Kun kustantamo kiinnostui Heikki A. Kovalaisen esikoisromaanista lähes 20 vuotta käsikirjoituksen kirjoittamisen jälkeen, hänen oli opeteltava uudelleen teinin tapa ajatella.
Sun ois pitäny nähä miten kauniisti peili rikkoutu yhellä iskulla.
Eräänä päivänä 19-vuotias Petrus iskee valkoiset rystysensä keskelle lasia. Sirpaleet leviävät kaikkialle. Ihmiskoe on alkanut ja se on yksinkertainen: Petrus ei enää katsoisi peiliin.
Petrus on määrittelemättömän laitoksen vastahakoinen asukas – ja 37-vuotiaan filosofi Heikki A. Kovalaisen maaliskuussa ilmestyvän Mädän elämän alkeet -romaanin päähenkilö. Kauan sitten eräänlaisen peilikokeen teki myös esikoiskirjailija Kovalainen itse. Tosin siinä missä Petrus rikkoo lasia vuonna 2016, kahdeksantoistavuotias Heikki yksinkertaisesti kieltäytyi katselemasta kuvajaistaan Lapinjärven siviilipalveluskeskuksessa.
”Ajatuksena oli lähteä liikkeelle kokeesta. Ihan todellisuudessa lakkasin siellä katsomasta peiliin”, Kovalainen kertoo kotikaupungissaan Tampereella.
Hän eli sivarikeskuksen peilejä vältellen kolmisen viikkoa ja kirjoitti samalla romaanikäsikirjoituksensa ensimmäisen version.
”Idea sai alkunsa aikanaan omista pohdinnoista siitä, että me emme tiedä miltä me näytämme ulospäin. Siitä, että meidän ulkonäkömme kuuluu sellaisessa simppelissä mielessä muille.”
Silti Kovalaista ei voi kuulemma kutsua pöytälaatikkokirjailijaksi.
”Kirjotin sitä itselleni ja muutamille ystävilleni. Tein kappaleet kotikonstein ehkä kymmenelle kaverille.”
Heikki Kovalainen oli ajatellut, että kirja jäisi pienen piirin salaisuudeksi. Mutta opiskellessaan Kriittisessä korkeakoulussa vuosina 2013-2015 hän ei erääseen tapaamiskertaan mennessä ollutkaan ehtinyt kirjoittaa uutta proosaa. Jäljelle jäi vain yksi vaihtoehto: laitoksessa itsensä ja maailman välistä suhdetta auktoriteettikammoisella uhmalla löylyttävän pojan, Petruksen, olisi palattava tulevaisuuteen.
Kun Teos-kustantamo kiinnostui tekstistä, Kovalaisen piti opetella uudelleen kadotettu taito: teinin tapa ajatella. Kielen oli löydyttävä jälleen.
Kielen, joka oli sujunut aikoina, jolloin Kovalainen ei ollut kuullutkaan filosofi-runoilija Ralph Waldo Emersonista, jonka esseistä minuuden ja maailman välisenä vuoropuheluna hän tulisi kirjoittamaan filosofian väitöskirjansa.
Silloin myös Harvardin tutkimusvierailu ja Kovalaisen idolin, filosofi Stanley Cavellin kanssa käydyt keskustelut kiinalaisessa ravintolassa olivat siintäneet kaukana tuntemattomuudessa.
Kuten sekin kesäkuinen päivä vuonna 2012, jolloin hän tapaisi tulevan vaimonsa Rauhaniemen kansankylpylän avantouintikauden päätösjuhlassa Tampereella.
Mutta vaikka elämässä oli tapahtunut paljon, ei esikoisen teksti tuntunut vieraalta melkein 20 vuoden jälkeenkään.
”Ei tässä kirjassa ole sellasia lauseita, joiden kohdalla olisin miettinyt, että paska lause, laitan toisen – pystyn synnyttämään loputtomasti lauseita tämän kieligeneraattorin näkökulmasta.”
Aikanaan, kun Kovalainen oli saanut teoksensa loppuun, hänestä tuntui siltä, että hän oli kirjottanut siihen kaiken.
”Jos sitä ajattelee niin alkaa melkein itkettää, sillä nyt se olisi sula mahdottomuus – jos kaikki ajatukset pitäisi nyt laittaa yhteen kirjaan, niin siitä tulisi 5000 sivua pitkä eikä se olisi mahdollista”, hän sanoo ja miettii hetken. ”Vaikka kyllä haluaisin vieläkin yrittää.”
Kovalainen on jo aloittanut seuraavan kirjansa työstämisen. Siitä ei kuitenkaan todennäköisesti tule 5000-sivuista eeposta aikuiseksi kasvaneen kirjalijan kaikista ajatuksista, vaan kokeellinen teos satavuotiaan Suomen identiteetistä ja elämänmenosta. Kovalainen aikoo jäljittää aineistopohjaisessa romaanissaan suomalaisen kansan äänen. Nettikeskusteluista.
”Teen äänen eläväksi romaaniksi, karuja yksinpuheluja käyväksi Leviathaniksi.”
Karua yksinpuhelua käy myös esikoisromaanin Petrus. Yli puolet teoksesta on uutta materiaalia, mutta jotain vanhaakin on päässyt mukaan.
”Muistan, kuinka sanoin lukiossa yhdelle kaverille, että haluan näyttää rumalta, koska maailmassa on jo tarpeeksi kauniita ihmisiä. Nyt kun kirjoitin uudelleen, sinne ilmaantui sama lause.”
Teksti: Veera Voutilainen
Kuva: Laura Matikainen
