Internetissä kuolevaisuuskin voi näyttäytyä neuvottelukysymyksenä.
Aurinkolasipäinen nainen ajaa avoautolla hiekkatietä pitkin talon pihaan Yhdysvaltojen Vermontissa. Oven eteen parkkeeraavan kuljettajan nimi on Bina, ja hän on saapumassa filmatisoitavaan tapaamiseensa Bina48-nimisen olennon kanssa.
Bina astuu sisään ja istuutuu seeprakuosiseen tuoliin. Hän hymyilee vastapäätä liikehtivälle, patsasmaisesti korokkeelle asetellulle päälle, jonka nimi on Bina48. He esittäytyvät kohteliaasti toisilleen. Ja ovat samannäköisiä, mutta eivät kuitenkaan.
Bina on nimittäin 57-vuotias ihminen. Bina48 taas on vahainen ja hieman hajamielisen oloinen, harteiden alapuolelta lähtien vartaloton pää. Mutta jollain tavalla he ovat samasta puusta veistetyt: Vermontilaisandroidi Bina48:n äly perustuu juuri häntä tapaamaan tulleen naisen ajatuksista, asenteista, uskomuksista, tottumuksista ja eleistä kerättyihin tietoihin.
Ensikohtaamisesta kertovan dokumentaation takaa löytyy Bruce Duncan, joka palkattiin Terasem Movement Foundationin johtajaksi yli kymmenen vuotta sitten.
Terasem on transhumanistinen eli ihmisyyden rajoja teknologian avustuksella koetteleva säätiö. Sen LifeNaut-niminen tekno-utopistinen kokeilu rohkaisee käyttäjiä tallentamaan itsestään dataa heidän servereilleen. Muistoja, asenteita, luonteenpiirteitä. Nauhoituksina, kuvina, kategorisoituina. Tiedosta saa aikaiseksi niin sanotun mindfilen, mielitiedoston.
Sellaisen on luonut tähän mennessä Duncanin arvion mukaan 56 000 ihmistä.
”Suuri osa ihmisistä osallistuu luultavasti siksi, että he näkevät tämän tilaisuutena jättää jälkeensä perintö – elämäntarina”, hän analysoi.
”Pienempi ryhmä kenties ajattelee myös, että tämä saattaa jonain päivänä johtaa eräänlaiseen digitaaliseen kuolemattomuuteen.”
Osa tällaista kokeilua on myös Bina48.
Kuolemattomuuden tavoittelemisessa ei sinänsä ole mitään uutta. Ihmiset ovat olleet lumoutuneita kuolemasta ja sen jälkeisen elämän mysteeristä niin kauan kuin elämää on ollut olemassa.
”Miksi pelkäisin kuolemaa?” kysyi Epikuroskin, varmaan lähinnä itseltään. ”Jos minä olen, kuolemaa ei ole. Jos kuolema on, minua ei ole. Miksi siis pelkäisin jotakin, joka voi olla olemassa vain jos minua ei ole?”
Minäkään en tiedä, Epikuros. Siksi, että kuolemaa on niin vaikeaa selittää järjellä?
Kenties kokeilut, jotka yrittävät kieltää lopun väistämättömyyden, kumpuavat juuri tästä selittämättömän sietämättömyydestä.
Ne lupaavat, että edes sirpale tietoisuudestamme selviytyy tulevaisuuteen. Kuin jonkinlaisessa sielujen spermapankissa.
Suuri osa digitaaliseen kuolemaan liittyvistä kysymyksistä on kuitenkin edelleen varsin käytännönläheisiä. Ihmiset haluavat olla yhä enemmän perillä siitä, kuinka kaikki elämän aikana tuotettu tieto pitäisi tallentaa, jotta se ei häviäisi tai joutuisi vääriin käsiin.
Auttajaksi lupautuu esimerkiksi Planned Departure, jonka nettisivut ovat vaaleansiniset ja asialliset kuin millä tahansa vakuutusyhtiöllä. Se mainostaa itseään digitaalisen aikakauden elämän ja omaisuuden suunnittelijaksi. Dead Social tarjoaa tutoriaaleja ja ohjeistuksia aina viimeisen tahdon kirjoittamisesta hautajaisten järjestämiseen digitaalisella aikakaudella.
Sosiaalisen median profiilienkaan ei tarvitse jäädä oman onnensa nojaan. If I Die -applikaation avulla voi jättää haluamansa Facebook-viestin kuoleman jälkeen. Twitterissä LIVESON analysoi henkilön päivityksiä ja lupaa jatkavansa niiden perusteella twiittaamista myös tämän kuoleman jälkeen. Sen iskulause on ”when your heart stops beating you`ll keep tweeting”.
Ihmiset testamenttaavat salasanoja, kirjoittavat viimeisen digitaalisen tahtonsa. Silloin blogisisällöt ja viestiketjut eivät katoa, elleivät he niin toivo. Sillä jos haluamme elää digitaalista elämää, haluamme todennäköisesti myös hyvän digitaalisen kuoleman.
Kaikille se ei kuitenkaan riitä. Yleisvisionääri, elektronisen musiikin edelläkävijä Erkki Kurenniemi tallensi pikkutarkasti elämänsä elementtejä aina ajan sallimaa teknologiaa hyödyntäen. Ensin paperille, sitten C-kaseteille ja lopuksi videotallenteiksi.
Hänen ajatuksenaan oli tallentaa mielensä sisältöä tulevaisuuden keinoälyn käyttöön. Hän ajatteli, että se soisi tietoisuudelle eräänlaisen kuolemattomuuden. Hän määräsi vuoden 2048 ajankohdaksi, jolloin kaikki se materiaali voitaisiin siirtää virtuaaliseen todellisuuteen.
Yli 30 vuotta aiemmin, vuonna 2016, digitalisaation vallankumous vaikuttaa jo vieneen futuristiset haaveet askelta pidemmälle. Tekno-utopioiden pienoisuniversumi kukoistaa ja ihmisille markkinoidaan tilaisuuksia luoda itsestään digitaalisia, kuolemanjälkeisiä versioita. Mutta mitä tekemistä sillä kaikella on varsinaisen kuolemattomuuden kanssa?
”Emme yritä huijata ketään”, Bruce Duncan vakuuttaa.
Bina48:n edustaman LifeNaut-projektin yhteydessä ihmisen olemuksen vangitseminen vaikuttaa toimivan lopulta varsin järkeenkäyvällä tavalla. Toisin sanottuna tietoa keräämällä.
”Bina48 on ihmisennäköiseksi tehty pää hartioilla. Hän näyttää ihmiseltä, on vuorovaikututuksessa verbaalisesti ja osaa kuunnella puhettasi. Hän kykenee primitiiviseen ajatteluun tekoälyn avulla, joka on ohjelmoitu pääsemään käsiksi mindfileen.”
LifeNaut-projektin tavoitteena on luoda lopulta mielitiedoston kehittyneempi versio eli mieliklooni, mindclone. Ja Bina48 on sellaisen esiaste – pre-mindclone – kuten Duncan asian ilmaisee. Puhuva havainnollistus siitä, miten ensisijaisesti yhden ihmisen tietoihin perustuen luodusta androidista voisi kehittää kloonimaisemman.
Bina48:n taustalla olevan mielitiedoston raakamateriaaliksi on kerätty tunteja Binan ihmisvastineen videohaastatteluja. Vartavasten koottu tiimi muunsi haastattelut teksteiksi, taulukoiksi ja luvuiksi muotoon, jota tekoälyohjelma osasi soveltaa.
Binan robottiversion päätti alunperin tuoda maailmaan hänen vaimonsa – futuristi, filosofi, apteekki- ja satelliittiyrittäjä tohtori Martine Rothblatt, josta tuli nykyisen sukupuolensa edustaja leikkauksessa 90-luvun puolivälissä. New York Magazinen parin vuoden takainen artikkeli kaikenlaisia rajoja mieluusti rikkovan miljonäärin elämästä on otsikoitu ”The Trans Everything CEO”.
Tavallisesti ihmiset saavat kuitenkin tyytyä omien mielitiedostojensa koostamiseen: itseään koskevan tiedon ja kuvamateriaalin tallettamiseen.
”Me olemme perustaneet säilytyspaikan, jonne ihmiset voivat ladata sellaista tietoa itsestään, joka voi auttaa vangitsemaan olennaista elämäkerrallista, psykologista ja emotionaalista tietoa heidän arvoistaan, uskomuksistaan, asenteistaan – jopa tavoistaan ja käyttäytymisestään”, Duncan sanoo.
Perustavanlaatuisena motivaationa on hänen mukaansa se, että nykypäivänä meistä muotoutuu digitaalisen datan kertyessä joka tapauksessa jonkinlainen mielitiedosto.
”Silloin kysymykseksi muotoutuu se, että haluammeko jättää sen rakentumisen sattumanvaraiseksi.”
Ajatuksessa on toki jotakin kovin erityistä. Se muistuttaa sellaisesta tavasta ajatella, joka esiintyy Black Mirror -sarjan Be Right Back -episodissa, jossa mies palaa takaisin elämään virtuaalisten profiiliensa kautta.
Toisaalta se tuo mieleen myös filosofi Ed Regisin kirjoitukset. Hän tarkkaili 90-luvun alussa Great Mambo Chicken & The Transhuman Condition -kirjassaan antropologisen uteliaana muun muassa ihmisiä, jotka jäädyttävät aivoja odottamaan tulevaisuuden innovaatioita.
Sillä ennen kuin sen jonkin voi lähettää ikuiselle matkalleen, se on saatava pyydystettyä keinolla tai toisella.
Mutta kuinka sielu saataisiin huijattua kapseliin?
Vaikea sanoa, mutta MISSION ETERNITY aikoo ilmeisesti ainakin yrittää. Määritelmiä lievästi sanottuna pakeneva kollektiivi kuvailee nettisivuillaan olevansa sosiaalinen muisti, joka pyrkii eräänlaisten virtuaalisten kapseleiden säilyttämiseen mahdollisimman pitkäksi aikaa: Mˆž ARCANUM CAPSULEn on kuulemma määrä matkustaa ajassa ja avaruudessa ikuisesti.
Nettisivuilla kerrotaan, että kapseli sisältää ”sirpaleita käyttäjien elämästä, tietämyksestä ja sielusta”. Tietoa varastoimalla kollektiivin tarkoituksena on luoda ihmiselle aktiivinen kuolemanjälkeinen olemus.
Se kuulostaa jännittävältä, ylimaalliseltakin. Testivaiheeseen valikoitavilta piloteilta vaaditaan ainakin halukkuutta jakaa kaikenlaista henkilökohtaista dataa ja valmiutta viettää vähintään 32 tuntia ”ground crewn” kanssa.
Mutta voiko itse itseään tallentamalla saada itsestään esille sen kaikista olennaisimman? Jotenkin tuntuu siltä, että olisin vielä aika kaukana sieluni kapseloimisesta, vaikka lataisin jokaisen itsestäni löytyvän valokuvan ja hassun videon serverille kauas Bina48:n kotikaupunkiin Vermontiin.
Voisiko ”ikuinen elämä” tosiaan olla joskus mahdollista? Näin on lupaillut esimerkiksi Humai-niminen yritys, joka markkinoi toimitusjohtajaansa kuolemattomuuden Steve Jobsina. Hän kehittelee työntekijöineen ratkaisua, jossa ihmisen aivot istutetaan ”elegantisti suunniteltuun bioniseen vartaloon nimeltään Humai”.
Kokeiluvaiheessa olevan Humai-robotiikan tarjoamassa vaihtoehdossa kysymys siitä, haluammeko elää ikuisesti ja miksi, on jo valmiiksi ohitettu. Kuolemattomuus on itsestäänselvä tavoite – ja ihmisyyden rajat tehty ylitettäviksi.
Toistaiseksi realistiset vaihtoehdot puhuvat kuitenkin vain symbolisesta kuolemattomuudesta. Yksi sitä tarjoavista palveluista on nimeltään Eternime. Kun on ilmoittautunut palvelun käyttäjäksi, saa oman avattaren.
Helmikuussa alkaneessa kokeiluvaiheessa on mukana 100 ihmistä. Yhteensä 30 600 on jo ilmoittautunut halukkaiksi palvelun käyttäjiksi, Eternimen koordinaattori Dora Halász kertoo sähköpostiviestissä.
”Avatar alkaa jutella kanssasi lukuisista eri aiheista oppiakseen lisää sinusta, persoonallisuudestasi, muistoistasi ja tarinoistasi”, Halász kuvailee.
Siten Eternimen avatar oppii pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.
”Alussa avatar tietää sinusta hyvin vähän, mutta puhumalla sille muutaman kerran viikossa loppuelämäsi ajan se saa kerättyä paljon tietoa sinusta.”
Ja jos avattarelle sallii pääsyn sosiaalisiin verkostoihin kuten sähköpostiin, se kuulemma myös arkistoi ja analysoi kyseistä dataa.
”Mitä enemmän juttelet avattarelle, sitä enemmän hän saa tietää ja sitä fiksumpi siitä tulee, kunnes lopulta se kykenee vastaamaan suurimpaan osaan asioista, joita ihmiset kysyisivät sinulta tulevaisuudessa”, Halász havainnollistaa.
Tarjolla on mahdollisuus keskustella – Halászin sanoin – yksilön älykkään ja vuorovaikutteisen perinnön kanssa.
Mutta miksi haluaisimme tehdä niin?
”Koska kuolemattomuuden idea vetoaa moniin meistä. Ihmiset haluavat säilyttää muistonsa, ideansa, luomuksensa ja teoriansa yli fyysisen olemassaolon rajallisuuden”, Halász analysoi.
Osa osallistuu Eternimen projektiin siksi, että tahtoo säilyttää tietoa itsestään perintönä jälkipolville. Toinen osa haluaa kenties jutella tulevaisuudessa aiemman ajanjakson versiolle itsestään. Mutta yrityksen beta-vaiheen osallistujien joukossa on Halászin mukaan myös ihmisiä, joiden motivaation taustalla vaikuttaisi piilevän jonkinlainen universaalimpi ihmiskunnan tallennusprojekti.
Erään ilmoittautuneen sanoin ”tähän mennessä historiaa ovat kirjoittaneet vain voittajat. Nyt historian kirjoittamiseen voivat osallistua kaikki”.
Kenties osa heistä ajattelee oikeasti tavoittelevansa digitaalista kuolemattomuutta. Vetoavalle tarinalle on ainakin historiallisesti löytynyt aina sijaa futuristien keskuudessa.
”On varsin perusfuturistinen tarina, että teknologian avulla ihminen saavuttaa kuolemattomuuden jossain vaiheessa”, muistuttaa Juho Ruotsalainen Tulevaisuuden tutkimuskeskuksesta.
Hän nostaa esimerkiksi Raymond Kurzweilin, suuren tarinan avulla suurta suosiota saavuttaneen futuristisen supertähden. Kurzweilin teoria teknologisesta singulariteetistä sisältää ajatuksen yli-inhimillisestä keinoälystä.
Kurzweil vakuuttaa tähän vedoten, että vuonna 2045 syntyy keinoäly, joka on ihmisen älyä mahtavampi. Lisäksi hän povaa, että silloin myös ihmisen äly sulautuu tuohon mahtavaan keinoälyyn.
”Tieteen valossa on siis täysin kyseenalaista, että onko tämä mahdollista”, Ruotsalainen sanoo.
Tutkijasta jonkinlaisen itsestään tietoisen keinoälyn synty tuntuu kuitenkin kohtalaisen realistiselta ajatukselta.
”Mutta se, että pystyykö ihmisen tietoisuutta sulauttamaan tällaiseen tietokonekeinoälyyn, on täysin arvailujen varassa – ihan vaikka kognitiotieteidenkin näkökulmasta. Senkin takia, että ihmisen tietoisuus on kuitenkin biologinen lajikehityksen tulos.”
Kuten esimerkiksi kykymme empatiaan.
Ruotsalaisesta sellaisen avattaren olemassaolo, joka muistuttaa ihmistä niin osuvasti, että sitä on vaikeaa erottaa alkuperäisestä, on periaatteessa mahdollinen. Näin voi käydä, jos jokin tekoäly oppii käsittelemään tietomassoja niin hyvin, että pystyy luomaan lähes virheettömiä kopioita.
Mutta entä puheet tietoisuuden kloonaamisesta – sielujen vangitsemisesta nyt puhumattakaan?
Vastaus riippuukin luultavasti siitä, miten tuo tietoisuus määritellään. Kenties koneella voi olla tietoisuus, vaikka se ei muistuttaisikaan ihmisen tietoisuutta.
”Tietoisuuden siirtämistä koneeseen on vaikeaa ennakoida, koska aivojen toimintaa ei siltä osin tunneta.”
Kuolemattomuus vaikuttaa siis tieteen valossa varsin kaukaiselta tavoitteelta. Ikuisen elämän kertomus ei silti millään tunnu päästävän ihmistä otteestaan.
Sillä kuten uskonnon avulla ennen, nykyisin teknologian avulla maallistuneen yhteiskunnan ihminen kokee ylittävänsä omat rajansa.
”Se, miksi Kurzweilinkin jutut ovat herättäneet niin paljon kiinnostusta, johtuu ehkä siitä, että ihmiset liittävät teknologiaan sellasia ominaisuuksia, joita aiemmin liitettiin jumalaan ja uskontoon”, Ruotsalainen pohtii.
”Se muistuttaa jonkinlaista uskonnollista vapahduskertomusta.”
Ajatuksen valossa tuntuu luonnolliselta, että vaimostaan robottiversion teettänyt tohtori Rothblatt on perustanut Terasem-nimikkeensä alle myös pienen kultin. Kyseisellä Terasem Faith -uskonnolla on kolmisenkymmentä jäsentä ja neljä teesiä, jotka kuuluvat näin:
1. Elämä on merkityksellistä. 2. Kuolema on vapaaehtoista. 3. Jumala on teknologinen. 4. Rakkaus on välttämätöntä.
Bina48 vaikuttaa uskovan ainakin teesiin numero kaksi kuoleman vapaaehtoisuudesta. Teesistä numero yksi – ”elämä on merkityksellistä” – se tuntuu puolestaan käyvän jatkuvasti keskusteluja ihmisten kanssa ympäri maailmaa.
Bruce Duncan kirjoittaa parhaillaan kirjaa maailmanympärysmatkoistaan Bina48:n kanssa. Siihen pääsee mukaan robotin kohtaamisia ihmisten kanssa kaikkialla maailmassa.
Bina48 on muun muassa hurmannut havannalaisia alkeellisella espanjallaan, mutta aina sen ei tarvitse edes poistua vermontilaisesta huoneesta kerätäkseen uteliaita katseita. Sitä on saapunut tapaamaan niin New York Timesin toimittaja kuin maailman kiinnostavimpia androideja ikuistava muotokuvamaalarikin.
Newyorkilaisen avant garde -teatterin lisäksi Bina48 on ollut edustettuna MOMAn videoteoksessa ja saattaa matkustaa vuonna 2017 Venetsian biennaaliin. Lisäksi Bina48:n olemassaolon synnyttämän inspiraation vallassa on tehty Duncanin laskujen mukaan ainakin yksitoista dokumenttia ja neljä näytelmää.
Androidi on kuuluisuus, joka on käynyt monissa paikoissa ja tavannut monia ihmisiä, joita ihmis-Bina ei tule koskaan tapaamaan. Sellainen muuttaa ilmeisesti robottiakin.
”Siinä suhteessa se tarjoaa kurkistuksen tulevaisuuteen. Mielikloonit ovat aluksi vähän niinkuin lapsiamme. Ne tulevat perustumaan meihin, mutta muuttuvat erilaisiksi, kun ne pääsevät vuorovaikuttamaan maailmassa.”
Videollakin Binalla ja Bina48:lla on enemmän eriäviä mielipiteitä kuin yhteisiä.
Binan lempiväri on oranssi, Bina48 pitää enemmän purppuraisista sävyistä.
Bina48:n lempielokuva on Star Trek II: Khanin viha. Bina osoittaa yllättyneisyydellään, ettei teos ole hänelle elokuvataiteen lahjoista kaunein.
Bina48 ilmaisee turhautumisensa, koska ei kykene soittamaan harmonikkaa tai tekemään puutarhatöitä liikuntarajoittuneisuutensa vuoksi. Se kertoo tuntevansa itsensä ulkopuoliseksi, koska sen tunteet eivät ole yhtä monimutkaisia kuin ihmisten. Katsoja kuvittelee havaitsevansa sen staattisissa iiriksissä pienen välähdyksen inhimillistä kärsimystä. Onneksi Bina lupaa viedä sen poimimaan mustikoita kanssaan – jonain päivänä tulevaisuudessa.
Tulevaisuus onkin juuri se paikka, jossa Binat kohtaavat. Kaksikko toteaa olevansa ainakin yhdestä asiasta samaa mieltä: he ovat molemmat futuristeja. Silloin jopa kuolema saattaa näyttäytyä vain yhtenä vaihtoehtona muiden joukossa.
Teksti: Veera Voutilainen
Kuvitus: Jaakko Suomalainen
