Ville on kahdeksanvuotias, ja elämässä menee hyvin, on kavereita ja harrastuksia. Ainoa ongelma on, että viitenä päivänä viikossa monta tuntia päivässä Villellä on tylsää. Hänen on pakko mennä kouluun, jossa hän ei omasta mielestään opi mitään.
Siksi Villellä on unelma: saada henkilökohtainen opettaja.
Vielä eskarissa Ville oli innokas. Se oli kuin hetki ennen esiripun nousua: kohta näytös alkaa, kohta hän pääsee oppimaan niitä asioita, joista hän on kiinnostunut. Fysiikkaa, kemiaa, tähtitiedettä ja historiaa.
Sitten koulu alkoi, mutta tähtitiedettä ja kemiaa ei ollut. Koulussa opeteltiin tavuja. Ja yhteenlaskuja. Asioita, jotka Ville osasi jo vuosia ennen koulun alkua.
Nyt Ville on käynyt koulua kaksi vuotta. Siellä kenelläkään ei ole hänelle aikaa. Erityisopetukseen pääsevät ne, joilla on vaikeaa. Turhautuminen ei ole oppimisvaikeus, ja niin Ville lukee koulussa kirjastosta lainaamiaan kirjoja.
Siitä saakka, kun Suomi vuonna 2000 osallistui ensimmäisen kerran Pisa-tutkimuksiin ja pärjäsi lukutaidossa maailman parhaiten, on niin täällä kuin muualla maailmassa tiedetty yksi asia: suomalainen peruskoulu on ihan omaa luokkaansa. Ulkomaalaisryhmät ovat käyneet kylässä, ja nyt dokumentaristi Michael Moorekin on tehnyt elokuvan. Siinä hän julistaa suomalaisen koulun ”tasa-arvon paratiisiksi”. Siis sen kummajaisen, joka synnytettiin 1970-luvulla takaamaan jokaiselle suomalaiselle yhdeksän vuotta kestävä ilmainen koulutus.
Entiseen kansakoulu-kansalaiskoulu-oppikoulu-himmeliin oli vielä 1900-luvun alkupuoliskolla liittynyt vahvasti ajatus, että kaikki eivät voi oppia kaikkea. Mutta sotienjälkeisessä Suomessa jylläsi sosiaalidemokraattinen aate, eivätkä koulutuspolitiikan tasa-arvouskovaiset enää 1960-luvulla allekirjoittaneet tätä ikiaikaista totuutta. Heidän vallankumouksellinen ajatuksensa oli, että kuka tahansa voi oppia vieraita kieliä ja edetä ylempiin opintoihin. Ei tarvita kuin kunnollinen mahdollisuus siihen.
Uusi koulujärjestelmä hyväksyttiin eduskunnassa 22.11.1963 äänin 123-68.
Koulun nimeksi tuli peruskoulu. Siellä niin akateemisten oppikoulujen kuin käytännönläheisempien kansalaiskoulujen opettajat alkoivat työskennellä saman opetussuunnitelman parissa. Uudistus toi kouluihin ja luokkiin laajan kirjon oppilaita hyvin erilaisista taustoista. Aikaisemmin akateemisesti lahjakkaat olisivat lähteneet jo 4. luokan jälkeen oppikouluun, mutta nyt kaikille annettiin yhdeksäksi vuodeksi samat kirjat käteen.
Kaikki mukaan ottavalla peruskoululla oli alusta alkaen myös vastustajansa. He olivat huolissaan, että uusi malli ei sallisi kaikkein kyvykkäimpien ja lahjakkaimpien edistyä riittävän nopeasti, vaan pakottaisi heidät laahaamaan hitaiden mukana. Varsinkin oikeistopuolueet ja yrityselämä pelkäsivät koko Suomen taloudellisen kehityksen olevan tämän vuoksi vaakalaudalla. Kokoomuslainen pääministeri Harri Holkeri kritisoi suomalaisten rehtorien vuosikokouksessa vuonna 1987, että kansakunta heittää resurssinsa hukkaan ylikouluttamalla kaikkia, kun paukut pitäisi suunnata lahjakkaisiin.
Opetussuunnitelman mukaan huolen piti kuitenkin olla aiheeton. Yksilöllisten erojen huomiointi oli osa peruskoulun ideaa aivan alusta saakka. Vaikka tasoryhmät poistuivat kouluista vuoteen 1985 mennessä, on erilaisten oppijoiden huomioiminen ollut mukana aatteessa koko ajan, tähän päivään saakka.
Jo 1970-luvulta tuttu sanoma tuodaan selkeästi esiin esimerkiksi Koulutuksen arviointineuvoston ohjelmajulistuksessa vuodelta 2004. Se sisältää kaksi tasa-arvon määritelmää: sosiaalisen tasa-arvon sekä yksilöllisen tasa-arvon. Holkerin huolenaiheita eli lahjakkaita julistus koskettaa siten, että heillä on sen mukaan oikeus saada riittävän vaativaa opetusta. Opettajan pitäisi olla kykenevä eriyttämään luokan sisällä, tarjoamaan tukea sekä taitavammille että vähemmän osaaville. Vähän samaan tapaan kuin joogaopettaja antaa tunnilla apuvälineitä niitä tarvitseville – ja toisaalta vaikeampia variaatioita edistyneemmille. Näin kaikki voivat ottaa opikseen samalla tunnilla.
Ovatko holkerien ja muiden pelot siis olleet aivan turhia, pirujen maalaamista seinille?
Katsotaanpa numeroita. Tilastokeskuksen viime kesänä julkaistusta tilastosta käy ilmi, että 23 prosenttia peruskoulun oppilaista on saanut osa-aikaista erityisopetusta lukuvuonna 2013-2014. Se kuulostaa yksilölliseltä, mutta kun vilkaisee määrittelyperusteita, käy ilmi, että luku sisältää vain ne oppilaat, jotka tarvitsevat tukea oppimisvaikeuksien tai muun oppimista haittaavan asian takia.
Eri arvioista riippuen muutamasta prosentista jopa kymmeneen prosenttiin oppilaista tarvitsisi erityisopetusta siksi, että he ovat yhdessä tai useammassa asiassa ikäluokkaansa edellä. Opetushallituksen mukaan viime syksynä uuden lukuvuoden aloitti 539 000 peruskoululaista. Vaativampaa opetusta kaipaavia lapsia ja nuoria on siis Suomessa arviolta kymmeniä tuhansia. Opetus, joka on suurimmalle osalle ikäryhmästä sopivan haastavaa, on näille oppilaille liian helppoa, tappavan tylsää ja saattaa jopa estää heidän nousunsa huipulle.
Tämä on lahjakkaan lapsen tragedia.
Aluksi Anu Laurila ajatteli, että Artulla on kehityshäiriö, ADHD, Aspergerin oireyhtymä tai ”joku sellainen”. Niin omituisesti poika käyttäytyi pienestä lähtien. Hyppeli ja hosui Pikku Kakkosta katsoessaan, teki kummallisia yskähdyksen kuuloisia ääniä, sai erilaisia tunnepurkauksia.
Mutta kun Arttu oppi omatoimisesti lukemaan 5-vuotiaana, hän rauhoittui kummasti. Nyt, 8-vuotiaana, Arttu lukee Raamatun kertomuksia, tietokirjoja oluen panemisesta ja artikkeleita murtovesissä asuvista kalalajeista. Anu Laurila on tulkinnut, että pojan rauhattomuus johtui siitä, että hän oli turhautunut.
”Jälkikäteen olen ajatellut, että olinpa tyhmä, kun hätiköin ja panikoin”, kolmen lapsen äiti kertoo Tampereella Scandic-hotellin kahvilassa.
Ongelmat alkoivat kuitenkin uudestaan, kun Arttu aloitti esikoulun. Siellä luku- ja kirjoitustaitoinen nähtiin erityistukea tarvitsevana häirikkönä. Varsinaisessa koulussa opettaja on suhtautunut Arttuun myönteisemmin, mutta poika on huomattavasti muuta luokkaa edellä kaikissa akateemisissa aineissa, Laurila kertoo. Hänen mukaansa Arttu tarvitsisi vaativampia tehtäviä, mutta opettajalla ei ole resursseja tarjota niitä.
”Siinä on vain huolehdittu, että Arttu ei tylsisty, eli että lahjakas ei häiritse muita. Sillä on vähän monisteita ja sitten, kun monisteet eivät kiinnosta, voi lukea pulpettikirjaa, ja sitten kun sekään ei kiinnosta, voi opettaa tyttöjä, tai voi lukea ääneen, kun Arttu lukee niin hyvin”, Laurila sanoo.
”On se kivakin, että voi jeesiä muita, mutta kuka sitten jeesis sitä Arttua?”
Arttu käy lähikoulua Kangasalla. Laurila on ajatellut ehdottaa Artulle, josko tämä haluaisi hakea jollekin painotetulle erityisluokalle toisen luokan jälkeen. Hänestä kouluissa voisi hyvin olla erilaisia taitavien oppilaiden luokkia.
”Tampereella kouluissa on urheiluluokkia. Miksei myös lahjakkaiden oppilaiden luokkaa?” Laurila kysyy.
Tavalliselle ihmiselle ongelma kuulostaa pieneltä: sehän on hienoa, jos poika pärjää! Laurila kuitenkin sanoo, ettei Artun erilaisuus ole koskaan ollut hänelle pelkästään iloinen asia. Myöskään siitä puhuminen ei aina ole kovin helppoa. Joko häntä ei uskota, tai sitten muuten vain katsotaan nenänvartta pitkin.
”En mä varmaan koskaan ole ollut mitenkään kovin onnellinen Artun lahjakkuudesta. Olen koko ajan pelännyt, että se aiheuttaa harmia ja huolta. Aika moni asia olisi helpompi, jos menisi massassa ja virrassa.”
Mutta mitä haittaa lapselle voi olla siitä, että hän pärjää hyvin? Tiedelehti Gifted Kids Quarterlyssa vuonna 2006 julkaistun tutkimuksen mukaan 67 prosenttia tutkituista kertoi kokeneensa jonkinlaista kiusaamista. Lisäksi lahjakkaille lapsille on myös tyypillistä alisuoriutua tahallaan sopiakseen paremmin joukkoon.
Muita esiin nostettuja ongelmia ovat muun muassa ulkopuolisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunne ja sopeutumattomuus. Jos lahjakas ei koskaan tule nähdyksi koulussa sellaisena kuin hän on, hän ei välttämättä löydä omia lahjojaan. Suomessa lahjakkuustutkimusta tunnetuksi tehnyt emeritusprofessori Kari Uusikylä on kirjoittanut:
”Varsinkin eri tavoin poikkeavien ihmisten ongelmaksi voi muuten tulla läpi elämän kestävä, mielenterveyttä jäytävä yksinäisyyden ja erilaisuuden tunne, kenties auktoriteettivastaisuus, kyynisyys ja halu kostaa muille kokemansa vääryydet.”
Silti moni pohtii, miksi jo valmiiksi pärjääville tarvitsisi antaa yhtään enempää.
Kirsi Tirri tuli ensimmäisen kerran ajatelleeksi joskus 1980-luvulla, mitä lahjakkuus on. Perhe asui silloin Yhdysvalloissa, ja hänen lapsensa opettaja ilmoitti Tirrin tyttären olevan poikkeuksellisen lahjakas.
”Minusta se, etten ollut ajatellut asiaa aikaisemmin, kertoo aika paljon tästä Suomesta.”
Sittemmin Tirristä on tullut Helsingin yliopiston kasvatustieteen, erityisesti didaktiikan professori, Suomalaisen tiedeakatemian esimies ja yksi harvoista suomalaisista lahjakkuustutkijoista. Hän istuu Café Engelin ikkunapöydässä ja puhuu niin, ettei ehdi syödä edessä olevaa porkkanakakkupalaakaan.
Hänestä Suomella on ongelma: täällä ei haluta tunnustaa sitä tosiasiaa, että toiset ovat lahjakkaampia kuin toiset. Siksi lahjakkaat jäävät liian usein heitteille ja pahimmillaan alisuorittavat koko koulun, Tirri sanoo. Kun oppilas on noheva tekemättä mitään, saattaa peukalo mennä suuhun, kun ensimmäisen kerran pitäisi opiskella jotain – vaikkapa yliopiston pääsykokeita varten.
Siksi jokaisella on oikeus saada oman tasonsa opetusta. Mutta silloin, kun tällaisia vaaditaan, opettajat valittavat yleensä resurssipulaa. Tirrin mukaan sitäkin suurempi ongelma on kuitenkin, että opettajilta puuttuu diagnosointikykyä. Se taas johtuu muun muassa siitä, ettei lahjakkuutta oteta opettajankoulutuksessa riittävän vakavasti, sanoo Tirri. Kun Tirri tutki opettajien suhtautumista lahjakkaisiin oppilaisiin, kävi ilmi, että vain puolet oli saanut minkäänlaista opetusta aiheesta. Samassa tutkimuksessa selvisi myös, että vain 23 prosenttia opettajista suunnitteli päivittäistä opetustaan lahjakkaita silmällä pitäen.
”Mielestäni se johtuu tästä meidän arvomaailmasta. Meillä on tämä sosiaalidemokraattinen systeemi, jossa tasa-arvo ymmärretään niin, että kaikille samalla lailla ja kaikille saman verran”, Tirri sanoo.
Hän epäilee, että ongelma on yhteisen kielen puute. Vaikka suomalaisessa opetussuunnitelmassa korostetaan yksilöllistä tasa-arvoa, siinä ei ole määritelty, mitä lahjakkuus koulukontekstissa tarkoittaa. Silti opettajien pitäisi olla kykeneviä diagnosoimaan lahjakkaat, jotta yksilöllinen tasa-arvo toteutuisi.
Niin, minkälainen on lahjakas lapsi?
”Lahjakas näkee sellaista, mitä muut eivät näe”, Tirri sanoo.
Psykologian professori Françoys Gagné on erottanut termit gifted ja talented toisistaan – gifted viittaa kompetenssiin eli potentiaaliin tulla poikkeuksellisen hyväksi ja talented kykyyn tai esimerkiksi asiantuntijuuteen, toteutuneeseen potentiaaliin. Siksi lasten kohdalla käytetään sanaa gifted.
Se on englantia. Suomeksi ei käytetä usein mitään sanaa, Tirri sanoo. Hänestä on aivan sama, mikä termi olisi, kunhan ihmiset käsittäisivät sen oikein. Hän ei halua sanoa, että toiset lapset olisivat parempia lapsia kuin toiset, heidän kykynsä vain vaativat enemmän ärsykkeitä. Tirrin mukaan lahjakkuus-sanaan liittyy Suomessa pelkoja siitä, että joku nostetaan toisen yläpuolelle, vaikka kyse on ainoastaan opetussuunnitelmassa luvattujen asioiden toteuttamisesta.
”Täytyyhän kodin ja koulun välisessä yhteistyössä olla yhteinen kieli, jolla puhutaan. Eihän tällaista tabua voi olla! Se tabu voisi olla uskonto tai se voisi olla seksi, ja nyt tuntuu siltä, että meillä Suomessa se on tämä lahjakkuus.”
Mutta käykö niin, että Suomesta tulee luokkayhteiskunta jos täällä aletaan puhua siitä, että ihmisten lahjoissa on eroja? Sitähän tässä pelätään. Tirrin mielestä ei missään tapauksessa. Sen sijaan tällaiset pelot estävät asiasta keskustelun. On käynyt vähän samalla tavalla kuin maahanmuuttokeskustelussa: asioista ei uskalleta puhua, ettei vain ”hyvä, tasa-arvoinen systeemi” menisi pilalle.
”Minä kannatan tasa-arvoa. Sanon vain, että lahjakkaiden kohdalla se ei toteudu. Se toteutuu heikompien kohdalla, mutta kysymys lahjakkaista on ongelmallinen.”
Tirrin mukaan lahjakkaita voi tukea erilaisilla keinoilla – eriyttämisellä luokan sisällä, opintojen nopeuttamisella, kerhoilla ja kilpailuilla. Jokainen ihminen on oma yksilönsä, professori sanoo. Siksi on hyvä, että lahjakkuuden lisäksi myös muut tekijät punnitaan. Joskus esimerkiksi lapsen sosiaalinen kehitys saattaa olla esteenä luokan yli hyppäämiselle. Ei kuitenkaan läheskään niin usein kuin ajatellaan, Tirri sanoo.
On kysyttävä vielä yksi kysymys: miksi meidän pitäisi lapsesta asti tavoitella kuuta taivaalta? Eikö vähempikin sykkiminen ja kilpailu riittäisi?
Tirri vaikuttaa vähän hermostuvan.
”Juuri tämä on se eetos, joka täällä on. Pelätään, että tästä on haittaa. Lahjakas ihminen haluaa koetella rajojaan. Tässä on kysymys omien rajojen koettelusta. Ja mielestäni semmoinen oikeus pitää antaa, jos tätä mahdollisuutta ei tule koulussa. Että kaikki on aina liian helppoa.”
Hänestä on pöyristyttävää, että Suomessa ollaan valmiita juhlimaan Pikkuleijonia, mutta ei akateemisissa aineissa tai vaikkapa matematiikkaolympialaisissa pärjääviä lapsia ja nuoria.
”Minusta matematiikkaolympialaisissa pärjääminen on ihan yhtä hieno saavutus kuin Pikkuleijonien kultakin.”
Se oli Sannin oma tahto, Kaisa-äiti kertoo Skypen välityksellä Englannista. Heti, kun tyttö tajusi, että on olemassa vieraita kieliä, hän pyysi päästä ulkomaille opiskelemaan niitä. Tytär oli silloin 3-vuotias.
Myöhemmin Sannin toive toteutui, kun perhe muutti töiden takia ensin Yhdysvaltoihin ja sitten Englantiin, jossa nyt 11-vuotias tyttö käy 7. luokkaa. Hän on parhaan 2 prosentin joukossa englannin kielessä, vaikka kotona puhutaan vain suomea. Tämä tiedetään, koska Britanniassa lapsia testataan kenties enemmän kuin missään muualla. Sannin koulussa on käytössä henkilökohtainen arviointi, joka perustuu koulun alussa tehtyihin lähtötasotesteihin. Näin myös kaikkein lahjakkaimmilla on mahdollisuus korottaa arvosanojaan. Eri aineissa on omat ryhmät eritasoisille oppilaille. Sanni on jokaisessa aineessa kaikkein edistyneimpien ryhmässä.
”Täällä eriytetään huomattavasti Suomea enemmän. Suomessa yritetään varmistaa, että kaikki oppivat perusasiat, täällä yritetään varmistaa, että kaikki oppivat jotain. Suomessa lahjakas on lapsipuolen asemassa”, Kaisa sanoo.
Kun Sanni kävi Suomessa koulua, hän tuli joka päivä kotiin sanoen, ettei taaskaan oppinut mitään. Siitä huolimatta, että hän kävi kahta luokkaa ylempien kielten tunneilla.
Englannissa on välillä kuitenkin liian rankkaa, Kaisa sanoo. Kaikista aineista tulee läksyjä, myös liikunnasta. Niitä tehdään jopa kolme tuntia koulun jälkeen. Sanni haluaa aina saada parhaan mahdollisen arvosanan. Kun hän kerran sai kokeesta kasin, hän pyysi päästä uusimaan sen. Kaisa sanoo, että hänestä oli vähän hassua, että opettaja suostui.
Vaikka englantilaisessa systeemissä on Suomeen nähden paljon hyviä puolia, Kaisasta on hyvä, ettei täällä testata lapsia.
”Se, että tyttäreni tämän ikäisenä on superlahjakas, ei tarkoita, että hän välttämättä on sitä 20-vuotiaana. Minun mielestäni ei pidä leimata, ainakaan kovin pienenä.”
Samalla ihmisten lahjakkuudet pitäisi hänen mukaansa kuitenkin tunnistaa ja tarjota heille haastetta. Hän kertoo itse olleensa lahjakas lapsi, jolle koulun helppous tarkoitti vaikeuksia tulevaisuudessa.
”Voin sanoa omasta kokemuksesta, että se, että saa ysejä ja kymppejä koulussa tekemättä mitään, kostautuu siinä vaiheessa, kun menee yliopistoon ja pitäisi opiskella 2 000 sivua yksin. Myös lahjakkaille pitää opettaa opiskelutaitoja.”
Ensi vuonna Kaisa perheineen muuttaa takaisin Suomeen. Hän on luvannut Sannille, että tämä saa aloittaa japanin opinnot, jos koulussa on liian helppoa. Myös kotona puuhataan yhdessä: viime aikoina äiti ja tytär ovat tehneet aikajanaa, jossa liitetään eri taiteenlajeja ja tyylisuuntia musiikin historiaan. Tytär hahmottaa sitä helposti, soittaahan hän myös pianoa ”kiitäen tasolta toiselle”. Sanni onkin kysynyt ”kymmeniä kertoja”, voisiko lopullisesti siirtyä äitinsä opetukseen.
”Ei missään tapauksessa. Sosiaalisuus on kuitenkin vähintään puolet koulun merkitystä.”
Kaisa kertoo, ettei hän ole koskaan pakottanut Sannia tekemään mitään. Mutta entä sitten, kun käy niin, että neulansilmään yritetään tunkea köyttä – eli lapsesta yritetään tehdä jotain, mitä hän ei ole? Puhutaan hypervanhemmista, tiikeriäideistä ja futiskentän laidalla naama punaisena lapsilleen huutavista isistä. Lahjakkaita lapsia tutkinut Yorkin yliopiston opettaja ja lastenkirjailija Clémentine Beauvais on sanonut, että jokaisen menestyksekkään lapsen takaa löytyy patisteleva vanhempi – mukaan lukien hänen oma äitinsä.
Lapsiasiaihmiset jo pelkkä epäilys tällaisesta toiminnasta pillastuttaa raivon partaalle. Kun arkkitehti Maria Nordin kertoi Kaksplus-lehden haastattelussa, että on opettanut pienille lapsilleen lukemista ja laittanut heidät ranskankieliseen päiväkotiin tehdäkseen heistä älykkäämpiä, eräs nainen lähetti hänelle viestin, jossa ”melkein toivoi” hänen saavan kehitysvammaisen lapsen. Nordinin mukaan kyse ei ole mistään muusta kuin mahdollisuuksien antamisesta.
Kasvatustieteen professori Hannu Simola läväyttää Espresso Edgen pöydälle Janten lain. Tanskalais-norjalaisen kirjailijan Aksel Sandemosen Pakolainen ylittää jälkensä -teoksessa vuonna 1933 esittelemä laki kuuluu näin:
Älä luule, että sinä olet jotain. Älä luule, että olet yhtä hyvä kuin me. Älä luule, että olet viisaampi kuin me. Älä kuvittele, että olet parempi kuin me. Älä luule, että tiedät enemmän kuin me. Älä luule, että olet enemmän kuin me. Älä luule, että sinä kelpaat johonkin. Älä naura meille. Älä luule, että kukaan välittää sinusta. Älä luule, että voisit opettaa meille jotakin.
Kasvatussosiologi Simolan mukaan tämä on kuvaus Suomesta.
”Suomessa on hirveän paljon Janten lakia. Se tarkoittaa, että kaikki erilaisuus on perseestä, kaikki erilaisuus on vaarallista, kaikki tulee silmille. Kun peruskoulua on joskus syytetty tasapäistämisestä, niin ei se ole peruskoulu, vaan se on tämä kulttuuri.”
Ja juuri siksi myös lahjakkuuteen suhtautuminen on Suomessa vaikeaa, hän sanoo. Koska se on ihan samanlaista erilaisuutta kuin kaikki muukin erilaisuus, vaikkapa ihonväri tai seksuaalisuus.
Simolan mukaan Suomi on periferia, joka vielä harjoittelee, kuinka kohdata yksilönsä. Tämä maa on jälkiteollistunut asenteitaan nopeammin, mistä syystä asennekerrostumat ovat ”helvetin vanhanaikaisia”, Simola sanoo.
Hänen mielestään suomalaisessa peruskoulussa on paljon hyvää, mutta siinä on yksi ongelma: se ei toimi enää. Maailma on muuttunut ja lapset sen mukana. Globaali individualismin eetos tekee suomalaisistakin koululaisista yksilöitä, mutta koululaitos on suunnilleen samanlainen kuin 1980-luvulla, vuosikymmenellä, jolloin Simola itsekin huhki luokkahuoneissa.
”Suomalaiset opettajat ovat pirun hyviä ihmisyhteisöjen opettamisessa joukkoina, siis niin kauan kuin se toimii. Mutta se ei toimi enää. Se alkaa rakoilla, ja siitä tulee nämä Pisa-tulosten alasmenot.”
Vuonna 2012 Suomi oli enää 12. paras Pisan matematiikkaosiossa, joka oli sen vuoden päätutkimusalue. Sen sijaan esimerkiksi kansainvälisissä matematiikkaolympialaisissa, joita myös pidetään luotettavana oppimisen tasoa mittaavana tapahtumana, Suomen joukkue ei viime vuosikymmeninä ole ollut parhaiden joukossa. Toistaiseksi ainoan yksilökullan sai Taneli Huuskonen vuonna 1981.
Ensi syksynä kouluissa otetaan käyttöön uusi opetussuunnitelma. Siinä painottuvat oppiainerajat ylittävä ilmiöoppiminen ja teknologian hyödyntäminen. Tämän on ajateltu olevan hyödyksi lahjakkaillekin, kerrotaan Opetushallituksesta.
Simola on ”skeptisen optimistinen”. Optimistinen siksi, että uusi opetussuunnitelma tarjoaa paljon mahdollisuuksia esimerkiksi laajoihin kokonaisuuksiin syventymiseen. Skeptinen siksi, että opetussuunnitelma on pelkkä suunnitelma – runoutta, jonka tulkinnat vaihtelevat kuin murrosikäisen mielialat. Suurin ongelma on se, että jo lähtökysymys on epärealistinen: kysytään, mitä koulun tulisi olla – ei, mitä se on.
”Ainahan näissä koulureformeissa on semmoinen pelastuksen haku. Mutta niin kauan kuin koulu on pakollinen, joukkomuotoinen ja tutkintovelvollinen, ei sitä mikään pelasta. Se on putiikki, jonka kanssa pitää elää. Eikä mikään kauhean kiva sellainen.”
Simolan viesti on, että siitä huolimatta, että koulutusta on sanottu modernin maailman uskonnoksi, sekään ei pysty kaikkeen. Riittävän hyvän on riitettävä. Mutta monen mielestä nykyinen tilanne ei ole riittävän hyvä. Suomalainen koulu kulkee kohti segregaatiota. Espoossa ja Helsingissä on jo nähtävissä siirtymä kohti ”hyvien” ja ”huonojen” koulujen markkinoita. Ääriesimerkki on Turku, jossa yli 50 prosenttia suomenkielisistä seitsemäsluokkalaisista käy ”erikoisluokkia” eli painotettuja luokkia tai ”erityisluokkia” eli esimerkiksi tarkkailuluokkia. Toinen, vajaa 50 prosenttia eli Simolan sanoin se, mikä jäljelle jää, on ”normaaliluokilla”, jotka ovat jo kaukana normaalista.
Tällaisella koulushoppailulla on vähän negatiivinen kaiku, mutta Simolasta siinä ei ole mitään moralisoitavaa – jos mahdollisuus tarjotaan, miksei sitä käyttäisi. Sitä voi kutsua perheen koulutusstrategiaksi, ja kutsutaan sitä myös yksilöllistymiseksi, joka on kaikkialla muuallakin kuin koulussa ilmenevä modernien yhteiskuntien megatrendi.
Koulujen eriytymistä Simola ei kuitenkaan toivo. Silloin, kun erilaisten oppijoiden huo-
miointi on etuoikeuksista – esimerkiksi vanhempien aktiivisuudesta – kiinni, ei opetussuunnitelman peräänkuuluttama yksilöllinen tasa-arvo toteudu. Simolalla on ehdotus: jos mahdollisimman suuri osa kouluista olisi yhtenäiskouluja, tuntisivat oppilaat ja opettajat toisensa pidemmältä ajalta ja henkilökohtaisia ratkaisuja olisi helpompi tehdä. Samalla aineenopettajat voisivat opettaa nuorempiakin oppilaita.
”Jos jollakin on tällainen, en tiedä sanoisinko edes lahjakkuus, vaan erityisyys, hänen täytyisi löytää aikuinen, joka komppaa sitä.”
Vähän aikaa sitten omasta opettajasta haaveilevan Villen äiti Sanna lopetti Tiede-lehden tilauksen ja tilasi tilalle Koululaisen. Pitäisihän Villen pysyä perillä ”tavallisten lasten asioista”. Nyt Ville lukee Hesaria ja kyselee, miten Sipilän hallitus oikein pärjää.
Sannalle on annettu ymmärtää, ettei Villen tiedollista kehitystä kannattaisi tukea, koska on ongelmallista olla muita niin paljon edellä. Mutta ei vauhtia saa enää pysäytettyä. Koululainen kalpenee Wikipedialle, josta voi lukea niistä asioista, jotka oikeasti kiinnostavat.
Helmikuussa Ville osallistui Suomalaisen yhteiskoulun eli Sykin pääsykokeeseen. Se on yksityinen, kielipainotteinen koulu, josta löytyy supermatikkaryhmä ja jos jonkinmoista kerhoa. Tänä vuonna hakijoita oli enemmän kuin minään aikaisempana vuonna.
Pian selviää, pääseekö Ville sisään. Sanna on toiveikas. Ehkä siellä Ville viimein oppisi jotain. Ehkä sinne päästyään poika lopettaisi kyselemästä, onko muita samanlaisia kuin hän.
Nyt Ville on kiinnostuksineen yksin. Vaikka pojalla on kavereita, Sanna joutuu kertomaan hänelle, mistä asioista heidän kanssaan voi jutella. Hän on kehottanut Villeä kyselemään muiden jutuista, tietokonepeleistä vaikka, ja säästämään korkealentoiset pohdinnat kotiin. Sanna pelkää, että Villeä aletaan kiusata.
Tällaisia asioita vanhemmat pelkäävät.
Lähteinä on käytetty Pasi Sahlbergin Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat sitä oppia -kirjaa (Into 2015) sekä Hannu Simolan Koulutusihmeen paradoksit -kirjaa (Vastapaino 2015). Juttua varten on haastateltu myös kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylää, Mensan puheenjohtaja Tiina Tolosta, Suomalaisen yhteiskoulun vararehtori Jukka Niirasta, opetushallituksen virkamiehiä sekä useita lapsia ja vanhempia. Villen, Kaisan, Sannan ja Sannin nimet on muutettu.
