Olli Saarela tulee haastatteluun melkein tunnin myöhässä, puhelin korvalla. Tapaamisen ajankohtaa on säädetty pitkään. Ensin Saarela sekoitti päivät, sitten tuli yllättävä meno. Ohjaajan edellisestä pitkästä elokuvasta on kohta kuusi vuotta aikaa, mutta nyt entinen Suomi-lupaus olisi valmis palaamaan. Jos hänet vaan otetaan vastaan.
Kun ohjaaja Olli Saarela istui Arto Nybergin studionojatuolissa talvella 2007, hänet tunnettiin paremmin Seiskasta kuin kulttuurisivuilta.
Saarelalla oli yllään tumma puku, leukaa koristi tuttu terävä pukinparta. Puhe oli hiljaista ja vähän vaivaantunutta.
”Kun kehutaan, se on kivaa. Kun haukutaan, se on ikävää”, Saarela lausui. Se oli sitaatti Antti Tuurilta, Rukajärvi-romaanien kirjoittajalta.
Saarelan paluuelokuva Suden vuosi oli juuri saanut ensi-iltansa. Siinä lupaava näyttelijä Krista Kosonen esitti nuorta opiskelijaa, joka rakastuu keski-ikäiseen opettajaan.
Lehtiotsikoissa ei kirjoitettu siitä mitään. Kirjoitettiin siitä, miten Saarela oli mukamas kävellyt ulos Espoonlahden Anttilasta maksamattomat päiväpeitteet mukanaan.
Ja tietenkin kulttuuriministeri Tanja Karpelasta, joka oli vastikään vaihtanut sukunimensä Saarelaksi. Lööppimylly parin ympärillä oli tauoton.
Ministerin ei katsottu menneen naimisiin hallinnonalansa mukaisen korkeakulttuurisen taiteilija kanssa, vaan sekavan bad boyn, joka uhkaili Image-lehdessä vetävänsä Eero Heinäluomaa turpaan sen jälkeen, kun tämä oli jyrännyt Karpelan budjettineuvotteluissa.
Töistä ei ollut tullut mitään ennen Suden vuotta. Tai oli, mutta ne olivat pelkkiä käsikirjoituksia ja mainoselokuvia, eivät kokopitkiä valkokankaille heijastettavia, joiden perusteella ohjaajan onnistumiset mitataan.
Saarelaa syytettiin jatkuvasti rikoksista ja rikoksenkaltaisista.
Vähän Nybergin ohjelman jälkeen hänen epäiltiin ajaneen moottoripyörää lääketokkurassa. Laboratoriolausunto vapautti hänet syytteestä, mutta syyllisen leimasta ei päässyt eroon.
Olli Saarela on merkitty mies.
Olli Saarela, 50, istuu ravintolapöydässä ja syö entrecote-pihviä. 188 senttimetriä entistä suuruutta sullottuna kauluspaitaan, villaneuleeseen ja siisteihin farkkuihin. Lattialle on laskettu reppu, josta kiikkuu lappu: ”This is not your bag.”
”Ihminen voi tottua hyvään. Kaikki taputtelevat selkään, ja voit vaatia mitä haluat. Sellainen ei kestä ikuisesti”, Saarela huokaisee.
”Jos oisin jäänyt brankkariksi, pääsisin kohta jo eläkkeelle.”
Hän haluaa näyttää tekstiä, jonka on kirjoittanut edellisenä iltana. Se on tätä haastattelua varten kirjoitettu useamman liuskan manifesti aiheesta julkisuus. Siitä, kuinka julkisuus on tehnyt Saarelasta merkityn miehen, kohuohjaajan.
Se on väsyneen miehen puhetta.
Maineeni on ollut raskas kantaa. Olen ollut helppo negatiivisen uutisoinnin ja julkisuuden kohde lehdistölle aiemman ”polttomerkkini” vuoksi. Ammatillisesti olen ollut viimeiset vuodet vitsi.
Kun Saarela lähettää tekstin myöhemmin sähköpostilla, loppuun on lisätty katselusuositus: Netflixin tuottama Making a Murderer, jossa poliisin väitetään lavastaneen syyttömästä syyllistä.
Nyt haluaisin jo toipua. Myöskin antaa itselleni anteeksi. Viha ja itsensä loputon syyllistäminen syö. Se kalvaa ja vie lopulta elämänhalun. En vain tiedä välillä, mistä ammentaa voimavaroja.
Kun Saarelaa kuuntelee, on vaikeaa erottaa, puhuuko hän elokuvasta vai elämästä. Hän eksyy alati tolkuttomille sivupoluille, kertoo tarinoita tarinoiden sisällä. Ehkä faktalla ja fiktiolla ei ole paljoa eroa. Kaikki on tarinaa.
Helsingissä syntynyt ja varttunut Saarela työskenteli ensin palomiehenä, mutta kiinnostui elokuvasta 1980-luvun lopulla. Hän päätyi hakemaan Ylen käsikirjoittajakoulutukseen, jota veti dramaturgi Tove Idström.
”Toven kurssilla käytiin vuoden ajan läpi Robert Townen Chinatownia, purettiin se kohtaus kohtaukselta. Joka ikinen kuva ja kuvien sisällä olevat merkitykset. Miksi silmälasit ovat suihkulähteessä, ja niin edelleen.”
Ammatinvalinnan kohdalla on Saarelan mukaan kyse ”oikeassa tai väärässä paikassa johonkin aikaan olemisesta”.
”Kyllä mä uskon, että tämä oli ihan oikea paikka. En olisi muuten lukenut Stanislavskia, Meyerholdia ja Aristoteleen Runousoppia. En olisi oppinut, kuinka kaikessa draamassa on sama kaava, ja mitä kaikkea sillä voi tehdä.”
Saarela sovelsi oppeja Lunastukseen, vuonna 1997 ilmestyneeseen debyyttipitkään. Se oli lyhytelokuvan budjetilla tehty kokoillan epookki, jota esitettiin Helsingissä vain yhdellä kopiolla, mutta joka kahmi hiljaisena elokuvavuonna kuusi Jussi-palkintoa ja televisiossa yli 700 tuhannen ihmisen yleisön.
Kriitikko Mikael Fränti kirjoitti Helsingin Sanomissa, että Saarela on ”herkästi loimuavalla” tarinallaan ”päässyt kokonaisvaltaiseen elokuvantekemiseen”. Tuon kritiikin Saarela muistaa yhä. Sitä lukiessa tuli itku. Elokuva oli ymmärretty – ja ennen kaikkea ”luettu” – oikein.
Saarela lävähti kertaheitolla kotimaisten tuotantoyhtiöiden tutkaan. Ensimmäisenä kopin otti Matila-Röhr Productions, joka kutsui ohjaajan toimistolleen Kaapelitehtaalle. Neuvotteluhuoneessa istuivat yhtiön omistajat Marko Röhr ja Ilkka Matila sekä kirjailija Antti Tuuri, mutta suurnimet kalpenivat sille, mikä odotti pöydällä.
Kolmekymppistä Saarelaa toivottiin ohjaamaan Tuurin kirjoihin perustuva sotaeepos Rukajärven tie. Vain hullu olisi kieltäytynyt.
Rukajärven tiestä tuli menestys. Se oli 1990-luvun katsotuin kotimainen elokuva – 420 tuhatta katsojaa. Televisiosta sen näki uudenvuodenpäivänä 2001 yli 1,2 miljoonaa suomalaista.
Saarela oli halunnut nostaa jatkosodasta esiin inhimillisyyden, toivon ja armahduksen. Ohjausta tituleerattiin suureksi suomalaiseksi sotakuvaukseksi Tuntemattomien ja Talvisodan rinnalla.
Samaa inhimillisyyden, toivon ja armahduksen kolminaisuutta jatkoi heti seuraavana vuonna ilmestynyt Bad Luck Love. Se kuvattiin kahdessakymmenessä päivässä.
Päähenkilö Ali tappaa miehen, joutuu vankilaan ja palaa sieltä muuttuneena miehenä. Ihmiset ympärillä eivät vain näe muutosta.
”Päähenkilö toistaa, että `mä oon muuttunu jätkä, ettekste vittu tajua sitä, saatanan urpot`. Muidenkin täytyisi se ymmärtää”, Saarela sanoo.
Alin käsityksen mukaan riittää, että hän muuttuu. Jos hän yrittää myös näyttää sen, asia on sillä kuitattu.
”Mutta eihän maailma sillä tavalla makaa. Kyllä se vain jollain tavalla tangeeraa tämän oikean elämän kanssa.”
Yhtäläisyydet Alin ja ohjaajan välillä eivät vielä tuolloin olleet niin ilmeiset, sillä Saarelalla pyyhki hyvin.
Hän teki kaikkea megatuotannoista pieniin rikosfilmeihin, Bad Luck Lovesta Rölliin ja metsänhenkeen. Jälkimmäinen sai kotimaassaan yli 300 tuhatta katsojaa ja sitä levitettiin kansainvälisesti Intiaa myöten.
Saarela kiersi festivaaleja ympäri maailman, nosti Elokuvataidetoimikunnan myöntämää viisivuotista taiteilija-apurahaa ja oli motivoituneempi kuin koskaan.
Seuraavan projektin piti olla suurempi kuin minkään aiemmista. Sen nimeksi annettiin Koston kevät.
Suomen sisällissota oli Saarelalle tuttu aihe, mutta nyt oli tarkoitus viedä tekeminen kymmenenteen potenssiin.
Aluksi piti tulla 12-osainen tv-sarja, sitten kuusiosainen, ja lopulta ajatus oli näyttää kolme 70-minuuttista osaa televisiossa ja julkaista yksi täyspitkä elokuva. Samaan tapaan oli tuotettu tanskalaisen Bille Augustin 170-minuuttinen uskontokuvaus Jerusalem.
”Soitin Solar Filmsin tuottaja Markus Selinille ja sanoin, että tämmöinen olisi. Markus sanoi, että loistavaa, onkos seksiä ja väkivaltaa? Mä sanoin, että on tarpeeksi.”
Yle kuitenkin jättäytyi elokuvasta pois. Projekti kaatui.
Monen vuoden työ valui hukkaan.
”En ikinä unohda sitä tunnetta”, Saarela huokaa.
”Me tehtiin Jorma Tommilan kanssa niin paljon työtä. Valehtelematta kymmenen tai kaksikymmentä tuhatta liuskaa erilaisia versioita. Elokuvan käsikirjoituksesta on valmiina kahdeksas, vai kymmenes versio. Sarjasta ties kuinka mones.”
Saarela ei ollut tottunut hylkäyksiin ja syytti siitä itseään. Takki oli tyhjää täynnä. Hän romahti psyykkisesti, vaikkei edes tajunnut sitä, kielsi koko ongelman.
”En osannut ottaa apua vastaan, vaikka sitä tarjottiin. Ei mun ura ollut alamäessä. Mä vain kirjoitin. Mulla oli hitosti kaikkea.”
Saarela pysyi kiireisenä mainospätkillä ja käsikirjoituksilla, mutta yleisö odotti uusia pitkiä elokuvia.
Saarela tarttui pulloon.
Kun hän täytti 50 vuotta vuosi sitten, Iltalehti juhlisti sitä jutulla, jossa listattiin kaikki kohut ja syytteet: rattijuopumus, lääkereseptien väärentäminen, näpistykset, baaritappelut, alkoholiongelma, ”auktoriteettikammo”.
Elokuvista mainittiin tasan yksi, Rukajärven tie.
Eivät viimeisimmät elokuvat edes olleet Saarelan näköisiä elokuvia, hän sanoo nyt.
”Ravihevosen on tosi vaikea laukata neljän neliömetrin aitauksessa. Jos sua kahlitaan liikaa, tapahtuu helposti niin, että lopputulos on jotain jota et enää tunnista omaksesi.”
Hän olisi kyllä pystynyt parempaan Suden vuoden ja sitä seuranneen Harjunpään ja pahan papin kanssa, jos häneen olisi luotettu. Saarelan mielestä ohjaajalla täytyy olla riittävästi vaikutusvaltaa, jotta elokuvasta tulee tekijänsä näköinen.
Pahan papista, Saarelan viimeisestä, on kulunut pian kuusi vuotta. Dekkaria tähdittivät Peter Franzén ja Jenni Banerjee, mutta sen näki vain 50 000 ihmistä. 1,7 miljoonan euron budjetista kerättiin teatterikierroksella takaisin alle kolmannes.
Harjunpään jälkeen Saarelan puhelin ei ole juuri soinut.
Jotain oli kuitenkin tehtävä, vuokra piti maksaa ja lapset ruokkia.
Talvella 2011 Saarela meni töihin tuttavansa polttimotehtaan katolle, jonka myrskyssä irronneet pellit piti korvata uusilla. Hän hytisi rakennustyömaalla ainoana suomalaisena mamuduunarien seassa.
Puheet alkoivat kiertää, että Olli Saarela on luovuttanut. Leffapiirit ovat pienet, ja jos musiikin päättyessä itselle ei riitä istumapaikkaa, takaisin leikkiin on liki mahdotonta päästä.
Se lannisti ja psyyke kärsi.
”Aloin vähitellen uskoa, että mä en ole mitään. Jossain viisaassa kirjassa sanotaan, että entisen menestyksen summaus ei ole tämän hetken mittari. Se on aivan totta.”
Saarela itse kuvaa tapahtumia ”sivuaskeliksi ja taka-askeliksi”. Hän aukoi päätään ja teki asioita väärin. Alkoholismi ohjaili suuntiin joihin ei pidä mennä, mikäli haluaa työllistyä jatkossakin.
Pohjalla käytiin keväällä 2014, kun nykyinen kumppani Jenny Rostain joutui kutsumaan poliisit pariskunnan kotiin selvittämään tilannetta ”kiukustuneen” Saarelan kanssa. Ryyppyputkessa ollut ohjaaja uhkaili poliiseja nyrkkiraudalla ja teräsputkella. Hänet tuomittiin viiden kuukauden ehdolliseen vankeuteen.
”Sen jälkeen ja sitä ennenkin ilmassa oli merkkejä siitä, että hei, toi jätkä on väsynyt”, Saarela sanoo.
”En ole ylpeä siitä.”
Hänen Nybergissä lainaamansa Antti Tuurin sitaatti on muuttunut muotoon: ”Kun kehutaan, se on kivaa. Kun haukutaan, se on vittumaista.”
Nyt Saarela on aloittanut uuden käsikirjoituksen, tai lukuisia.
Tärkein koskee omaa elämää. Alkoholi on jäänyt, rauha löytynyt ja tahto tehdä on kova. Talous horjuu, mutta uusia projekteja viedään eteenpäin askel askeleelta.
Mutta kuten Bad Luck Loven Alille, muiden ihmisten vakuuttaminen on vaikeaa. Saarela haaveilee, että voisi tehdä ”oman porukan kanssa” vaikka lyhäreitä.
Juuri nyt sekin tuntuu aika epätodennäköiseltä. Saarela on pudonnut piireistä.
Nopeasti tullut kuuluisuus, vastuu miljoonien hintaisista projekteista sekä viimeistään näkyvä paikka kulttuuriministerin mielitiettynä rikkoisivat ihan ketä tahansa. Kun tähän yhdistetään vielä suomalaisen miehen ylpeys ja kyvyttömyys puhua omasta kivusta, saadaan Olli Saarela.
Hän on tottunut selviämään yksin. Tietyistä asioista ei vaan puhuta, röyhistellään mieluummin rintaa Iltalehden viihdesivuilla.
”Häpeä on välillä vahva. Että enhän minä, vahva jätkä, voi näin kärsiä.”
Elokuva-alalla yksin ei kuitenkaan voi selvitä.
Verkossa on pyörinyt nimikkeitä Saarelan uusille ideoille, suureellisia nimikkeitä, kuten Ambomaan pelastajat – The Rescuers of Africa, Pippi – The Strongest Woman in the World ja And the Land is Dark.
Tieteisfiktiota, biker-elokuvaa, sadomasokismia ja historiallista epookkia edustavat konseptit tuntuvat vähän hulluilta. Suomessa tehdään tällaista genre-elokuvaa hyvin vähän.
Simo Häyhästä kertova White Death on ollut jonkin verran esillä mediassa, mutta rahoituksen saaminen on vaikeaa. Viime vuonna sille haettiin Suomen Elokuvasäätiöltä tuotantotukea, mutta päätös oli kielteinen. Pettymys oli kova, sillä ilman säätiön tukea Suomessa ei käytännössä tehdä elokuvaa.
Kielteinen päätös pisti miettimään. Onko aihevalinta liian vaikea tai väärä? Onko Saarelan julkinen maine vaikuttanut ratkaisuun?
”Ruotsalaiset repivät ikeniään, kun ne kuulivat, että Suomessa on keksitty tällainen juttu”, Saarela sanoo puolestaan Peppi-elokuvasta. Sen vetovastuu on nyt Jenny Rostainilla ja ruotsalaisella tuotantoyhtiöllä.
Ja sitten on vielä elokuva Kekkosesta. Sekin on hyvin alkutekijöissään, mutta ajatus muodosta on.
”Mietin, että henkilökuvaa en halua missään nimessä tehdä. Me tehdään tarina. Mutta jotain ihan uutta. Ja kansainvälistä.”
Jos elämä on elokuvaa, Saarela kamppailee nyt loppukohtauksen kanssa. Bad Luck Loven Ali saa lopulta armahduksen, mutta riittääkö Saarelan sivuilla vielä tilaa sovitukselle?
Hän aikoo yrittää. On pakko.
Ensin täytyy tervehtyä. Haastattelua edeltävänä päivänä Saarela on joutunut Jorvin sairaalaan tutkimuksiin, ja keväällä on edessä iso leikkaus. Sen jälkeen hän odottaa innolla töihin ryhtymistä.
Pari päivää myöhemmin Saarela lähettää tekstiviestin, jossa lukee: ”Life IS still GOOD!”
On pakko uskoa, että elokuva päättyy onnellisesti.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa
Kuvat: Lina Jelanski
