Area 51 eli kulta-aikansa 20 vuotta sitten. Enää keskelle Nevadan aavikkoa tulevat ne, joille teräsaitojen takana olevat ufot ovat tiedon eikä uskon asia.
Jos jossain on huitsin Nevada niin se on tässä, 200 kilometriä luoteeseen Las Vegasista. Parin kilometrin päässä on 50 asukkaan tuppukylä Rachel. Kännykkäverkkoa ei ole. Sen sijaan lähes joka suuntaan on yli sata kilometriä pelkkää asumatonta aavikkoa, ainoana nähtävyytenään kitukasvuiset pensaat.
Mutta me emme ole nyt kasvitieteellisin motiivein liikkeellä. Läheisten vuorten takana on nimittäin Yhdysvaltain julkisin huippusalainen sotilastukikohta, myyttinen Area 51.
Entinen poliisi Alan Gudaitis, 77, maistelee valkoviiniä kaksion kokoisessa asuntovaunussaan keskellä aavikkoa ja luotaa radiollaan ilmavoimien taajuuksia. Taustalla bensakäyttöinen ilmastointi ärjyy Nevadan autiomaan kylmää yötä loitommalle.
”Nyt ei tapahdu oikein mitään. Ne vain ohjaavat hävittäjiä takaisin Las Vegasiin”, Alan tulkkaa radiota.
Area 51 on osa Pohjois-Karjalan kokoista siviileiltä suljettua aluetta, jossa Yhdysvallat on toisen maailmansodan jälkeen rakentanut ja testannut ydinaseita, vakoilukoneita, stealth-hävittäjiä ja jos Alanilta kysytään, niin myös ufoja.
”Mitä ikinä ne tuolla nykyään rakentavatkaan, on luultavasti 50 vuotta kehittyneempää kuin mikään, mistä me tiedämme. Tiesin toki, että natsitiedemiehiä otettiin sodan jälkeen meidän avaruusohjelmaamme, mutta vasta myöhemmin tajusin, kuinka paljon saksalaiset oikeasti tiesivät aikamatkailusta ja antigravitaatiosta”, Alan sanoo ja katsoo silmiin, vilpittömästi.
Tukikohdan yläpuolella on koko päivän ja yön näkynyt outoja valoja, mutta nyt on tyydyttävä ihan maalliseen selitykseen. Käynnissä ovat neljä kertaa vuodessa pidettävät ilmavoimien ja Naton Red Flag -harjoitukset, joissa lennetään täysillä ja treenataan oikeaa sotaa varten. Se onnistuu ainoastaan täällä keskellä ei mitään.
Kun harjoitellaan, taivas on tulessa. Hävittäjien jälkipolttimet välähtelevät aavikon yllä, eikä äänivallista ole päivän päätteeksi rippeitäkään jäljellä.
Yhdysvaltain ilmavoimien ykkösnyrkki, 300 miljoonan euron häivehävittäjä F-22 tekee taivaalla yhtäkkisiä 180 asteen käännöksiä, jotka näyttävät niin elämälle vierailta, että konetta luulisi ufoksi missä päin maailmaa tahansa. Yötaivaasta sen erottavat vain varoitusvalot. Niitä käytetään, jottei sotaleikeissä törmättäisi toisiin.
Hävittäjät lentävät Las Vegasissa sijaitsevasta Nellisin lentotukikohdasta tänne aavikolle möyhyämään pariksi viikoksi, ja niiden mukana tulee aina myös Alan.
Alan teki elämäntyönsä Rhode Islandin poliisivoimissa etsivänä ja muutti 1990-luvulla eläkkeelle Vegasiin. Sen jälkeen hän kiertänyt täällä aavikolla kuvaamassa lentokoneita ja etsimässä totuutta jo 20 vuotta. Alan asuu harjoitusten ajan asuntovaunussaan aavikon keskellä ja on niin tuttu mies paikkakunnalla, että paikalliset ovat ristineet hänen hiekkaplänttinsä Alantowniksi.
”Ja jos tukikohdan ympärillä partioivat miehet eivät tiedä, kuka minä olen, niin haluan verorahani takaisin”, hän tuhahtaa.
Mutta hetkinen nyt. Että siis natseja, aikamatkailua ja antigravitaatiota?
”Ei se ole niin kaukaa haettua kuin miltä se kuulostaa. Jo kylmän sodan aikana meidän vakoilukoneemme olivat teknisesti kymmenen vuotta muita edellä. Jos Area 51:ssä rakennetaan yhä näitä mustia projekteja, niiden täytyy nykyään olla jotain ennennäkemätöntä”, Alan sanoo.
Ennen 1980-lukua tämä kuollut erämaa ei kiinnostanut ketään, eikä täällä sijaitsevasta tukikohdasta tiennyt juuri kukaan. Las Vegasin korkeimmista kasinohotelleista saattoi kuitenkin katsoa vuorten yli ja nähdä kaukana luoteessa räjähtävien ydinpommien kalsean loimun.
Jo 1940-luvulla Yhdysvaltain hallitus kaavoitti asumattomalta aavikolta valtavat alueet itselleen saadakseen puuhastella kaikessa rauhassa. Nevadan autiomaa on aina ollut sotilasmahdin tulevaisuuden koekenttä. Kylmän sodan alkuvuosina tulevaisuus oli atomin halkaisussa, myöhemmin vakoilukoneissa ja nykyään todennäköisesti häivelennokeissa ja yhä hienovaraisemmissa tavoissa tappaa kaukaisten maiden ihmisiä.
Area 51:n tarina alkoi, kun ilmavoimat ja CIA varasivat 1950-luvulla aavikolta erityisen suljetun alueen rakentaakseen aivan uudenlaisia koneita Neuvostoliiton vakoilemiseksi. Näitä kutsuttiin mustiksi projekteiksi ja niiden kokeilua varten löytyi täältä vuorten suojasta täydellinen, luonnollinen lentokenttä: aivan sileä suolatasanko, joka sai nimen Groom Lake.
Sinne perustettiin tukikohta, jossa tehtiin ilmailun historiaa. Groom Lakessa kehitettiin muun muassa legendaariset vakoilukoneet U-2 ja SR-71 Blackbird. Mustarastas lensi Atlantin yli kahdessa tunnissa ja kävi kylmän sodan aikana säännöllisesti Suomenlahdenkin yllä pyörimässä. Lentokoneiden nopeusennätys on edelleen sen hallussa.
Alueen nimi tulee ilmavoimien vanhasta kartasta, joka kuvaa koko valtavaa armeijan testialuetta. Kartassa alue on jaettu numeroituihin sektoreihin, ja alue 51 kattaa Groom Laken suolatasangon lentokenttineen.
Julkisuudessa Area 51 on kuitenkin tunnettu ihan muista syistä.
Vuonna 1989 Las Vegasin paikallistelevisio päästi ruutuun miehen nimeltä Bob Lazar. Hän väitti työskennelleensä sotilastukikohdassa fyysikkona purkamassa ufoa, joka oli lentänyt maahan Zeta Reticulin tähdistöstä liki 40 valovuoden päästä. Lazarin mukaan armeija testasi ufoteknologiaa, ja näitä lentäviä lautasia saattoi kuulemma nähdä aavikolla säännöllisesti.
Alkoi järjetön ufobuumi. Roswellin vuoden 1947 ufojuttukin nousi uudestaan pinnalle: ehkä olikin käynyt niin, että se härveli tuotiin 1 700 kilometrin päästä New Mexicosta miehistöineen tänne vielä kaukaisemmalle aavikolle tutkittavaksi.
Alanin radiosta kuuluu vain taustakohinaa. Skannerin oranssissa näytössä hohtaa teksti Groom Lake Ground. Se on Area 51:n lennonjohdon avoin taajuus.
Rakennettiin näet tukikohdassa mitä laitteita tahansa, niiden parissa puuhastelevat palkkatöissä käyvät ihmiset, joita lennätetään sorvin ääreen matkustajakoneilla McCarranin lentokentältä Las Vegasista. Näiden niin sanottujen Janet-lentojen kanssa viestitään tällä taajuudella, mutta hiljaista on. Ehkä kellokortit on tältä päivältä leimattu.
”Et usko, kuinka monta tuntia olen istunut tässä kuunnellen pelkkää hiljaisuutta”.
Alanin isä kuoli 47-vuotiaana, kun Alan oli vasta 13. Nuori poika yritti järkeistää asiaa sukeltamalla rajatietoon. Sillä tiellä ollaan edelleen, niin kauan kuin henki pihisee.
Ja se pihisee, sillä Alan poltti norttia vuosikymmeniä ja lopetti vasta saatuaan keuhkoahtauman.
Nuorena Alanin suurin unelma oli päästä ilmavoimiin kolmen vanhemman veljensä perässä. Kutsunnoissa vuonna 1960 nousi kuitenkin seinä pystyyn huonon kuulon takia.
”Itkin kuin vauva. Kaikki, mitä olin halunnut elämältäni, mureni hetkessä”.
Alan teki sekahommia itärannikolla ja seurasi kateellisena hippiliikkeen nousua kaukana Kaliforniassa. Siellä oli new agea, oli lukemattomia maailmoja ja mahdollisuuksia, elämän mysteerejä ja energiavirtoja. Rhode Islandin poliisista tuli yllättäen työtarjous, mutta se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Kun ei ollut muutakaan ja hipitkin olivat toisella puolella Amerikkaa, Alan tarttui sittenkin tilaisuuteen. Kuulo ei poliisivoimissa ollut esteenä.
Alan päätyi pyörittämään omaa rikostutkintayksikköään kotikaupungissaan Johnstonissa ja nousi lopulta pikkukaupungin detective commanderiksi, joka vastaa jokseenkin suomalaista rikosylikomisariota. Töissä hän oli Scully, vapaalla Mulder.
”Olen jo niin vanha, etten enää välitä, pitävätkö ihmiset ajatuksiani naurettavina. Tunnen ehkä kourallisen ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella vakavasti siitä, mitä uskon tuolla tukikohdassa tapahtuvan”.
Eläkkeellä Alan liittyi ufotutkimusverkosto MUFONiin. Se oli aikanaan maailman kuuluisin ufohavaintoja tieteellisin keinoin selvittävä siviilijärjestö.
Silloin, 1990-luvulla elettiin ufologian kulta-aikaa: katsottiin Salaisia kansioita ja levitettiin yhä villimpiä teorioita Area 51:stä. Enää MUFONissa on muutama tuhat jäsentä. Ufokerho hajaantui sisäiseen riitelyyn eri teorioista, eikä nuorempi polvi enää kiinnostunut järjestöstä, kun uteliaisuuttaan saattoi tyydyttää lukemalla kaikenlaisia tarinoita netistä.
Mutta Alanin usko ei horju. Kun ufoista puhutaan, Alan jakaa ihmiset kolmeen luokkaan. On skeptikkoja, uskojia (believers) ja tietäjiä (knowers).
Pitkään hän vain uskoi, mutta 14 vuotta sitten hän näki täällä aavikolla jotain, joka työnsi hänet viimeisen reunan yli.
Alan ei tiedä, saako hän enää koskaan nähdä mitään sellaista.
Rachelin pikkukylän ainoan baarin parkkipaikalla on ruostunut hinausauto, jonka koukusta roikkuu peltinen ufo.
Bob Lazarin ufojutut olivat onnenpotku tukikohdan liepeillä sijaitsevalle Rachelille. Kolmevuotiaana keuhkotautiin kuolleen paikallisen tytön mukaan nimetty Rachel oli alun perin kaivoskylä. Läheisiltä kukkuloilta on kaivettu hopeaa jo 1800-luvulla ja myöhemmin volframia. Vuonna 1988 kaivos kuitenkin suljettiin, ja ihmisten tulevaisuus täällä näytti synkältä.
Kylään hieman aiemmin muuttaneet Joe ja Pat Travis olivat juuri ostaneet Rachel Bar & Grillin. Ilman Lazarin synnyttämää kohua se olisi ollut läpimätä investointi. Rachel sijaitsee Yhdysvaltain yksinäisimmäksi tieksi kutsutun valtatie 375:n kupeessa ja niin kaukana kaikesta, ettei edes sen ohi ole järkevää ajaa matkalla jonnekin muualle. US 375 on nopein reitti ei mistään ei minnekään.
Pian Racheliin alkoi kuitenkin virrata totuudenetsijöitä, toimittajia ja eksentrisiä hahmoja. Sellaisia kuin vaikkapa suurlähettiläs Merlyn Merlin II, mies, joka väitti oikeasti olevansa humanoidi Draconiksen tähtijärjestelmästä.
Joe Travis päätti lyödä ufoilla rahoiksi ja nimesi kuppilan Little A`Le`Inniksi. Heittomerkkien oli kai tarkoitus korostaa, että sen voi lausua vähän niin kuin kalja ja alien. Baarin taakse tehtiin vanhoista trailereista motelli.
Joe on kuollut ajat sitten, mutta seitsemissäkymmenissä oleva Pat Travis pyörittää yhä kapakkaa tyttärensä Connie Westin kanssa. Paikka on sisustettu ufokrääsällä katosta lattiaan. Baaritiskillä tarjoillaan alienburgeria ja hallitusvainoharhaa. Kassakoneen takana oleva kyltti muistuttaa olemaan varastamatta, sillä ”hallitus vihaa kilpailua”. Toisessa lukee, että ”poliittiset rikolliset suosivat aseistamattomia uhreja”.
Yhtäkkiä koko hökkeli tärähtää niin, että ikkunat rämisevät ja etuoven viereen asetettu kaapuasuinen kumihumanoidi värisee kuin dildo. Hävittäjä rikkoi lähistöllä äänivallin, taas kerran.
”Tuota ne tekevät aina. Kerran baarin hyllyltä tippui pullo kalleinta viskiäni, Tullamore Dew`ta. Odotan yhä, että hallitus korvaisi sen”, Pat Travis sanoo.
Muuten Pat on lempeän oloinen mummo. Hän istuu asiakkaiden luona juttelemassa ja touhuilee keittiössä hymyillen. Kuppilassa asiakkaita käy verkkaiseltaan, mutta motelli on täyteen varattu. On sesonkiaika, kun Naton sotakoneet lentävät matalalla ja kovaa.
Lentokoneiden ja sympaattisen Little A`Le`Innin lisäksi kylässä ei ole mitään muuta kuin resuisia hökkeleitä. A`le`Innin motellihuoneissa ei näy edes televisio, mutta illan ratoksi saa baarin takahuoneesta lainata 1980-luvun elokuvia. Videolla. Top Gun on kulunut puhki.
Rakeisessa putkitelevisiossa nykivä Tom Cruise opettaa toisaalta arvostamaan Rachelin hiljaista kauneutta. Yö on täysin hiljainen ja aavikon taivas täynnä valoja, kun hävittäjät leikkivät hippaa tähdenlentojen kanssa.
Aikoinaan kokemuksensa olisi saanut jakaa ajamalla tästä 30 kilometriä etelään, kuuluisalle Black Mailboxille. Se oli paikallisen karjankasvattajan postilaatikko, joka sijaitsi Rachelista etelään yhden Area 51:een johtavan tien varressa. Sinne ufoväki kokoontui joskus katselemaan valoja taivaalla ja ihmiset jättivät postilaatikkoon kortteja tukikohdan humanoideille toimitettavaksi. Valaistuneet yksilöt kuitenkin varastivat sieltä omistajan postia ja ammuskelivat laatikon kännissä täyteen reikiä. Lopulta viime vuoden tammikuussa joku varasti koko postilaatikon.
Vielä kauempana on lentokonehalli, jonka edessä tönöttää järjettomän kokoinen peltinen humanoidi. Hallissa toimi aikoinaan ufokrääsäkauppa, joka kuitenkin suljettiin jo 15 vuotta sitten.
Ykkösnähtävyys on kuitenkin yhä täällä. Se on varmasti maailman valokuvatuin verkkoaita.
Area 51:n lähin sisäänkäynti on Rachelista kymmenisen kilometriä hiekkatietä pitkin. Tie päättyy vartiokoppiin ja valvontakameroihin. Ihmiset ajavat tänne vain ottaakseen itsestään selfieitä kylttien edessä, joissa lukee, että valokuvaus on kielletty.
Mitään suurempaa tietoutta ei ihminen tämän portin edessä saavuta. Groom Laken tukikohta on kymmenien kilometrien päässä tästä, kaukana vuorten takana. Erämaa on täynnä liiketunnistimia, joten aavikon läpikään ei kannata yrittää koukata. Ufoteorioitaan pääsisi silloin hyvin pian selittämään aseistetuille turvamiehille ja poistuisi paikalta vähintään 600 dollaria köyhempänä.
Paluumatkalla takaisin Racheliin vastaan ajaa Kaliforniasta vuokrattu avo-Chevy. Ranskalainen turisti pysäyttää auton ja ottaa iPhonella kuvia kuivuneesta lehmästä, matkan suurimmasta nähtävyydestä. Iho eliön turvasta on kuoriutunut pois niin siististi, että se näyttää suorastaan laseraseella leikatulta. Ehkä se on joutunut jonkinlaisen galaksienvälisen intohimorikoksen uhriksi.
Ei ole mitään syytä, että Racheliin tulisi enää koskaan sellaista kansanryntäystä kuin vuonna 1996, jolloin Independence Day -elokuva ilmestyi. Se kertoo muukalaisten hyökkäyksestä maahan, ja valloittajille pannaan kampoihin Area 51:stä löytyvällä ufolla. Bob Lazarin ufojutut oli kuultu Hollywoodissakin, ja ne tarjoiltiin nyt sliipatussa paketissa koko maailmalle.
Nevadan osavaltio haistoi hyvän brändin ja nimesi Rachelin ohi kulkevan valtatie 375:n virallisesti Extraterrestrial Highwayksi. Elokuvayhtiö 20th Century Fox taas lahjoitti suurin juhlallisuuksin ufokuppilalle ID4-muistomerkin, ”aikakapselin”, joka avattaisiin vuonna 2050.
Se kuljettaa yhä viestiään tulevaisuuteen Little A`Le`Innin ulko-oven vieressä.
”Hyvä luoja, silloin oli kiireistä. Asiakkaita oli jonossa tuonne entiselle huoltoasemalle asti”, baarinpitäjä Connie West sanoo.
Aivan jokaisen oli saatava alienburgerinsa ja kuultava hurjimmat spekulaatiot tukikohdasta.
Enää ei ole kiirettä. Little A`le`Inn tuottaa vielä Patille ja Connielle elannon, mutta muita yrityksiä Rachelissa ei oikeastaan ole. Huoltoasema ja sen vieressä toiminut pieni elintarvikekauppa ajautuivat konkurssiin kymmenen vuotta sitten. Kalifornialaiset uusnatsit ostivat huoltoaseman myöhemmin omiin tarpeisiinsa, mutta epäonnistuivat ympäristömääräyksissä ja paikka pysyi kiinni. Nyt lähin bensa-asema on etelän suuntaan Ash Springsissä 70 kilometrin päässä tai pohjoiseen päin 176 kilometrin päässä Tonopahissa. Connien lapsilla on 83 kilometrin koulumatka Alamon kylään.
Rachelissä asui parhaimmillaan parisataa, nykyään noin 50 ihmistä. ”Mutta myös kaksi koiraa”, Pat täsmentää.
Osa Rachelin väestä on töissä tukikohdassa, ja osa työskentelee läheisellä farmilla. Siksi täällä ylipäänsä on vielä ihmisiä.
Edes se mies, joka tuntee parhaiten, miten Area 51:n myytti nousi ja kuihtui, ei ole enää Rachelissa, vaan Taiwanissa. Glenn Campbell, 56, menetti uskonsa jo kauan sitten ja ryhtyi reissaamaan ympäri maailmaa. 1990-luvun kultaisina ufovuosina Campbell kuitenkin pomppi sotilastukikohdan läheisillä kukkuloilla uhmaamassa esivaltaa camovaatteet päällä ja kalapuikkoviikset tanassa.
Campbell halusi selvittää totuuden Bob Lazarin ufoista ja oli aivan keskeisenä hahmona nostamassa tukikohtaa siihen julkisuuteen, jonka Independence Day huipensi.
Campbell muutti Racheliin 1993, risti resuisen trailerinsa ”Area 51 Research Centeriksi” ja osoitti alueella hortoileville toimittajille, mistä kannattaisi kirjoittaa. Isot mediat New York Timesia ja Popular Sciencea myöten tulivat tekemään juttua huippusalaisesta tukikohdasta ja sen liepeillä retkeilevistä totuudenetsijöistä. Televisio täyttyi ufosarjoista ja Campbellia haastateltiin liki jokaiseen.
”Ennen kuin tulin Racheliin, televisiossa oli vielä ihan järkeviä ohjelmia. Kun lähdin pois, sieltä tuli pelkkää paskaa”, Campbell kertoo Skypessä.
Campbell toivoi teininä 1970-luvun Massachusettsissa, että ufot lentäisivät pelastamaan hänet. Campbell kävi kolmea collegea mutta ei valmistunut yhdestäkään. Hän opetti itsensä ohjelmoimaan, sai hyväpalkkaisen työn itärannikolta ja unohti ufot hetkeksi. 1990-luvun taitteessa hän kuitenkin tajusi, että aavikolla voisi sittenkin olla hauskempaa.
”Siihen aikaan alan lehdissä Area 51:stä alettiin puhua paikkana, jossa ufoja voi nähdä säännöllisesti”
Campbell myi itsensä ulos startup-firmasta ja lensi Nevadaan vuonna 1992. Ja toden totta, taivaalla oli outoja valoja.
”Black Mailboxin lähistöllä taivaalla leijui kaksi oranssia valopalloa, juuri siellä missä Bob Lazar oli väittänytkin ufoja testattavan. Ne olivat yhtä kirkkaita kuin täysikuu ja huokuivat selvästi plasmaa, koska muukalaisteknologia vääristää aika-avaruutta ympärillään niin, että syntyy plasmaa”, Campbell kuvaa.
Campbell palasi seuraavana yönä ja näki taas samat valopallot. Ne valaisivat yläpuolellaan olevat pilvet, mutta jokin ei nyt täsmännyt. Palloista nousi mustaa savua.
”Bob Lazarin mukaan ufot toimivat puhtaalla polttoaineella, alkuaine 115:llä. Mutta kävivätkö nämä sitten dieselillä? Mietin asiaa pitkään ja keksin parhaaksi selitykseksi sen, että valot olivat kuitenkin vain jonkinlaisia ilmavoimien käyttämiä magnesiumsoihtuja, jotka leijuivat taivaalla laskuvarjojen varassa”
Yhtä kaikki, Campbell oli myyty. Hän selvittäisi tämän mysteerin.
Aluksi Campbell teki yhteistyötä Little A`Le`Innin kanssa, mutta joutui omistajan kanssa kahnauksiin.
”Joe Travis oli vainoharhainen asehullu. Hän oli vakuuttunut, että aion jotenkin vahingoittaa häntä ja hänen bisneksiään, ja ajoi minut pois”.
Oli muutettava toiselle puolelle Rachelia. Kilometrin päähän.
”Ihmiset kävivät A`le`Innissä kuuntelemassa kaikki hurjimmat ufojutut, ja tulivat sitten minun mökkiini kuulemaan toisen puolen asiasta”.
Campbell halusi uskoa ufoihin, mutta niistä ei oikein löytynyt todisteita. Häntä myös kismittivät huijarit, jotka rahastivat lentävillä lautasilla. Eräs kalifornialainen mies esimerkiksi laskutti turisteilta sata dollaria, jotta nämä pääsisivät näkemään ”ufoja”. Tosiasiassa ihmiset katsoivat Area 51:een laskeutuvien matkustajakoneiden valoja.
Oli kuitenkin vielä yksi houkutteleva teoria: 1990-luvun alussa uskottiin, että tukikohdassa kehitettäisiin uutta vakoilukonetta, koodinimeltään AURORA. Se olisi ollut kolmionmuotoinen yliäänikone, ja sen testaus olisi selittänyt monta outoa valoilmiötä.
AURORAsta tuli sekä ufoharrastajien että lentokoneväen Graalin malja. Tukikohtaa saattoi tuolloin vielä kiikaroida läheisiltä kukkuloilta, ja siellä Campbell tutustui ilmailuharrastajiin, jotka halusivat nähdä salaisen koneen – tai ne Lazarin ufot. Osa uskoi ufoihin, osa ei. Keski-ikäisiä miehiä yhdisti seikkailu. Pian polkaistiin kasaan epävirallinen totuudenetsijöiden ryhmä, joka kutsui itseään nimellä Dreamland Interceptors, yhden Area 51:n lempinimen mukaan.
Seikkailijoille keksittiin myös vinkeät aliakset. Ryhmässä oli muun muassa ”Spy One”, ”The Good Merlin”, ”Agent X” ja niin edelleen. ”Ajatolla”, Mike Dornheim, oli Aviation Weekin toimittaja Los Angelesista ja ryhmän kovin skeptikko. Ilmailutoimittaja Jim Goodall oli ”Agent Orange”, ja hänen supervoimansa oli erittäin vuolas piereskely.
Porukan johtaja Campbell oli ”Psychospy”.
”Oli hauskaa kiipeillä vuorilla ja jahdata johtolankoja. Meillä oli maailman paras tekosyy retkeillä aavikolla”, Campbell sanoo.
Campbell kirjoitti ryhmän seikkailuista viikottaista Desert Rat -uutiskirjettä, jota hän levitti sähköpostilla ja uutisryhmissä kymmenille tuhansille ihmisille. Campbellin ensimmäisillä verkkosivuilla oli 60 000 kävijää päivässä.
”Nykyään en saisi sellaista lukijamäärää mitenkään. Olimme siellä juuri oikeaan aikaan historiassa. Kun internet kasvoi, tuhruiset ufokuvat ja huhut eivät kiinnostaneet enää ketään”, Campbell sanoo.
Vaikka Lazarin ufoja tai mystistä AURORAa ei koskaan näkynyt, touhu ei ollut pelkkää larppausta. Julkisuuteen alkoi tihkua tietoa, että tukikohdan entisiä työntekijöitä on sairastunut vakavasti kemikaaleista, joita he ovat töissään käsitelleet. Area 51:ssä oli luultavasti syyllistytty vakaviin ympäristö- ja terveysrikoksiin, mutta kuka sen todistaisi, kun ilmavoimien mukaan koko tukikohtaa ei ole olemassa?
Campbell halusi saada asiat päivänvaloon.
”En ole mikään Julian Assange. Hallituksella saa olla salaisuuksia, mutta hallitus on oletusarvoisesti melko epäpätevä toimissaan, ja alkaa lepsuilla ilman mitään valvontaa”.
Sekin yritys jäi puolitiehen. Bill Clinton määräsi 1995, että ympäristöviraston tarkastustiedot aavikkotukikohdasta eivät ole julkisia, ja jokainen presidentti on uusinut käskyn sen jälkeen. Samalla ilmavoimat kyllästyi teleobjektiivien kanssa kukkuloilla pomppineeseen ufoväkeen ja otti haltuunsa kaikki mahdolliset mäennyppylät, josta oli edes teoreettinen näköyhteys tukikohtaan. Siksi nykyään ei pääse enää porttia lähemmäs.
Campbell kyllästyi taistelemaan tuulimyllyjä vastaan ja pakkasi tavaransa jo 1996.
”Minulle on nyt yhdentekevää, onko ufoja vai ei. En halua käyttää loppuelämääni niiden jahtaamiseen”.
Area 51 on kuin äärimmäinen Rorschachin musteläikkä keskellä aavikkoa. Jos tarpeeksi haluaa uskoa, vain mielikuvitus on rajana.
Kauan sen jälkeen kun Campbell oli jättänyt leikin kesken, vuonna 2002, Alan sai nähdä taivaalla sen, mitä oli aina halunnutkin.
”Olimme ystäväni kanssa kuvaamassa tähdenlentoja Area 51:n liepeillä, koska siellä taivas on pimein. Aamuyöllä alkoi olla pilvistä joten pakkasimme kamat autoon ja olimme palaamassa takaisin, kun näin valoja silmäkulmassani. Ajattelin tietysti ensin, että se on pommikone, joka heittää soihtuja. Sitten katsoin tarkemmin ja taisin sanoa kolme sanaa: jumalauta, mitä helvettiä?” Alan sanoo.
26 kilometrin päässä vuorten yllä leijui kolme valtavaa, kirkkaanoranssia valoa, jotka liikkuivat hiljaa yhdessä. Valokolmio hohti pilvien sisällä.
”Olen ollut yli 20 vuotta ufotutkijana. En pane juuri painoarvoa pelkille valoille taivaalla, mutta nämä olivat valtavia. Laskimme myöhemmin ystäväni kanssa, että jokaisen yksittäisen valon on täytynyt olla lentotukialuksen kokoinen. En ole ikinä nähnyt mitään sellaista. Tuijotimme niitä suu auki 45 sekuntia, kunnes ne hävisivät vuorten taakse”.
Kuvia ei tietenkään ole. Kamerat oli jo pakattu autoon. Alan esittelee kuitenkin havainnostaan tekemäänsä photoshoppia.
Hänellä on teoria.
”Sinä yönä oli poikkeuksellisen voimakas Leonidien meteorisuihku, suorastaan meteorimyrsky. Sitä me kuvasimmekin. Jos oletetaan, että ne valot taivaalla olivat jonkinlainen emoalus, niin niillä tietysti olisi erittäin kehittynyttä häiveteknologiaa. Mutta meteorimyrsky sinä yönä oli niin voimakas, että ehkä se joutui ongelmiin yläilmakehässä, joutui sukeltamaan alaspäin ja näyttäytymään”, Alan sanoo.
”En käsitä, missä sellainen alus olisi voitu rakentaa.”
Ehkä valot olivat vain samat, jotka Campbell selitti pois jo 1990-luvulla. Mutta sillä ei ole mitään väliä.
Alanin ei tarvitse uskoa.
Hän tietää.
Teksti: Niko Kettunen
Kuvat: Niko Kettunen, Glen Campbell, Alan J. Gudaitis
