Suomen pohjoisimmassa kylässä on kaikkea paitsi baari.
Jos haluaa Nuorgamiin, on ensin ajettava pohjoiseen niin kauan, että Suomi loppuu. Sitten on käännyttävä vielä kerran oikealle.
Täältä katsottuna Rovaniemi on etelää, eikä oikein mikään pohjoista.
On tammikuinen perjantai, eikä asuntolaviikonloppu Saamelaisalueen koulutuskeskuksella Inarissa kiinnosta Lada Suomenrinnettä. Hän istuu grafiitinharmaaseen Volkswagen Passatiin ja lähtee ajamaan.
On helpompi tulla kotiin.
Lada, 20, muutti Nuorgamiin nelivuotiaana. Hän syntyi Murmanskissa, sitten äiti avioitui kuudennen polven kauppiaan kanssa. Suomenrinne asui kylällä koko vuosituhannen alun, kunnes lähti Rovaniemelle lukioon. Ylioppilasjuhlien jälkeen kutsuivat Indonesia ja Australia.
Viime huhtikuussa oli edessä paluu kotiin. Kesä Nuorgamissa ja isän kaupassa.
Silloin, kesällä, Nuorgam elää.
Silloin eteläsuomalaiset ajavat Suomen loppuun nähdäkseen keskiyön auringon.
Silloin etelään muuttaneet kyläläiset tulevat takaisin, soutamaan lohta halajavia turisteja Tenolle.
Nyt on toisin.
Ulkona on kuusi astetta miinusta. Jos päivä olisi kylmempi, kirpakan ja vihlovan pakkasen välimaissa, Nuorgamin kaupan edessä seisovat autot hyrräisivät tyhjäkäynnillä pihassa ostosten teon ajan. Lähes kaikki ovat Norjan kilvissä.
Nuorgam on yhden raitin kylä. Kun saapuu Utsjoelta päin ja kyltti toteaa, että vajaan 200 asukkaan Nuorgamissa ollaan ja rajoitus putoaa viiteenkymppiin, ikkunoista virtaa ohi kaksi ruokakauppaa, kaksi bensiiniasemaa, kaksi rakennustarvikekauppaa, kaksi porotuotekauppaa, vaateliike, autokorjaamo, Alko.
Katuvalot, pyörätienpätkä, Lomakeskus parkkipaikkoineen.
Ja sitten yhtäkkiä pieni kyltti, joka kertoo, että ollaan valtakunnanrajalla. Norja ei tee numeroa itsestään, sanoo vain, että Finnmarkin fylkessä ollaan ja ajovaloja pitää edelleen käyttää päiväsaikaan.
Vain liikennemerkkien fontit ja värit paljastavat, että tuohon se Suomi loppui.
Kun Nuorgam horrostaa, jopa 97 prosenttia Suomenrinteen marketin asiakkaista on norjalaisia. (Ja kertaostos lähes nelinkertainen verrattuna keskimääräiseen markettiin.)
Heitä tulee kaikkialta Finnmarkista. Nuorgamiin saapuu ostoksille koko lääni. Pohjoisessa parinsadan kilometrin ajo ei ole mitään.
Pääsiäiseksi Finnmarkin 36 000 norjalaista ostavat jopa 5 000 kiloa jauhelihaa, joka kaupan täytyy jauhaa itse, sillä niin suurien määrien tuominen vakuumipakkauksissa on mahdotonta. (Lisäksi norjalaiset haluavat lihansa palvelutiskeiltä.)
Muslimiasiakkaitakin käy Norjan Kirkkoniemestä, vajaan parin sadan kilometrin päästä, sen verran, että kauppaan kannattaa tilata Oulusta halal-lihaa. Toisaalta kaupankin työntekijät ovat Suomen lisäksi Venäjältä, Kuubasta ja Keniasta.
Kun Nuorgam ei pääse maailman luo, maailma on tullut Nuorgamiin kuin mihin tahansa muuallekin Eurooppaan.
Paikallisia on niin vähän, että heidät tuntisi, vaikkei olisi kassalla töissä. Mutta jos on, kuten Suomenrinne välillä, oppii äkkiä, mitä tupakkaa kukin ostaa kun on rahoissaan ja silloin kun ei ole.
Mutta muuten kauppa näyttää samalta kuin muutkin kaupat. Sen yhteyteen rakennettu ravintola on kylän sydän. Samanaikaisesti huoltoaseman kahvila ja lounaspaikka, jossa törmää ihmisiin ja kuulee hyvin äkkiä, mitä on tapahtunut. Jos on tapahtunut.
Suomenrinteen Rajamarketin ravintolasta löytää usein kauppiaan ja toistakymmentä kyläläistä.
”Tässäkö se nyt on”, Lada mutisee ja kurvaa Passatin oikealle, lumiselle pihatielle.
”Viimeks mie ajjoin pimmeessä ohi.”
Tien päässä on rinteeseen rakennettu kaksikerroksinen talo, pieni farmari-Volvo. Alakerran oven edessä seisoo vaaleahiuksinen nainen tupakalla toppatakki päällään. Janika Tapio, 26, oli huomannut Snapchatistä Ladan saapuneen kylille ja soitellut iltamenoista.
Jaloissa pyörii husky, hangessa on narussa kaksi muuta koiraa, toinen liki vyötärökorkuinen malamuutti, toinen pienempi sekarotuinen, lumen ja talven valkoharmaita kaikki kolme.
Love Makes a House Home, toivottaa eteisen kaunokirjaiminen sisustustarra tervetulleeksi, mikron kokoinen valmistakka loimottaa lämmintä alakertaan, husky ja pörröinen kissa pyörivät jaloissa.
Lada marssii suoraan keittiöön. ”Otatteko kahvia?”
On perjantai, mikä normaalisti olisi yhtä kuin 24 olutta per henkilö. Mutta Janikalla on seuraavana päivänä töitä, Ladalla taas on tammikuun kestävä detox (tosin tupakkaan hän on sortunut heti Nuorgamiin palattuaan).
Televisiossa pyörii Suomen Venla-gaala, mutta eteisen ja olohuoneen välikön seinästä pistävä kello on tunnin vähemmän kuin lähtiessä.
Ihan siksi, ettei Janika mene sekaisin työajoissaan.
Janika on asunut Norjan puolella Polmakissa syyskuusta. Hän vaihtoi Nuorgamista ja Utsjoelta lähihoitajaksi ja muutti kaksikerroksisen punaisen talon kellarikerrokseen vuokralle. Työpaikka on parinkymmenen kilometrin päässä Tanan kyläkeskuksessa.
”Mähän en ole osannut ruotsia koskaan. Kouluaikoina oli meininki, että ei ruotsi voinut vähempää kiinnostaa. Mulla ei ollut mitään hajua lähihoitajan sanastosta, mutta käytännössä oppii. Kun näät, niin ymmärrät. Nyt verotoimistossa voi käydä ilman tulkkia. Ne vastaa englanniksi siellä, mutta sanon, että puhukaa vaan norjaa”, Janika sanoo.
”On se perseestä, että kun norjalaiset tulee kauppaan, niin ne automaattisesti puhhuu norjaa”, Lada komppaa. ”Mullekin on monta asiakasta suuttunut, kun en osaa selittää jotain norjaksi, vaikka osaisin englanniksi. `Eikö täällä kukaan osaa norjaa?`” hän imitoi.
”Me ollaan norjalaisia varten täällä. Kun isä palkkaa ihmisiä, eka vaatimus on ruotsin kielen taito.”
Ei tarvitse olla paikallinen ymmärtääkseen, miten paljon Utsjoen kunta, johon Nuorgam kuuluu, on naapurimaansa armoilla.
Rajakaupan lisäksi Norja työllistää noin kymmenen prosenttia utsjokelaisista. Moni nuorgamilainen on jättänyt Suomen ja siirtynyt pari kilometriä rajan taa: rahan takia, oikeastaan kahdesta syystä.
Ensinnäkin, Utsjoki on rajakunta, mikä tarkoittaa, että sillä on omanlaisensa verobyrokratia. Virkamies saattaisi kutsua kahden maan verotuksen ja sosiaaliturvan väkisin yhdistämistä haasteelliseksi, mikä olisi vähättelyä.
Jos suomalainen asuu Suomessa, mutta on töissä Norjassa sairaanhoitajana, hän maksaa veronsa Utsjoelle, mutta sen lisäksi 10 prosenttia sosiaaliturvamaksuja Norjaan. Se nostaa veroprosenttia helposti pitkälle yli neljänkymmenen.
Kun muuttaa rajan toiselle puolelle, siirtyy kokonaan Norjan verotuksen, sosiaaliturvan ja terveydenhuollon piirin.
Ja mikäs siinä, sillä rahalleen saa vastinetta.
”Jos meet päänuppi auki Tanaan, niin kyllä ne tosi äkkiä laittavat Kirkkoniemeen keskussairaalaan. Ovat tosi tarkkoja, varsinkin, jos jotain on kolahtanut. Ne ei ota riskejä, koska Norjassa lääkärit joutuu tosi kovaan vastuuseen”, Janika sanoo.
”Mäkin olen hoitanut asiakasta, joka on vammautunut lääkärin tekemästä virheestä, ja se on nykyään kunnan rikkain.”
Toinen syy muuttoon on se perinteisempi: Norjassa on Norjan palkat.
Suomessa lähihoitaja saa keskimäärin 12 ja puoli euroa tunnilta. Janika tienaa tällä hetkellä 176 kruunua eli kahdeksantoista euroa. Kun hän käännättää lähihoitajanpaperinsa Helsedirektoratetille, paikalliselle Valviralle, joka valtuuttaa Norjassa työskentelevät terveysalan työntekijät, palkka nousee reiluun 200 kruunuun, nykykurssilla noin 21 euroon.
Palkat ovat olleet vieläkin paremmat, mutta öljyn romahtaneen hinnan takia Norjan kruunu on romahtanut. Euro on vahvistunut vuodessa yli 12 prosenttia kruunuun nähden.
”Jos otat Suomen tilille palkan, siitä saattaa lähteä monta sataa euroa. Jos jotain tarvitsee maksaa Suomen puolelle, mä vain siirrän könttäsumman Suomen tilille.”
Kahvit on juotu, venlat ja kymppiuutiset loppu. Janika ja Lada tulevat pihalta tupakalta.
”Meille on luvattu pitää baari auki!” Janika sanoo. ”Mie laitoin viestin baarityöntekijälle, että täältä oltais tulossa.”
Siinä eivät detoxit tai aamutyöt haittaa. Nuorgamin kylän oma baari on ollut kiinni kaksi vuotta.
”Täällon silleen, että lähdetään vaan. Ihan sama jostain aikatauluista. Ei meillä ole kuin aikaa”, Lada sanoo.
”Jos joku on lähdössä, sitä pitää käyttää hyväkseen. Mekin lähdettiin Vardöön kerran kuskeiksi yhdeltä yöllä, kun kysyttiin, lähdettekö.”
Vardön kaupunkiin on 160 kilometrin matka.
”Sitten matkalla tempaisin kännit ja aamulla töihin. Mutta on vaan mentävä.”
Baari on Suomen ja EU:n pohjoisin, nimeltään Rastigaisa. Se sijaitsee Utsjoella. Sinne on 50 kilometrin ajo.
Se ei tunnu missään. Ja sitä paitsi: nykyinen tiekin on levennetty.
”Nuorgamiin on aina kiva palata”, Lada Suomenrinne, 20, sanoo.
Toppatakit vedetään niskaan. Janika istuu Volvon rattiin, Lada Volkkariin. Keuloihin kiinnitetyt lisävalot syttyvät ja autot kurvaavat takaisin Suomea kohti.
Ensin läpi Polmakin kylän. Sitten jarrutus tullille, viiteenkymppiin ja kolmeenkymppiin.
Suomen puolella ei ole ollut rajavartijoita pariinkymmeneen vuoteen. On Norjan vastuulla, ettei rajaa ylitetä luvatta, vaikka tänäkin perjantai-iltana kuka tahansa voi vain ajaa yli.
Toista on silloin, kun tulli on auki arkisin puoli yhdeksästä viiteen. Sen ansiosta Nuorgam ei ole norjalaisten Tallinna, ei ihan. Elintarvikkeita ja viinaa kyllä kannetaan rajan yli, lihaa saa tuoda kerralla vain 10 kiloa, olutta 19 pikkutölkkiä.
Kuitenkin, kiitos kahden raja-Alkon, Utsjoella myydään alkoholia niin paljon, että jokaisen kuntalaisen tulisi juoda yli litra puhdasta alkoholia, noin kolme Koskenkorva-pulloa joka viikko.
Kun palkkapäivä koittaa kuun ensimmäisenä tai kahdentenatoista, tullissa saattaa törmätä tarkastukseen.
”Kyllä kaikki heti tietää ja kertoo, jos on tarkastus”, Lada sanoo.
Suomeen saapuminen tuntuu jopa juhlalliselta verrattuna vähäeleiseen Norjaan. Suuri tähtikyltti toivottaa tervetulleeksi: Suomi Suopma Finland. EU.
Yhtäkkiä bruttokansantuote asukasta kohden putoaa puoleen, valuutta muuttuu, hiihdossa hävitään. Päivisin syödään kaksi lämmintä ateriaa, eikä leivälle laiteta makeaa.
YleX soi, kylän katuvalot vilisevät ohi ja autot kaartavat kaupan pihaan, Nuorgamin ”torille”.
On kello yksitoista perjantai-iltana, mutta K-Marketin valomainoksen ja bensiiniaseman katoksen kajossa on hiljaista. Ihmisiä ei näy, ainoat vieraat autonvalotkin lipuvat kaukana Tenon vastarannalla.
Saana Antikainen, 28, nojailee kaupan päädyssä teräsportaisiin kädessään Karhun tölkkilavan jämät muoveineen. Hänellä on jalassaan neonpinkit toppahousut ja tohvelit. Sen kummempaa biletoppia ei Utsjoella baarissa tarvitse.
Portaiden päässä on hänen asuntonsa, yksi kolmesta kaupan työntekijöitä silmälläpitäen rakennetusta yksiöstä. Ladan isä on Saanan pomo.
”Kalijaa? On kylymiä”, hän tervehtii ja nousee Ladan kanssa Janikan autoon.
Volkswagen jää parkkiin.
Saana tuli Rovaniemeltä Nuorgamiin neljä vuotta sitten, mutta ensimmäinen kaamos on päättymässä vasta nyt. Hän on ollut neljä kesää kaupalla töissä ja nyt ensimmäistä kertaa talven.
Syyskuussa kesäsesongin päätteeksi kylässä hohkaavat kesäasukkaiden perävalot, mutta talvi, se on todellinen mittari, sillä ilman Golfvirtaa täällä ei asuisi kukaan edes kesällä.
Jos laittaisi Helsingin kaikki kadut jonoon Rautatieasemalta pohjoiseen, 1 119 kilometriä veisi Ivalon ja Inarin puoliväliin. Siitä taas on vielä hieman alle 200 kilometriä Nuorgamiin. Toiseen suuntaan ajamalla Moskovakin on lähempänä Helsinkiä.
Mutta joskus kylä oli vieläkin kauempana. Suomen kautta Nuorgamiin on päässyt vasta viitisenkymmentä vuotta. Ennen sitä kylä oli kyllä Suomea, mutta sinne oli kierrettävä autolla Norjan kautta.
Ensimmäinen tie Utsjoelta Nuorgamiin aukesi vuonna 1968, kuusi vuotta Suomenrinteen kaupan avaamisen jälkeen. Tien varrella oli aitoja ja portteja. Sitä seuraavina vuosina kärrypolusta kasvoi hiljalleen vuonna 1971 avattu pikitie. Oli pakko, sillä rekat tuppasivat ajamaan porttien läpi.
Kylällä pärjättiin omavaraistaloudessa, jokaisella talolla piti olla lehmä ja lampaita, monilla hevonenkin.
Hädin tuskin valoon riittäneet sähköt saatiin Norjasta vuonna 1958.
Lada kertoo, kuinka vielä hänen kouluaikoinaan vanhasta koulurakennuksesta saattoivat kovilla pakkasilla katketa sähköt.
”Sitten pelattiin lautapelejä kynttilänvalossa.”
Luonnon armoilla täällä ollaan yhä. Aurinko ei nouse näillä leveyspiireillä marraskuun lopun ja tammikuun puolivälin välillä kertaakaan. Kylä sijaitsee pohjoisrinteessä, joten tänne paistaa ensimmäisen kerran vasta helmikuussa.
”Kaamos ei ole paha, kovat pakkaset on. 35 ja siitä ylöspäin alkaa olla sellaisia, ulkona pärjää vielä, mutta starttaako auto, no eipä starttaa, soitanpa töihin. Takkaa pitää lämmittää koko päivä, että pysyy kämppä lämpöisenä. Kerran minulla jääty vessanpönttö”, Janika sanoo.
Toisaalta Jäämeri on lämmittämässä 30 kilometrin päässä. Siksi Nuorgamissa on usein lämpimämpää kuin Utsjoella, muusta Pohjois-Lapista puhumattakaan. Nytkin koko muu Suomi kärvistelee kovissa pakkasissa, mutta Nuorgamissa on miinusta vain muutama aste.
Sanotaan, että se, joka selviytyy kahden kuukauden kaamoksesta ja helmikuulle jatkuvasta hämärästä täällä Suomen reunan autiudessa ja jaksaa odottaa jäidenlähtöä vapun yli, ei lähde kylästä kulumallakaan.
Norjassa ajetaan rajoitusten mukaan, sillä jo kuuden kilometrin ylinopeudesta voi saada lähes 200 euron sakot.
Nyt tie on tyhjä ja hiljainen. Volvon valoissa hiljainen lumisade on kuin aavemainen, tyhjyydellä täytetty pyrypallo.
Nopeusmittari nousee satasen tuntumaan. Kun matkat ovat pitkiä, niitä pitää lyhentää itse.
Poliisi varmasti tietää, miten Lapissa ajetaan, mutta kiinnijäämisen riski on pieni. Tähän aikaan lähin päivystävä partio on 210 kilometrin päässä Ivalossa, eikä saavu Nuorgamiin edes arvokkaammissa myymälävarkaustapauksissa. Ja jos joku ajaa juovuspäissään, hänen on helppo väittää aloittaneensa juomaan vasta sen jälkeen, kun poliisi on hälytetty.
”Meillä on täällä omat paikalliset noppeuvvet, tietenkin. Utsjoelle on 45 kilsaa, me ajetaan sinne vartissa. Rajoitus on 80, mutta ei kukaan aja kahdeksaakymppiä, paitsi turistit”, Lada sanoo ja jatkaa sarkastisesti, ”paitsi että ne ajaa vielä hiljempaa, kun on pakko kattoo miten kaunis Tenojoki on.”
Mutta Nuorgamille sokeutuu, kuten mille tahansa muulle paikalle. Kaamoksen syvä siniharmaa ei tunnu miltään, eikä sitä edeltävä taivaan ja lumisen metsän rajaton harmaa, ei kesän loputon valo.
Edestä kajastavat ensimmäisen vastaantulijan valot. Ne ovat linja-auto Eskelisen, joka lähtee Nuorgamista Rovaniemelle joka aamu kymmentä vaille viisi.
Eskelisen bussi on Ladan mukaan ainut ”ihmismäinen” väline päästä Nuorgamiin ilman omaa autoa. Toinen vaihtoehto on postiauto, jolla matka Rovaniemelle kestää 13 tuntia. (Matkaa on 500 kilometriä, saman verran kuin Helsingistä Kokkolaan.)
Nyt näyttää, että bussi ajaa pääteasemalleen tyhjänä.
”Kyllä mie tsiigasin aina turisteja kesällä, että nyt on kyllä hyvännäköinen poika. Harmi vaan, etten nää ennää toista kertaa”, Lada sanoo.
Entäs Tinder?
”Norjalaisia. Ei toimi”, Lada sanoo.
”Sitten on lähiseudun poromiehiä”, Saana jatkaa.
”Älä ota ikinä naapurikylän poikia, ei toimi, testattu, ei”, Lada sanoo.
”Ja kun ne on sen näköisiä, että ne on oikeasti poromiehiä. Kaikissa kuvissa karvalakki päässä, punainen turvonnut naama ja kelekka”, Saana sanoo.
Kun Nuorgamin ainut baari, Staalonpesä, suljettiin omistajan kuoltua, ulos on ollut lähdettävä joko Rastigaisaan tai Norjan puolelle Tanan Blue X:ään. Se on pistävän sinisillä valoilla, kristallikruunuilla, valkoisella nahkalla ja lasereilla huikentelevan ja scifi-mauttomaksi somistettu klubi.
On Nuorgamin jengi, joka kyllä käy Utsjoella, kun ei muuallekaan pääse, mutta liikenne ei ole kovin vastavuoroista.
”Harvemmin me utsjokelaisia halutaan edes kutsua mihinkään. Me ei kauheesti tykätä, me ollaan sillä tavalla vähän rasisteja. Kaikki pikkukylät on”, Lada sanoo.
”Karigasniemi on oma porukkansa, Utsjoki on ja Nuorgam. Onnellisten ihmisten kylä, meillä on sellainen Facebook-ryhmäkin. Utsjokelaiset on vähän epämääräisiä. Karigasniemeläisillä on ongelmia, ne on kovia tyyppejä, känkstoja. Sitten on inarilaiset, ne vaan on.”
”Utsjokelaiset vittuilee. Nuorgamilaiset on avoimempia, ne kyselee ensin ja vittuilee sitten, jos on aihetta”, Saana sanoo.
Heti Nuorgamin kylän eteläpuolella tunturissa aukeaa Kaldoaivi, Suomen suurin erämaa.
Tie kumpuilee pitkin Tenon-törmää. Vasemmalle puolelle kohoavaan rinteeseen jää kauniisti valaistu talo omaan ylvääseen yksinäisyyteensä. Siellä asuu kihlattuineen poromies Aslat-Jon Länsman, 28, jonka kolmiviikkoinen poika on nuorin nuorgamilainen. Hän oppii kotikielenään pohjoissaamen.
Nuorgamiin syntyy maksimissaan muutama lapsi vuodessa. Kylällä olevalla ala-asteella on tällä hetkellä 14 oppilasta, jaettuna suomen- ja saamenkielisiin luokkiin.
Aslat-Jonille oli ollut lapsesta asti itsestään selvää, että hänestä tulee poromies. Pari vuotta sitten hän osti osan isänsä tokasta ja alkoi hoitaa sitä tunturissa perinteisin saamelaisin opein. Sen lisäksi hänellä on erämatkoja tarjoava yritys.
Samaa uraa hän toivoo jo nyt pojalleen. Saamelaisille poronhoito ja kalastus ovat identiteetin osa ja tapa pitää uhanalaisemmaksi ja uhanalaisemmaksi muuttuva kulttuuri hengissä.
Kulttuuria uhkaa ennen muuta etelä. Nuorgamissa kun ei oikein ole mitään koulutusta vastaavaa työtä korkeakoulutetuille. Tänne voi saapua eräyrittäjäksi, kaupankassalle, rakennusmieheksi tai hoitajaksi.
Siksi Ladakin – toisin kuin Kemistä Hyvinkään kautta Nuorgamiin päätynyt Janika ja puoliksi Rovaniemellä elävä Saana – haluaa sieltä pois.
Kun hän sai 12-vuotiaana vuonna 2007 kotiinsa internetin, maailma muuttui samalla tavalla kuin niin monella muullakin pienen paikkakunnan nuorella.
Vaikka Nuorgam oli kaukana, yhtäkkiä kaikki ihmiset olivatkin yllättävän lähellä.
Berliinissä tapaamansa suomalaisen kanssa saattoi päätyä samaan aikaan Australiaan liftaamaan. Tai sitten tavata samassa paikassa lyhytikäisestä Omegle-chättiruletista tutun meilikaverin kanssa. Tai nyt seurata Hätä-Miikkaa, Elias Gouldia ja Antti Holmaa Snapchatissä kuin kaikki muutkin parikymppiset suomalaiset.
Viime vuosina kylän parikymppiset miehenalut ovat innostuneet viettämään talvensa Thaimaassa. Ja ovatpa ensi kesänä mahdollisesti luvassa Nuorgamin ensimmäiset thaihäätkin.
Silti paikka on opettanut nuorgamilaiset sosiaaliseen pakkoon. Kavereitaan ei voi valita. Eikä siinä ikäkään juuri merkkaa. Jos jonkun luona on viikonloppuna etkot, sinne saapuvat kaikki, jotka ovat lähdössä johonkin. Oli ikää sitten 20 tai 50.
”On mulkvisteja, joista ei tykkää yhtään, mutta kyllä me ollaan tekemisissä kaikkien kanssa”, Lada sanoo.
Jos he asuisivat samassa yliopistokaupungissa, Lada, Saana ja Janika tuskin pyörisivät samoissa piireissä. Lada käy Makian takissaan aivan hyvin hipsteristä ja jakaa Instagramiin kuvia lukemistaan kirjoista, kun taas Saana ja Janika ovat selkeämmin maakunta-Suomesta.
He tiedostavat sen itsekin: kun puheeksi tulee matkamusiikki, Saana naureskelee, ettei Lada halua kuunnella mitään Sonata Arcticaa tai Klamydiaa, jota hänellä on puhelimessaan.
Toisaalta Lada kertoo, kuinka hänkin oli joutunut laittamaan toisena lukiopäivänään Rovaniemellä mekon ja huulipunaa, kun oli ensimmäisenä päivänä huomannut, kuinka kaikilla muilla oli ”jotain vitun Chanelin hajuvettä”.
Helsingissäkin hän kävi ensimmäisen kerran kunnolla vasta lukioikäisenä.
Syksystä asti Lada on asunut Jeeran asuntolassa Inarissa, jossa hän opiskelee vuoden pohjoissaamen kieltä ja kulttuuria, kun ei muutakaan tähän hätään keksinyt. Keväällä hän aikoo hakea Aaltoon ja Lahden Muotoiluinstituuttiin opiskelemaan valokuvausta ja lähettää kesää varten työhakemuksia Islantiin.
Lada sanoo, että Nuorgamiin on kiva palata. Viime keväänä hänen tullessaan Australiasta pari ensimmäistä kuukautta menivät hyvin. Sen jälkeen Saana joutui kuuntelemaan koko ajan enemmän valitusta tupakkatauoilla.
”On täältä pakko päästä pois, jos on nuori ja kaipaa elämäänsä menoa ja ihmisiä, kun täällä niitä ei oo kuin kesäisin”, Lada sanoo.
”Kaikki kaverit oli Rollossa, meillä on yhteinen WhatsApp-ryhmä, laittoivat vaan kuvia sieltä keikoista. Oli Juno, oli Gasellit. Ihan mahtavia menohommia. Ite olin täällä, töissä tai sitten korkeintaan Blue X:ssä.”
Aslat-Jon Länsmanin suku on merkinnyt poronsa samalla tavalla jo yli 300 vuotta.
”Lissää kalijaa takapenkille?” Saana keskeyttää.
”Saanalla on nuorgamilainen tahti päällä”, Lada nauraa.
Nuorgamilaisella tahdilla tarkoitetaan hänen mukaansa sitä, että juo kaksi kerrallaan. Eikä se katso paikkaa. Niin Lada kertoo tehneensä käydessään viime kerran Kallion baareissa kavereidensa kanssa.
”Nuorgamissa on sellainen periaate, että jos joku alkaa ryypätä, niin uskovaiset ja evväät on yhteisiä. Ei täällä oo kenenkään omia kaljoja tai muutakaan”, Saana sanoo.
Lada: ”Ei täällä kukkaan tuu silleen, että sie joit kaks kaljaa. Niinku Rovaniemellä, että maksa mulle viis euroa. Tai autot, niin ei täällä kukkaan bensarahhaa pyydä.”
Janika: ”Se on kuski, joka jää viimeiseksi.”
Lada: ”Kesällä toimii se, että aloittaa juomisen heti, kun pääsee töistä, niin ei tarvii ikinä olla kuskina. Tai niinkun yks juhannus. Oli boolia, otin sitä heti kun työt loppui.”
Saana: ”Mie olin viime juhannuksena töissä, satutko muistamaan. Meikäläinen oli sen sunnuntain töissä, neljä tuntia kiska auki. Kaikki muut tulee tuhannen krapulassa, että onko sulla kalijaa. No on!”
Lada: ”Se oli kyllä rankka se juhannus.”
Saana: ”Nuorgamissahan on neljän päivän juhannus. Vähintään. Joillain se kestää viisi tai kuusikin päivää. Riippuu vapaapäivistä.”
Lada: ”Jos niistäkään.”
Saana: ”Aamusta heti kun avvaat silimät, rupeet juomaan. Sitten sää ossaat vaeltaa sinne tiettyyn paikkaan, mihin koko kylä kokkoontuu. Siellä on kaikki ja kaikki juo. Sinne on saattanut osa sammua, mutta nekin herrää kun sinne mennään.”
Utsjoen kylä näyttää siltä, millaiseksi Alaskan kuvittelisi. Nelostien molemmat puolet leviävät kentäksi, jonka päälle ripottelee hiljalleen lunta. Ikkunoista näkyy pelkkää pimeyttä.
Rajan ylittävä Saamen silta on suuri ja komea, mutta ei sitä tähän aikaan kukaan aja, sillä Tenon toisella puolella Norjassa ei asu näillä kohdin ketään.
Rastigaisa on ainut auki oleva paikka, eikä sinnekään ohiajava vahingossa eksyisi.
Kaikki polttavat tupakat. Saana heittää kaljatölkin lumeen ja kävelee muiden perässä terassille kolatun polun läpi baariin.
Baari on sisustukseltaan kuin mikäkin villin pohjoisen saluuna, paitsi että siellä soi Laura Närhi ja asiakkaana on kaksi paikallista miestä.
Karaoke on rikki.
Ei tapahdu yhtään mitään.
Teksti: Oskari Onninen
Kuvat: Jussi Särkilahti
Juttuun on haastateltu myös kauppias Jari Suomenrinnettä, lihanleikkaaja ja eräyrittäjä Esa Simosta sekä entistä rajavartiomiestä ja kunnanvaltuutettua Veikko Guttormia.
