Terapeutit ja lehtijutut ovat opettaneet meille, että tunteet eivät voi koskaan olla vääriä. Entä jos se ei olekaan totta?
Kun olin kahdeksanvuotias, vanhempani pyysivät minut ja veljeni olohuoneeseen, koska heillä oli ”vakavaa asiaa”. Pienen kiertelyn jälkeen he ilmoittivat eroavansa. Äiti muuttaisi seuraavalla viikolla pois kotoa.
Tunsin suurta helpotusta. Olin nimittäin pelännyt, että vakava asia tarkoittaisi tiedustelua siitä, mihin kaikki suklaakeksit olivat kadonneet kaapista. Tiesin heti reaktioni vääräksi, sillä vanhemmat selvästi odottivat surun- tai vihanpurkauksia. Myöhemmin koin noita asiaankuuluviakin tunteita, mutta ensireaktio ja siitä seurannut syyllisyys leimasivat eroasiaa pitkään.
Nykyään samanlainen olo tulee yhä useammin.
Aikuisena joutuu esittämään erilaisia tunnetiloja, kuten kiinnostusta, empaattisuutta tai iloisuutta melkein joka päivä. Jossain määrin se kuuluu jopa käytöstapoihin. Se on hyvä juttu.
Mutta viime aikoina tämä kohtelias teeskentely ei ole enää riittänyt. Nyt kaikilta odotetaan aitoja, suuria tunteita.
Tässä ajassa ihmisen perustunteen pitäisi olla onnellisuus ja innostuneisuus. Ne alkavat olla hyvän fyysisen kunnon ja edustavan ulkonäön lisäksi perusvaatimuksia työelämässäkin. Ja miksipä ei: onnellisista ihmisistä saa enemmän irti, kuten Googlen entinen maajohtaja Petri Kokko muistutti pari vuotta sitten Helsingin Sanomissa.
Ajat ovat tosiaan muuttuneet siitä, kun autonvalmistaja Henry Fordin tehtaalla ei saanut osoittaa minkäänlaisia tunteita, puhua tai lauleskella. Silloin tunteet olivat työtä häiritsevä yksityisasia, eivät polttoainetta kansantaloudelle.
Äärimmäisyyksiin tunteiden esittäminen menee televisiossa. Alkujaan esimerkiksi tosi-tv tarkoitti sitä, että kasa tavallisia jamppoja suljettiin BB-taloon. Sitten valitettiin, kun ne eivät tehneet muuta kuin istuivat sohvalla. Nykyään ohjelmat käsikirjoitetaan tarkasti niin, että saadaan varmasti kuvaa Vesa-Matti Loirista kyynelehtimässä. Tutkija Mikko Hautakangas on verrannut tosi-tv:ssä itkemistä miehen siemensyöksyyn pornossa. Kummankin ruumiinnesteen on tarkoitus todistaa katsojille, että tässä ei nyt teeskennellä.
Ruudussa nähtyjen tunnereaktioiden aitous on kuitenkin hankalasti määriteltävä juttu. Erään osallistujan kertomuksen mukaan esimerkiksi TopChef-ohjelman amerikkalaisessa versiossa kilpailijat joutuivat odottamaan tuomariston päätöksiä useita tunteja yhdessä pienessä huoneessa. Alkoholia oli tarjolla, mutta kilpailijoita ei päästetty vessaan. Ei siis ihme, että tunteet välillä kuohahtelivat.
Viime aikoina tunteet ovat olleet pinnalla myös politiikassa. Juha Sipilän piti olla insinöörimäinen asioidenhoitaja, mutta hän paljastuikin kiukuttelevaksi tunnejohtajaksi. Hän uhkailee hallituksen hajottamisella, jos neuvottelut eivät suju. Leikkauksista ilmoittaessaan Sipilä muistaa myös kertoa, että harkintavaiheessa hän on valvonut öitä, ahdistuneena. Myös opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen on muistanut useaan otteeseen kertoa, kuinka ikävältä ”tuntuu” tehdä koulutusleikkauksia.
Tunteista haetaan vastauksia kysymyksiin, jotka tarvitsisivat ennemmin faktoja. Kuten: Ovatko maahanmuuttajat Suomelle uhka? Auttaako homeopatia syöpään? Onko vanhemmuus nykyajassa hukassa?
Tuskinpa, ei, vaikea sanoa. Mutta jos jostakusta tuntuu siltä, niin ilmeisesti vähintä mitä voidaan tehdä, on järjestää aiheesta keskusteluilta telkkariin. Jos maata vaivaava turvattomuuden tunne ei sillä poistu, niin nou hätä: hallitus on koventamassa erilaisista rikoksista langetettavia rangaistuksia. Viis siitä, että esimerkiksi väkivaltarikoksia tehdään maassamme koko ajan vähemmän. Tunnepolitiikassa pelataan peloilla ja unelmilla, ei faktoilla.
Tämä on huono asia, koska järkevät argumentit voi kumota, mutta tunteita ei, kuten kirjailija Tommi Melender muistuttaa uudessa esseekokoelmassaan Onnellisuudesta. Kun poliitikko puhkeaa itkuun, toimittajat lopettavat vaikeiden kysymysten tekemisen. Siitä kertoo myös se, mille annetaan tilaa ja huomiota. Sote on taloudellisesti Suomelle paljon isompi juttu kuin 30 000 turvapaikanhakijaa, mutta siitä on vaikeampi kirjoittaa jännittävää tarinaa.
Koko julkisen keskustelun ydinkysymys on se, miltä jostakin yksilöstä jonakin hetkenä tuntuu.
Itsestäni ei arjessa usein tunnu oikein miltään. Enimmäkseen tuntuu olevan tavallinen tiistai, kello on noin puoli viisi, ei ole erityisen hyvä tai huono sää, ei erityisen kivaa. Enkä taida olla ainut. Kun teen lehtijuttuja ja haastattelen ihmisiä, kysyn heiltä usein, että miltä jokin asia tuntuu. Ja arvatkaa mitä he yleensä sanovat? ”No ei juuri miltään.”
Se on hieno, suhteellisuudentajuinen vastaus. Sen toistuvuus saa minut olemaan ylpeä suomalaisista: puhumme ainakin vielä vilpittömästi, ilman tarvetta koristella kokemuksia opitulla tunnepuheella. Luulen, että amerikkalaiset pitäisivät näitä vastauksia aika outoina.
Ystäväni, pienen lapsen äiti, kertoi kokeneensa jälkikäteen valtavaa syyllisyyttä siitä, että ei tuntenut suurta rakkautta vauvaansa kohtaan heti synnytyssairaalassa. Hän sai myöhemmin nimittäin kuulla tutuiltaan monia kertomuksia tuosta ensikohtaamisen maagisesta hetkestä. Mutta kun synnytys oli ohi, ystäväni oli ollut kiinnostunut lähinnä siitä, että saisiko hän vihdoin monen tunnin jälkeen jotain syötävää. Jonkinlaisia rakkauden tunteita lasta kohtaan alkoi syntyä vasta seuraavan parin viikon aikana.
Nopeuden vaatimus on tunteiden halveksimista. Isot ja monimutkaiset asiat vaativat aikaa. Jos tunne on käsitettävissä ja käsiteltävissä sekunneissa, ehkä se ei sitten niin ihmeellinen ollutkaan. Rakkaus ensisilmäyksellä ei ole ehkä pelkästään fiktiota, mutta usein salamannopeasti syntyvät tunteet johtavat meitä harhaan.
Olemme oppineet erilaisilta terapeuteilta televisiosta ja lehtijutuista, että tunteet eivät koskaan voi olla vääriä ja että niitä kannattaa ilmaista avoimesti.
Mutta entä jos se ei olekaan totta? Ainakin omat tunnereaktioni ovat välillä itsekeskeisiä ja lapsellisia, ja niin ovat selvästi monien muidenkin. Niiden tunteminen voi olla tarpeellista, mutta silti meidän pitäisi käyttäytyä enimmäkseen kuin aikuiset. Aivan liian usein se, että joku on ”tunneihminen”, tarkoittaa sitä, että hän sysää vastuun järkevästä käyttäytymisestä muille. Juuri tunteillahan ihmiset perustelevat pettämistä, juomista ja lyömistä.
Myöskään esimerkiksi korostunut empaattisuus ei automaattisesti tee kenestäkään hyvää ihmistä. Melender huomauttaa Onnellisuudesta-kirjassaan myös, että usein ihmiset liikuttuvat lähinnä omista reaktioistaan ja oikein nautiskelevat kyynelistään – ja siitä, kuinka myötätuntoisia tyyppejä he ovat.
Ei kuitenkaan auta, että kyynelehtii hukkuneen lapsen kuvan tai Bambin äidin kuoleman takia, jos tunteet eivät muutu teoiksi maailmaa kohtaan. Sen sijaan sammuneen pultsarin pelastaminen lumihangesta sisätiloihin pelkästä velvollisuudentunnosta on aidosti hyvä teko. Vaikka samalla tuntisikin inhoa ja kuvotusta.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka itkee keskimäärin kerran kuussa.
Teksti: Venla Rossi
Kuva: Helen Korpak
