuollainen puhe ei ole ”ok”. Tiivistin varsin kattavat sukupuolentutkimuksen opintoni älykkääseen ulostuloon:
”Emmä tiiä, vedä vaikka käteen.”
Kaikki huomio ei tietenkään ole pahantahtoista. En usko, että jokainen persettäni joskus vilkaissut on fantasioinut raiskaavansa tai paloittelevansa minut.
Eräs baari-idiootti kyllä yritti kerran iskeä minut raiskausvitsillä. Sen ydin oli, että nainen juoksee karkuun, mies juoksee perään, saa naisen kiinni ja raiskaa. Oikein hulvatonta.
Ikävintä ahdistelussa ei useinkaan ole itse ahdistelu. Ei esimerkiksi huorittelemisesta oikein jaksa enää edes provosoitua. On oikeastaan aika koomista, kun huorittelevat miehet ovat itse niin vaikuttuneita siitä, miten rankka solvaus huoraksi haukkuminen on. Jos olisin lapsesta asti saanut euron jokaisesta huorittelusta, asuntoni lattia olisi marmoria eikä muovimattoa.
Ikävintä on se, että ahdisteluun turtuu.
Jos ei jaksa illasta toiseen kuunnella länkytystä, pitää opetella olemaan koko ajan varuillaan: valmiina tylyttämään ja puolustamaan itseään. Se on kohtuutonta. Ahdistelijat voisivat ihan yhtä hyvin pitää päänsä kiinni ja näppinsä kurissa.
Eräs lukija lähetti minulle sähköpostia, jossa hän tarjoutui levittämään aurinkorasvaa selkääni. Kun olin juttukeikalla yleisötilaisuudessa, hän ryömi jostain esiin ja toisti tarjouksensa kasvotusten.
Mykistyin.
Teki mieli sanoa, että jos kosket minuun, katkaisen kätesi, mutta se olisi ollut epäammattimaista.
En sitten sanonut oikein mitään.
Niin inhottavaa kuin se onkin, tuntuu konfliktin pakeneminen aina vähän luovuttamiselta. Oikeastaan on ihan sama, mitä tekee. Lopputulos on kuitenkin ahdistelijan määrittelemä.
Jäikö traumoja? Uhri!
Väititkö vastaan? Ei niille pidä antaa huomiota!
Etkö sanonut mitään? Nössö! Ei niiden saa antaa voittaa!
Oliko ahdistelija tuntematon? Älä välitä randomien mielipiteistä!
Vai tuttu? Älä suojele sitä!
Ja sitten on tietysti se vähättelevä, kokemuksen täydellisesti mitätöivä lause, joka raivostuttaa minua niin paljon, että haluaisin räjäyttää jotain.
Älä ota sitä niin vakavasti. Tosikko.
Tietysti olisi parasta, jos kaikki ahdisteluun liittyvä syyllistäminen, häpeä ja tabut lakkaisivat olemasta.
Kokemusten kanssa ei pitäisi joutua jäämään yksin, mutta ketään ei myöskään voi pakottaa puhumaan. Julkinen, yksityinen ja kolmas sektori voivat tarjota apua ja tukea niille, jotka sitä kaipaavat. Voidaan säätää parempia lakeja ja taata resurssit niiden toteuttamiseen.
Sitä odotellessa me kaikki voisimme tehdä edes sen, että lakkaisimme vähättelemästä toisten kokemuksia ja ottaisimme ne vakavasti.
Minua pelottaa ajatus sosiaalitapaukseksi leimautumisesta. En pidä itseäni uhrina. En halua huolestuttaa läheisiäni turhaan – sori muuten tästä jutusta, mutsi – enkä etenkään halua sääliä.
Haluan, etteivät ihmiset olisi niin perseestä.
Kun olin viimeistelemässä tätä esseetä, puhelin kilahti.
Tuttava lähetti kuvan itsestään boksereissa. Sama tyyppi on lääppinyt minua verbaalisesti vaihtelevalla intensiteetillä muutaman vuoden.
Viesti oli kuulemma vahinko. Kerroin, etten ole kiinnostunut hänen boksereistaan enkä niiden sisällöstä, eikä vastaavia kuvia tarvitse lähettää minulle.
Tapahtui seuraavaa:
”Usko nyt jo, että sendin sen sulle vahingossa. Et oo ainoo Tuija mun snäpissä. Mutta ainoo tosikko-Tuija kylläkin.”
Koska essee ei ollut vielä valmis, tyydyin seuraavaan vastaukseen:
Haista vittu.
Kirjoittaja on toimittaja, joka aikoo jatkossakin ”pukeutua kuin huora”.
