Nauhuri rätisee, kun Martin Erikson puhaltaa siihen.
”Onko tämä alkometri?” hän vitsailee. Nauhurin ruudulla vilkkuu numero 20.
”Sehän on hyvä ikä!” Erikson naurahtaa.
Erikson, artistinimeltään E-Type, täyttää elokuisena haastattelupäivänä 51 vuotta. Illalla hänellä on edessään keikka We Love the 90’s –festivaaleilla. Siksi syntymäpäiväjuhlia on vietetty jo lautalla Tallinnan ja Helsingin välillä.
”Sain managerilta ja bändikavereilta lahjaksi suuren puisen arkun, jossa oli Kalashnikov-vodkaa. Sekoitin sitä konjakkiin. Näytin siitä kuvan isälleni, mutta hänellä ei oikein ole samaa huumorintajua.”
Erikson istuu hotelliravintolan loosissa Ruoholahdessa. 1990-luvun promokuvista tuttu haarniska on poissa, ja tilalla on Race Marinen pikeepaita. Käsissä on leveät nahkaiset rannekkeet.
Suomessa Erikson on ollut laskelmiensa mukaan 200-300 kertaa.
”1990-luvulla oli tämä Rantarock, ja sen jälkeen olen ollut Suomessa kaikkialla. Seinäjoella olin pari viikkoa sitten. Tänä vuonna olemme Suomessa puolet marraskuusta ja koko joulukuun. Harkitsen asunnon hankkimista täältä. Minulla ei ole ehkä varaa siihen, mutta pieni talo…”
Vaikka Seinäjoelta?
”Miksi ei. Siellä oli kaunista.”
Pelkästään tänä vuonna E-Type on esiintynyt Suomessa muun muassa Seinäjoen Vauhtiajoissa, Imatran kulttuuritalo Virralla, Himoksen Jysäri-festivaalilla ja Rovaniemen Ounaspaviljongissa. Suomessa Erikson on ollut aina poikkeuksellisen rakastettu. Last man standing -levyä ostettiin joulun 1998 alla niin, että se pysyi kuusi viikkoa Suomen listaykkösenä.
Samana vuonna ilmestyneen Angels crying -kappaleen musiikkivideo taas pelästytti kokonaisen Jyrki-sukupolven. Kai artisti on siitä tietoinen?
”Näin videon vasta hiljattain. En tiedä, miksi he ovat tehneet siitä sellaisen. Hei, tehdään video, jossa ollaan leirillä ja kaikki tapetaan. Okei, tosi hieno juttu! Siskoni lapset olivat noihin aikoihin 4–5-vuotiaita, eivätkä he halunneet tavata minua jouluna.”
Rantarockin veteraaneja on yhä läsnä E-Typen keikoilla.
”He ovat siellä, selviytyjät. He ovat siirtyneet eturivistä takariviin. Sitten on lapsiakin. Olen sanonut, että älykkäimmät tapaamani ihmiset ovat yleisöni. Siinä ei ole kyse iästä, vaan musiikin tajusta.”
E-Typen, Aquan, Dazen, Captain Jackin, Haddawayn ja monien muiden kultakaudesta on pian noin 20 vuotta, mutta Erikson näkee eurodancen uudelleenheräämisen. Hänen mukaansa genre jatkaa elämäänsä uudessa muodossa: Lady Gagan paukkuva diskopoppi on Eriksonista ytimeltään puhdasta eurodancea, samoin Max Martinin tuottamat hitit.
”Ensimmäinen Martinin tuottama kappale oli This is the way, sellaiselle mega-artistille kuin E-Type”, Erikson sanoo ja myhäilee.
Mikä sitten on uuden tai vanhan koulun eurodance-hitin salaisuus? Erikson miettii hetken.
”Pitää jättää liika asenne pois ja keskittyä melodiaan.”
Sentimentaalisuus on Eriksonin mukaan hyvästä. Sävelet voivat olla vanhojakin, hän huomauttaa ja hakee hetken mielessään Pet Shop Boysin nimeä.
”He tekivät Elvis Presleyn 40 vuotta vanhasta kappaleesta (You were always on my mind) superhitin. He kuulivat, että se on hitti! Kappaleeseen ei saa sotkea liikaa omaa egoa tai tuotantoa.”
2000-luvun mittaan E-Typeä on kutsuttu keikkailemaan usein erilaisille 1990-luvun musiikin festareille. Eriksonin mielestä se on outoa.
”Tein viimeisen toimivan kappaleeni vuoden 2008 tai 2009 kieppeillä. Olen, että mikä hiton 90’s, olen täällä NYT! Olen artisti NYT. Tai no, ehkä minun pitäisi jo myöntää, että olen yksi näistä what is love -reliikeistä. Hän (Haddaway) on ystäväni, joten siksi uskallan sanoa näin”, Erikson sanoo ja huikkaa:
”Voinko saada oluen?”
Vuosien varrella E-Typen taustalaulajat ovat vaihtuneet, samoin rumpalit. Yksi heistä on ollut Motörhead-yhtyeen Micael Kiriakos Delaoglou eli esiintyjänimeltään Mikkey Dee, jota Erikson nimittää ”vanhaksi rokkiystäväkseen”.
Miten Erikson kuvaisi suhdettaan Motörhead-bändiin?
”Se on hieno suhde. Lemmy (Kilmister) on ollut pop-ikonina mukanani kauan. Nukuin teini-ikäisenä ulkona, kun jonotin myyntiin tulevia Motörhead-lippuja. Sain paikan eturivistä ja lipun numero yksi. Nenässäni oli jäähilettä.”
Erikson uppoutuu muistelemaan Kilmisteriä, joka kuoli joulukuussa 2015.
”Niin surullista… Me kaikki tiesimme, että Lemmy oli sairas. Hän eli ehkä viisi vuotta pidempään kuin luulimme. Silti se oli shokki. Meillä oli Lemmyn kanssa tapana vaihtaa toisen maailmansodan aikaisia esineitä lahjoina, kun tapasimme. Ai millaisia? Et halua tietää”, Erikson naurahtaa.
”Lemmy sai minut ymmärtämään, että on ok olla vähän hullu. Ei tarvitse olla arkinen tyyppi. Jos on pop-tähti, saa myös olla pop-tähti. Normaalius on tylsää.”
Puhuessaan Erikson näppäilee puhelintaan. Yhtäkkiä hän nostaa luurin korvalleen ja aloittaa ruotsinkielisen puhelun.
”Haloo? Voitko puhua vähän englantia? Se vie sinulta kolme sekuntia. Tai 16”, Erikson sanoo puhelimeen ja ojentaa sen toimittajalle sanoen:
”Mikkey Dee, Motörhead.”
Haloo? Teemme juttua E-Typesta.
Ruotsin päässä Delaoglou on yhtä huvittunut ja kummastunut kuin toimittajatkin. Jaahas, vai tällaista.
Erikson poimii puhelimensa takaisin ja puhuu Delaogloulle:
”Olen istunut 20 hiton vuotta studiossa Solnassa (kunta Tukholman naapurissa) ja tehnyt E-Type-kappaleita. Ja nyt ainoa, mitä minulta halutaan kuulla, koskee sinua ja Motörheadia!”
Delaoglouta naurattaa.
”Mitäs helvettiä se on? Mitäs akkoja siellä kyselee?” kuuluu kaiuttimesta.
Erikson ei valita akoista, vaan sanoo tilaavansa vielä oluen.
”Juotko siellä kaljaa?” Delaoglou kysyy.
”Tämä on viikon viimeinen keikka ja kiertueen loppu. On oltu Karlskogassa, Tukholmassa, Moskovassa, Tallinnassa ja Helsingissä. Kaikki putkeen. Eikä Niklaskaan (manageri) juo pelkkää kivennäisvettä”, Erikson selittää.
Lopuksi kysymys Ruotsista. Mitä mieltä Erikson on maan pakolaistilanteesta? Kysymys on ollut suuri Suomessakin.
”Kyllä, mutta te teette siitä pienen, kun ette ota pakolaisia lainkaan. Se oli helpoin kysymys tänään. Joo, tehdään niin kuin Suomi eikä oteta yhtään turvapaikanhakijaa”, Erikson vitsailee.
Varsinainen vastaus on pitkä.
”Meidän pitäisi tehdä kaikki voitavamme auttaaksemme niin monta ihmistä kuin vain mahdollista. Syyria ei kuitenkaan ole ainoa ongelmallinen alue. Afrikassa on nälänhätä, ja kahdessa vuodessa he ovat tulossa tänne. He todella tarvitsevat apua. He eivät tapa toisiaan – he eivät vain voi elää, koska he eivät voi syödä. Jos otamme nyt vastaan kaikki, jotka ovelle tulevat, niin ovi on kiinni seuraavaksi kaudeksi. Eli kun Afrikka tulee, pitää sanoa ei, ja se särkee sydämeni.”
Eriksonin mielestä turvapaikanhakijoita pitää ottaa maahan sillä tahdilla, että heille voidaan tarjota asunnot ja intregroitumisen keinot.
”Eniten minua risoo, että Angela Merkel ja muut poliitikot yrittävät saada tästä itselleen helppoja pisteitä sanomalla, että tervetuloa vaan. He eivät ajattele tulevaisuutta, vaan omaa suosiotaan. Se on rumaa touhua. Kaikkien katastrofien yhteydessä – viime päivinä Italian maanjäristyksen – pitäisi auttaa, auttaa ja auttaa ihmisiä, mutta siellä, missä he asuvat. Et voi auttaa ihmisiä sanomalla, että tule tänne. Voin minäkin kutsua kokonaisen korttelin luokseni, mutta ei minulla ole kaikille ruokaa.”
Kun nauhuri menee kiinni, Erikson sanoo:
”Voitte kirjoittaa siihen, että kannatan kyllä demareita. Olen ihan sosialisti. Mutta populisti en ole!”
