Turvapaikanhakijoiden määrän lisääntyminen uhkaa puheissa milloin mitäkin ”naisrauhasta” veteraanien muistoon, vaikka keskittyä pitäisi siihen uhkaan, joka on todellinen.
Keskustelupalstoilla kukaan ei hekumoi sillä, millaista tuhoa Euroopan pakolaiskriisi voi aiheuttaa kansainvälisille sopimuksille. Mutta ehkä pitäisi.
Kansainvälisen oikeuden keskeisin ajatus on, että itsenäiset valtiot voivat tehdä mitä haluavat – vaikkapa solmia kansainvälisiä sopimuksia. Toiseksi keskeisin ajatus on, että kun tällaisia sopimuksia tehdään, ne ovat sitovia. Kun näistä pidetään kiinni, sopimukset ovat kuin suitset, joilla jarrutetaan kansainvälisen politiikan arvaamattomuuksia ja alttiutta populistisille käänteille.
Siksi on ongelmallista, kun tasavallan presidentti valtiopäivien avajaisissa painottaa, että ”jossain vaiheessa jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita”.
Närkästynyt Niinistö tarkensi välittömästi viitanneensa Dublinin asetukseen ja Schengenin sopimukseen, ikään kuin se olisi voinut olla epäselvää kenellekään. Se ei kuitenkaan estänyt poliittisia laitoja tuulettelemasta ja kauhistelemasta, että nyt halutaan irtisanoutua Geneven pakolaissopimuksesta.
Ei Niinistö kuitenkaan pahaa tarkoittanut. Hän vain yritti olla pragmaattinen, mutta kompuroi sanoissaan.
On julkinen salaisuus, ettei Dublinin asetusta, jonka mukaan turvapaikkahakemus on käsiteltävä siinä EU-maassa, johon se on jätetty, ole varsinaisesti noudatettu vuosiin.
Syy on yksinkertainen: sekä Dublin-asetuksesta että Schengenin sopimuksesta on päätetty aikana, jolloin näköpiirissä ei ollut nykyisenkaltaista ihmisvirtaa Eurooppaan.
Tällaisessa tilanteessa valtiolla on kolme vaihtoehtoa: muuttaa sopimusta, erota sopimuksesta tai yrittää kovempaa. Lisäksi sopimukset tarjoavat mahdollisuuksia väliaikaisiin lievennyksiin. Esimerkiksi Schengen-maat voivat aloittaa väliaikaiset rajatarkastukset EU:n sisärajoilla ”erityisiin syihin” vedoten.
Vaikka Schengen ja Dublin tuntuisivatkin vanhentuneilta, niiden ydinajatus on ajankohtaisempi kuin koskaan.
Maailmassa on ihmisiä, jotka pakenevat siksi, etteivät voi olla turvallisesti kotimaassaan. Siksi heidän turvakseen on olemassa sopimuksia, dublinit ja genevet.
Ei ole salaisuus, että nämä sopimukset velvoittavat valtiot tarjoamaan suojaa myös niille ihmisille, jotka suoranaisen kuolemaa pakenemisen sijaan etsivät parempaa elämää. Ennen muuta tällaisella puskurilla pyritään varmistamaan kaikkien hädänalaisten riittävä oikeusturva ja suoja. Se taas on kaikkein keskeisin kysymys, josta huippukokouksissa lähitulevaisuudessa väännetään.
Ei tarvitse odottaa kuin muutama kuukausi, kun presidentti Niinistön kuvaama tilanne viimeistään on totta, ja Eurooppa saa vastata sopimuksistaan, joita joidenkin maiden on nyt lähes mahdotonta noudattaa.
Saksan oikeus väliaikaisiin rajatarkastuksiin umpeutuu toukokuussa, ja silloin testataan, mitä Schengen ja koko EU kestää.
Massaero Schengenistä ja Dublinista on epätodennäköinen, joten vaihtoehtoja on käytännössä yksi: sopimusten muuttaminen. Mutta presidentti Niinistön mukaan sekin on ”hidas tie”, joka ”tuskin tuottaa ratkaisua akuuttiin tilanteeseen”.
Vaikeaa ehkä, mutta parempi sekin kuin nykyinen tila, jossa sopimuksia noudatetaan miten sattuu ja valtiot voivat kosiskella pelokkaimpia äänestäjiä toinen toistaan tiukemmilla pakolaislinjauksilla.
Varsinkin, kun Niinistön ”hidas tiekin” on aika yksinkertainen valinta. ”Hitaan” siitä tekee lähinnä sen kiusallisuus poliitikoille. Nyt kun heille jää kaksi vaihtoehtoa, joista kumpikaan ei miellytä kaikkia: joko sopimusten on pakotettava pohjoisen maat auttamaan Välimeren alueella ja Syyrian ympäristössä, tai sitten sopimusten tarjoamaa suojaa on huononnettava.
Välitilassa EU:n ulkorajoille syntyy entistä suurempia pakolaisleirejä, joista kukaan ei ole vastuussa, koska niitä vaikeita päätöksiä ei sitten kuitenkaan haluttu tehdä.
Teksti: Sonja Heiskala
Kuva: Jussi Särkilahti
Kirjoittaja on oikeustieteilijä, joka jaksaa hekumoida kansainvälisen oikeuden periaatteista.
