Kun tutkija Suvituulia Taponen aloitti väitöskirjan kirjoittamisen kaksi vuotta sitten, sen piti käsitellä julkisten palvelujen tehostamista ulkoistamisen avulla. Sitten lähtöoletus osoittautui vääräksi.
”Julkista johtamista vähän korjaamalla ja siinä ryhtiliikkeen tekemällä samoja hyötyjä on mahdollista saavuttaa. Aina ei tarvitsisi ulkoistaa saavuttaakseen lisää tehokkuutta”, Taponen kertoo työpaikkansa kokoustilassa Lontoossa.
Taponen teki valtion hankintatoimessa neljä vuotta töitä, kunnes aloitti väitöskirjatutkimuksen Aalto-yliopistossa. Nyt hän työskentelee vierailevana tutkijana King`s Collegen Policy Institutessa Lontoossa.
Taposen toteuttamassa case-tutkimuksessa selvisi, että ulkoistettuja palveluja seurataan ja mitataan sopimuksiin perustuen, mutta vastaava toiminta unohtuu julkisen sektorin sisäisessä toiminnassa.
Tämä saattaa Taposen mukaan johtaa siihen, että julkisella puolella havaitaan ongelma, mutta tiedon puutteen vuoksi sitä ei osata paikantaa. Ja sitten ulkoistetaan palvelu sen vuoksi, että ongelmasta päästäisiin eroon.
”Lähtökohta on usein se, että meillä on ongelma ja me halutaan ratkaista se ulkoistamalla se jollekulle toiselle yritykselle.”
Käytännössä siis oiretta hoidetaan, mutta syytä ei.
Uskomus automaattisesta tehokkuuden kasvusta ulkoistamisen avulla ei ole ainoa ajatteluvirhe, joka aiheeseen liittyy. Niin kannattajat kuin vastustajat toistavat argumentteja, jotka eivät perustu tutkittuun tietoon, Taponen sanoo.
”Usein ulkoistamista juhlittaessa on vahva epäilys siitä, että sisäisen toiminnan kuluihin ei osata laskea kaikkia niitä kustannuksia, mitä ulkoistamiseen liittyy.”
Kustannuksilla Taponen viittaa kilpailuttamisprosessiin ja sopimuksen johtamiseen. Vaikka palvelun tuottamiskustannukset laskisivat, kokonaishintalappu ei välttämättä pienene, jos ulkoistamisen kustannuksia ei osata sisällyttää kustannuslaskelmaan.
Mutta ajatteluvirheitä tehdään myös silloin, kun periaatteellisesti vastustetaan julkisten palvelujen yksityistämistä.
”Siinä unohdetaan se, miten tärkeä kirittäjä yksityinen sektori voi olla ja mitä sen toiminnasta voi oppia.”
Jotkin kunnat ovat hyötyneet siitä, että ne ovat ulkoistaneet terveyspalveluistaan puolet ja vertailleet, miten yksityisen yrityksen tapa järjestää palvelut eroaa heidän omastaan.
Lontoossa Taponen on keskittynyt erityisesti terveyspalveluihin ja Suomen ja Britannian välisten erojen tarkasteluun. Britannian kansallisesta ylpeydestä, National Health Servicestä (NHS), kerätään hänen mukaansa enemmän tietoa kuin suomalaisesta julkisesta terveydenhuollosta, minkä vuoksi palveluita on helpompi kehittää.
Esimerkiksi yhdellä Lontoon alueista osa ortopedisista leikkauksista voitiin osoittaa tehottomiksi tarkastelemalla tilastoja leikkausten määrän suhteesta potilaiden toimintakyvyn kohentumiseen. Kun asia huomattiin säännöllisesti arvioitavasta tilastotiedosta, hoitoa muutettiin.
”Suomessa yksi ongelma on, että tällaista dataa ei ole riittävästi, mikä sitten tekee ulkoistamispäätöksen tai sisäisen korjausliikkeen tekemisen vaikeaksi.”
Tiedon puute liittyy osin asenteisiin. Taposesta julkisella puolella sisäisen toiminnan tehokkuuden seuraamista vieroksutaan. Hän on huomannut sen keskusteluissa alan toimijoiden kanssa.
”Toiminnan mittaaminen ja työajan seuraaminen ikään kuin liitetään siihen, että nyt aletaan leikata tai että nyt meitä ulkoistetaan. Sitä pidetään hirveän negatiivisena, vaikka sen pitäisi olla ihan perusjuttu.”
Liiallisella tehokkuusajattelulla ja kilpailun korostamisella voi toki olla kääntöpuolensa. Taponen viittaa Britanniaan, missä joidenkin sairauksien, kuten syövän hoito, on hajaantunut lukuisiin eri organisaatioihin.
”Pahimmillaan voi olla jopa 30 eri palveluntuottajaa hoitoketjussa syövän diagnosoinnista hoitojen aloittamiseen ja hoitosuhteen jatkumiseen.”
Kun tieto palveluntarjoajien välillä ei liiku tarvittavalla tavalla, potilaalle lankeaa iso vastuu hoitonsa turvaamisesta. Yksi alueellinen organisaatio on jopa joutunut ulkoistamaan näiden palvelujen integroimisen yhteen.
”Tämä on ehkä ulkoistamisen ja äärimmäisen tehokkuuden hakemisen uhkakuva.”
Teksti: Iiris Lagus
Kuvitus: Laura Matikainen
