Sonja Saarikoski lopetti sellonsoiton, koska ei voinut olla paras. Thomas Bernhard osoitti, että naurettavaahan se oli.
”Jonain huhtikuun päivänä, jota en enää muista tarkemmin, minä heräsin ja sanoin itselleni pianonsoitto on nyt loppu. Enkä enää koskenut koko instrumenttiin. Menin suoraa päätä opettajan luo ja ilmoitin hänelle pianon kuljetuksesta.”
Thomas Bernhardin Haaskion kertoja on lopettanut pianonsoiton, koska on ymmärtänyt, että ei voi olla siinä parempi kuin Glenn Gould. Tämä johtuu siitä, että ”Glenn on paras, vuosisadan paras”, vaikka kertoja, ja myöskin pianonsoiton Gouldin takia lopettanut, myöhemmin itsensä tappamaan päätynyt Haaskion nimihenkilö Wertheimer eivät sitä halunneetkaan aluksi myöntää.
Sillä karmea kohtalohan siitä olisi tullut – olla vain ”yksi eurooppalaisista piano-
virtuooseista”, kun on olemassa Glenn Gould, jonka tulkintaa Goldberg-variaatioista pidetään niin ihmeellisenä, että se kiertää tälläkin hetkellä jossain avaruudessa osana Voyager-levyä, jonka toivotaan vielä joskus päätyvän maapallon ulkopuolisen elämän käsiin.
Jonain jonkun kuun päivänä, jota en muista enää tarkemmin, minä heräsin ja sanoin itselleni sellonsoitto on nyt loppu. Se oli vaikea ja karmea päätös. Ei naurattanut yhtään, toisin kuin aina silloin, kun luen Gouldin varjoon jääneistä pianonsoittajista.
Ehkä päätökseni olisi ollut kevyempi, jos olisin silloin tiennyt, että 35 päivää sen jälkeen kun minä synnyin, kuoli Thomas Bernhard, oopperalaulun keuhkosairauden takia jättänyt kirjailija, joka on kirjoittanut klassisesta musiikista ja siihen liittyvästä maailmasta paremmin kuin kukaan lukemani tekstintekijä. Mutta en tiennyt, koska sen ajan, jonka olisin voinut käyttää perehtymällä kiinnostaviin kirjailijoihin, vietin musiikkileireillä ja Sibelius-Akatemian harjoitusluokissa, ja koitin opetella spiccaton, jota en koskaan kunnolla oppinut.
Spiccato (nopea pomppiva jousityyli, jota tarvitaan esimerkiksi sellistien peruskauran Elgarin sellokonserton toisessa osassa) monien muiden yksittäisten syiden ohella johti siihen, että minusta ei tullut ammattimuusikkoa, vaikka olin suunnitellut niin 12-vuotiaasta 19-vuotiaaksi. Olin lahjakas, niin minulle sanottiin. En varmasti ”virtuoositasoa”, mutta ammattilaiseksi minulla olisi ollut rahkeita.
Mutta se ei riittänyt. Ei, koska mitä pidempi aika kuudesluokkalaisen päätöksestä ryhtyä sellonsoittajaksi (solistiksi tietysti) kului, sitä selvemmin kävi ilmeiseksi, että minusta ei koskaan tulisi yhtä hyvää kuin joistakin muista.
Taiteen tasoa on mahdotonta mitata. Monen mielestä esimerkiksi nobelisti Thomas Mannin Tohtori Faustus on paljon parempaa klassisesta musiikista ammentavaa kirjallisuutta kuin Bernhardin Haaskio, Vanhat mestarit, Häiriö ja niin edespäin. Minun mielestäni näkemys on väärä, mutta en voi sanoa olevani oikeassa, koska kyse on mielipiteestä. Tämä on niin itsestään selvää, että sitä olisi turha kirjoittaa, ellei taidekritiikki usein väittäisi, monesti rivien välistä, tietävänsä objektiivisen totuuden taiteen niin sanotusta ”laadusta”.
Tämä itsestäänselvyys, taiteen ja taiteen kokemisen pohjimmiltaan täydellisen subjektiivinen luonne, tuntuu monesti jäävän ”tärkeämpien asioiden” varjoon. Kiinnostavinta vaikuttaa olevan löytää vastaus absurdin valheelliseen kysymykseen: kuka on paras. Tämä näkyy esimerkiksi klassisen musiikin kilpailuissa, joiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvun jälkeen. Pelkästään kansainvälisiä pianokilpailuja on Alink-Argerich-järjestön mukaan noin 800, muita instrumentteja ja kansallisia kilpailuja laskiessa puhutaan tuhansista ja taas tuhansista.
Tunnetuin ja perinteikkäin Suomessa pidettävä kilpailu on kerran viidessä vuodessa järjestettävä kansainvälinen Jean Sibelius -viulukilpailu. Viime joulukuussa Helsingissä kilpailtiin 11. kertaa. Huomio oli jälleen suurta suorine lähetyksineen ja tv-kommentaattoreineen. Klassinen musiikki kiinnostaa kansaa tuskin koskaan niin paljon kuin tällaisen kilpailun aikana.
Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, päinvastoin, mutta valitettavasti huomiolla ei tunnu usein olevan mitään tekemistä itse musiikin kanssa. Näidenkin kilpailujen aikana puhuttiin hyvin menneistä suorituksista, kilpailun johtamisesta kuin 100 metrin juoksussa, Bartókin sooloviulusonaatin selättämiseen tarvittavasta ”adrenaliiniruiskeesta” (eihän mennyt jo dopingin puolelle?) ja kerrottiin, että kilpailun voittanut Christel Lee ei antanut ”multivirtuoosin vaikutelmaa”. Twitterissä kävi ihan oma kuhinansa, kun kansalaisten piti päästä kertomaan, kuka ”veti parhaiten” ja kenen eleet ärsyttivät eniten.
Tällaisten määrittelyjen perusteella tulee mieleen, että Bartók taisi oli oikeassa todetessaan kilpailujen olevan hevosia eikä muusikkoja varten.
Kilpailu- ja kykypuhe vertauksineen eivät kuitenkaan yllätä. Opetetaanhan klassiset muusikot vertailun ja ”oikeiden vastausten” kaidalle tielle pienestä pitäen. Klassisen musiikin koulutus perustuu siihen, kuinka soittaa juuri niin kuin nuotissa lukee. Pakkohan se on, koska koko hommassa on vuosikaudet kysymys muiden tekemien kappaleiden ulkoa opettelusta. Vaikka opettaja olisi kuinka lempeä, musiikin tosissaan ottava oppii varomaan, jopa pelkäämään virheitä. Metronomi hakkaa rytmiä kuin lehtori karttakeppiä muutama kymmenen vuotta sitten. Nuotteja tuijotetaan niin, että verisuonet katkeilevat silmistä.
Kun ”multivirtuositeetti” on saavutettu, jos on, voi alkaa rikkoa sääntöjä. Harva siinä vaiheessa enää pystyy. Ja ehkä ei edes kannata kilpailumenestystä ja orkesteripaikan saantia ajatellen. Sermin takaa soitetussa parin minuutin pituisessa ”työpaikkahaastattelun” ensimmäisessä osassa ei virheille ole sijaa, jos mielii jatkoon. Eikä sen jälkeenkään. Sibelius-kilpailussakin lehdessä mainitsemisen arvoiseksi koettiin muun muassa se, että jollekin sattui soittaessa pieni muistikatkos.
Klassisen koulutuksen saanut muusikko on melko yksin, jos haluaa lopettaa vertailemisen ja alkaa pohtia esimerkiksi musiikkia itseään. (Eräs muusikkoystävä totesi kerran, että on sääli, kun muusikoiden kanssa ei koskaan voi puhua musiikista.) Ehkä jotain voi päätellä myös siitä, että harva klassinen muusikko haluaa improvisoida tai on kiinnostunut säveltämään omaa musiikkiaan.
Minäkään en ollut. Ei siksi, ettei minulla olisi mahdollisesti ollut musiikillista sanottavaa, vaan siksi, että mielestäni en ollut tarpeeksi hyvä. En ollut kuten Glenn Gould (tai sellonsoiton termein Pablo Casals). Mutta nyt olen, ainakin yhdessä suhteessa: myöhemmiten Gouldista tuli äärimmäisen kova kilpailuinstituution vastustaja. Hän kuvasi kilpailuihin osallistujia henkisen lobotomian uhreiksi.
Kun asioissa alkaa olla kyse vain hyvän ja huonon ummehtuneesta dikotomiasta, musiikki alkaa menettää järkeään kuin spiccatoa peilin edessä kuusi tuntia putkeen hinkannut sellisti. Silloin on vaarana, että käy niin kuin kriitikko Regerille Bernhardin teoksessa Vanhat mestarit. Regerin luonnetta kuvaa teoksen motiivilause Kierkegaardilta. Se kuuluu: ”Rangaistus on rikoksen mukainen: että elämänhalu otetaan ihmiseltä kokonaan, että hänet ajetaan täydellisen tympäännyksen valtaan”.
Tällaista Regerin tympäännys on: ”Velázquez, Rembrandt, Giorgione, Bach, Händel, Mozart, Goethe, hän sanoi, samoin Pascal, Voltaire, pelkkiä valtaviksi pöhötettyjä hirmuisuuksia. Se Stifter, hän sanoi eilen, jota aina ihailin niin hirmuisesti, että se oli jo enemmän kuin kuuliaisuutta, on itse asiassa tarkemmalla lukemalla yhtä huono kirjailija kuin Bruckner on tarkemmalta kuulemalta huono, etten sanoisi viheliäinen säveltäjä.”
Reger ampuu ikonit alas mädillä tomaateilla. Ymmärrän hänen tuskansa: jos ei itse osaa, on helppo alkaa vihata niitä, jotka osaavat.
Mutta kukaan ei vihaa ilman syytä. Regerin haukkumisen kohdistuessa kaikkiin tapahtuu niin kuin matematiikassa: miinukset kumoavat toisensa, ja kriitikko tulee paljastaneeksi itsensä. Käy ilmi, että hänen huolensa ovat todellisuudessa paljon maanläheisempiä kuin se, kuinka kammottava mikäkin säveltäjä on.
”Kun menettää läheisimmän ihmisen, kaikki on tyhjää, voi katsoa minne tahtoo, kaikki on tyhjää, ja sitä katsoo ja katsoo ja näkee, että kaikki on todella tyhjää ja vieläpä lopullisesti, sanoi Reger.”
Reger on menetyksiä kokenut leski, jonka Wienin taidehistoriallisessa museossa tapahtuneen avautumisen tarkoitus oli lopulta pyytää ystävää teatteriin. Armottomasta arvioinnista jää jäljelle tuuleen hajoava olkinukke elämän helvetillisen sietämättömässä kokonaisuudessa, jonka ainoa fakta on, että me, ihan jokainen, kuolemme.
Se tekee melkein kaikesta väen väkisinkin vähän naurettavaa. Spiccatostakin.
Kirjoittaja on Ylioppilaslehden toimitussihteeri, joka pakenee kuolemanpelkoaan Beethovenin 15. jousikvarteton ja Black Eyed Peasin I Gotta Feelingin pariin.
Bernhardin tekstien suomennokset Tarja Roinila.
Teksti: Sonja Saarikoski
Kuva: Jussi Särkilahti