Siellä, missä Suomi ei ole tuottava, hallitsee keskustapuolue. Entä jos ei hallitsisikaan?
Ylioppilaslehti julkaisee uudelleen vanhoja hyviä juttuja. Tämä Oskari Onnisen juttu on julkaistu alun perin Ylioppilaslehdessä 7/2015 ja verkossa 11.12.2015 kello 6.00.
Jos et osaa lukea luomiesi läpi, älä sulje silmiäsi. Kuvittele silti.
Kuvittele, kuinka nopea junarata väistää Karjaan kaukaa ja viuhtoo Helsingistä Turkuun reilussa tunnissa.
Kuvittele, kuinka Pisara-rata kiertää kahdeksan kilometrin rinkiä miljoonan asukkaan Helsingin kantakaupungin alla.
Kuvittele, kuinka suomalaisista muutkin kuin korkeakoulutetut asuvat kaupungeissa.
Kuvittele, kuinka Suomen maatalous on keskittynyt etelään, jonka ilmastossa sillä on mahdollisuus menestyä ilman nykyisen kaltaisia tukiaisia.
Kuvittele, kuinka Helsingin, Turun ja Tampereen välinen kolmio on eurooppalaisesti merkittävä talousalue.
Kuvittele, kuinka Suomessa korostetaan, että palvelut nostavat maan lamasta.
Kuvittele, kuinka biotalous ei ole hallituksen kärkihanke, kuinka siitä ei puhuta ollenkaan.
Kuvittele, että sellainen olisi Suomi ilman keskustapuoluetta.
Nyt lopeta kuvitteleminen.
Kun rullaat luomet auki heinäseipäillä, ymmärrät varmasti, ettei mikään muu puolue kuvaa Suomea yhtä hyvin kuin keskusta. Ei hyvässä eikä pahassa.
Demarit ovat liian ruotsalaisia, kokoomuslaiset liian amerikkalaisia, joten meille jää juureva, pitkin peltoja levittäytynyt keskusta. Vänrikki Stoolin tarinoiden Saarijärven Paavo, hurskas ja pyyteetön pienviljelijä, joka on verrattavissa vain Raamatun Jobiin.
Paavo selvisi katovuodesta, tulvasta ja raekuurosta toisensa jälkeen, luotti Jumalaan kuin keskusta luottaa Juha Sipilään.
Keskusta on alueellinen gigantti, jonka valtakunta venyi viime kevään eduskuntavaaleissa Taivassalosta Utsjoelle, Suomen lounaiskulmasta päälaelle. Matka on 1 312 kilometriä pitkä.
Tampereen jälkeen neliapilan vihreää valtaa rikkovat vain yksittäisten kuntien kokoiset saarekkeet: Suomen 317 kunnasta keskusta oli vaaleissa suurin 211:ssä.
Pohjoiskarjalaisen Lieksan pohjoispuolisessa Suomessa keskusta sai enemmistön äänet jokaisessa kunnassa. (Paitsi tietenkin Kemissä, joka on aina ollut oma syvänpunainen anomaliansa.)
Keskusta taas on poliittinen anomalia, jos Suomea vertaa muihin länsimaihin.
Viisikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Runeberg suolsi ojituksesta kertovan opetusrunonsa, syntyivät Suomen nykyiset suuret puolueet.
1800-luvun lopussa Suomi oli Euroopan vähiten kaupungistuneita valtioita, mutta talonpoikien asema oli verrattain heikko. Tai ainakin niiden, jotka puhuivat Suomea.
Sosiaalidemokraatit järjestäytyivät pienen, suomea puhuvan ihmisen asialle, mutta heitä kiinnostivat enemmän teollisuusväestö ja torpparit.
Nuorsuomalaisista tuli myöhemmin liberaali edistyspuolue, jonka pyrkimys oli kansan sivistäminen. Sitä pienviljelijät eivät arvostaneet, olivathan he pohjimmiltaan herravihaisia konservatiiveja.
Talonpojat eivät millään meinanneet onnistua järjestäytymään, kunnes lopulta, vuoden 1906 syyskuussa syntyi keskustapuolue, kahdessa paikassa samaan aikaan ja toisistaan tietämättä.
Suomen ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen Etelä-Pohjalainen Nuorsuomalainen Maalaisliitto Vaasassa ja Suomen Maalaisväestön Liitto Oulussa alkoivat tehdä yhteistyötä.
Vuonna 1908 Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalaisen Maalaisliiton ainut kansanedustaja Santeri Alkio liittyi Maalaisväestön liittoon. Syntyi Maalaisliitto, sikiö nykyisestä pääministeripuolueesta.
Maalaisliitto oli ylevän aatteellinen, kuten Alkio itse: yksilöön ja sivistykseen ja heikommista huolehtimiseen uskova luterilainen.
Aatteesta tuli alkiolaisuutta, maailmanparantamisen ideologiaa, kuten keskustan kansanedustaja Seppo Kääriäinen kirjoittaa väitöskirjassaan.
Kääriäinen osannee kertoa, miltä Suomi näyttäisi, jos ideologia ei olisi saanut vastakaikua.
Seppo Kääriäinen istuu Pikkuparlamentin kahvilassa ja latoo tulemaan.
Luettelo tärkeimmistä asioista, jotka olisivat keskustalaisen mielestä eri tavalla, jos keskustaa ei olisi:
”Tasavaltalainen hallitusmuoto. Kyösti Kallion punamultayhteistyö ja kansalaissodan jälkeisen yhteiskunnan selvittäminen. Torpparivapautus. Maareformi. Sodanjälkeisen ulkopoliittisen kurssin reivaaminen Kekkosen johdolla. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen yhdessä demareiden kanssa 80-luvulle asti.”
Ja: ”Ilman keskustaa Suomesta ei olisi tullut Euroopan unionin jäsen ainakaan siinä aikataulussa, jossa se tapahtui.”
Jotta pääsisimme keskustasta eroon, historiaa joutuu vääntelemään ja pahoinpitelemään, sillä puolueella ei ole ollut luonnollisen hajoamisen hetkiä oikeastaan missään vaiheessa.
Kääriäinen pitää puolueen käännekohtana vuotta 1962, jolloin se teki niin kutsutun Kemin periaateohjelman. Siinä pyrittiin muun muassa estämään ”liiallista ja epätervettä keskittymistä” ja ”tukemaan yksilön omia ponnistuksia hänen hyvinvointinsa edistämiseksi”.
”Ajatukset työntekijöiden osallisuudesta työelämässä olivat hyvin edistyksellisiä”, Kääriäinen sanoo.
Hajautuspolitiikka taas pelasti Kääriäisen mukaan Suomen siltä, että maasta olisi tullut ”nopeasti keskittynyt metropolivaltio eikä tasa-arvoon perustuva hyvinvointivaltio”.
Kaksi vuotta periaateohjelman maalaisliitto runnoi Johannes Virolaisen johtamana läpi Suomen kaikkien aikojen poliittisen brändiuudistuksen.
Maalaisliitosta tuli keskusta: yleispuolue, jonka tehtävänä oli vakuuttaa kaupunkeihin muuttavat ja keskiluokkaistuvat ihmisjoukot siitä, että sitä kannattaa edelleen äänestää.
Tässä kohtaa viimeistään on tehtävä epärealistinen päätös, että keskusta katoaa tavalla, toisella ja väkisin.
Sovitaan siis niin, että yleispuoluebrändäys meni lopulta vikaan, vaikka se todellisuudessa keskustan pelastikin.
Vaikka keskustaa ei olisi ollut, Seppo Kääriäinen arvioi, että aate olisi kyllä kanavoitunut jotain reittiä, sillä Suomessa oli valtavasti maaseutuväestöä.
”En usko, että Suomen kenttä olisi mennyt kahtia eurooppalaiseen tyyliin, että tulisi vahva kristillisdemokraattinen tai kokoomuslainen ja vahva demaripuolue. Olisi ollut jokin oma puolue, jonka nimeä en tiedä. Tai sitten keskustalaisuus näkyisi kokoomuksessa, vihreissä, perussuomalaisissa ja demareissa.”
Maakuntayliopistot olisivat jääneet syntymättä, kenties lopulta Oulun Nokia-klusterikin.
Ne ovat monelta osin Johannes Virolaisen kädenjälkeä: 1960-luvulla Jyväskylän korkeakoulu muutettiin yliopistoksi. Tampereelle ja Lappeenrantaan avattiin teknilliset yliopistot. Lisäksi Vaasa ja Kuopio saivat omat korkeakoulunsa, ja 1970-luvulla, Virolaisen aikakauden jälkeen perustettiin vielä Joensuun ja Lapin korkeakoulut, joista kaikista tuli sittemmin yliopistoja. Oulun yliopisto avattiin jo 1950-luvun lopulla.
Pikkukylissä ja -kaupungeissa ei olisi kansanopistoja tai musiikkiopistoja.
Opintotukea ei olisi – Virolaisen läpi puskema sekin, vaikka valtiovarainministeriö oli kuitannut järjestelmän mahdottomana. Ellei sitten 1960-luvun lopussa Suomen Ylioppilaskuntien Liitossa työskennellyt nuori juristi Tarja Halonen olisi saanut järjestelmää aikaan ilman Virolaisen vetoapua.
Verovaroilla rahoitettava tasaeläkejärjestelmä ja Ylen toinen tv-kanava eivät menisi ainakaan keskustan piikkiin. Eikä peruskouluasetus, jota Virolainen kiirehti ollessaan pääministerinä 1960-luvun puolivälissä ja joka hyväksyttiin hänen opetusministerikaudellaan.
Kaksista kriittisimmistä vaaleistaan selvinnyt Urho Kekkonen jatkakoon kuitenkin presidenttinä.
1960-luku käynnistyi niin kiihkeissä tunnelmissa, että Paasikiven-Kekkosen linjan ulkopolitiikassa on lähes välttämätöntä pysyä.
”Jos Kekkosta ei olisi valittu, se olisi ollut Paasikiven ja jonkun muun linja. Mutta Kekkonen oli tuolloin suvereeni, päätä muita pidempi ulkopoliitikko”, Kääriäinen sanoo.
Osa maalaisorientoituneemmista keskustalaisista olisi kavahtanut jo kaupunkimaisempaa yleispuoluelinjaa ja lähtenyt Veikko Vennamon perässä Suomen maaseudun puolueeseen, joka sai vuoden 1970 vaaleissa 17 paikkaa.
Enemmistö maalaisliittolaisista asettuisi kuitenkin kokoomuksen riveihin ja Suomeen syntyisi uudenlainen porvaripuolue, vähän kuin Saksan kristillisdemokraatit CDU.
”Siellä kohtaisivat sosiaalipoliittinen linja ja herraviha”, sanoo Turun yliopiston dosentti, Suomen puolueita tutkinut Rauli Mickelsson.
Nyt siis Suomea olisivat 1960-luvulla hallinneet vuodesta toiseen sinipunahallitukset. Oikeisto olisi ollut etelä- ja kaupunkimyönteinen, vasemmisto teollisuuden puolestapuhuja.
Ne olisivat panostaneet kaupunkeihin ja infrastruktuuriin eivätkä asutuksen hajauttamiseen ympäri maata, kuten keskusta on tehnyt.
Maalaisliiton muutos keskustaksi osui nimittäin strategisesti täydelliseen hetkeen: Suomi oli viimein alkanut kaupungistua ja teollistua. Maaseutu, jonne oli 20 vuotta aiemmin asutettu yli 400 000 Karjalan evakkoa, alkoi tyhjentyä.
Kekkosen johdolla rakennettiin tehtaita tasaisesti ympäri Suomea. Rautaruukki Raaheen, Outokumpu Tornioon. Kaupungistuminen oli hallittua, sanoo Seppo Kääriäinen.
Helsingin yliopiston kaupunkitaloustieteen professori emeritus Heikki A. Loikkanen taas pitää rahojen ohjaamista korkean työttömyyden alueille kaupungistumisen ja etelään muuttamisen jarruttamisena.
Erilainen kaupunkipolitiikka olisi pakottanut miettimään sosiaalipolitiikan uusiksi, sillä hiljenevien maaseutujen hylkääminen olisi johtanut varmasti suuriin protesteihin, Loikkanen sanoo.
”Ja jos olisimme onnistuneet olemaan yhtään enemmän riippuvaisia länsimarkkinoista, tehtaat olisi rakennettu ihan eri paikkoihin, ja ne olisivat tehneet parempia tuotteita. Silloin idänkaupan romahdus ei olisi iskenyt niin.”
Sosiaaliturvan kannustimet olisi linjattu tiukemmiksi, sillä 1960-luvun järjestelmä ammatti- ja aluesuojineen tuki paikallaanpysymistä.
Hammashoitoa tuskin olisi viety terveyskeskuksiin. Ehkä meillä olisi sote-alueet jo nyt, sillä kuntien hoitama julkinen terveydenhuolto on sekin suomalainen erikoisuus.
”Ei siellä YK:n suosituksissa ole ollut koskaan kuntien tehtäviksi muuta kuin ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa. Sitä minä olen yrittänyt hokea, kun suomalaiset ei usko kuin YK:hon ja poliisiin”, Loikkanen sanoo.
Kummatkaan, sen enempää keskustan kuin kuvitteellisten sinipunahallitusten, ratkaisut eivät kuitenkaan olisi korjanneet suurinta ongelmaa.
1960-luvulla Suomen kaupungit olivat kehittymättömiä, niissä ei ollut koulupaikkoja, töitä tai asuintilaa kaikille maaltamuuttajille, vaikka kaupunkien laidoille kuinka rakennettiin metsälähiöitä. Siksi yhteensä 400 000 ihmistä muutti Ruotsiin autotehtaille ja terveyskeskuksiin paremman palkan perässä.
”Se oli iso katastrofi. Aina puhutaan Suuresta muutosta, mutta sen kokonaistaloudellisia vaikutuksia ei vieläkään ymmärretä. 1990-luvun alussa Suomessa olisi voinut olla 10 prosenttia suurempi väestö”, Loikkanen sanoo.
”Se, että ihmiset muuttivat Ruotsiin, ratkaisi työttömyysongelmaa Suomessa. Se oli poliitikkojen näkövinkkelistä, kuten nykyisin on tapana sanoa, win-win-tilanne.”
Keskustattomassa Suomessa olisi voinut käydä vieläkin pahemmin. Nyt Suomessa toimii keskustan rakastama valtionosuusjärjestelmä, jonka ajatus on tasoittaa kuntien välisiä taloudellisia eroja.
Loikkasen mukaan tällainen Robin Hood -systeemi on vähentänyt eriarvoistumista: Jos Suomi jaettaisiin neljään osaan, pohjoiseen, itään, länteen ja etelään, niin käytettävissä olevien tulojen erot osien välillä ovat yllättäen kaventuneet 1960-lukuun verrattuna, sillä maaseuduilta on hävinnyt tuottamaton työ ja paljon työttömiä. Samaan aikaan kuitenkin alueiden sisällä varallisuus on valunut kaupunkeihin.
Jos keskustaa ei olisi ollut ja valtionosuuksia olisi leikattu, ihmiset olisivat muuttaneet entistä vauhdikkaammin kasvaville alueille.
”Voi kysyä, onko se onneksi vai turmioksi. Ainakin 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa se olisi ollut turmioksi, ja Ruotsiin olisi muuttanut entistä enemmän ihmisiä. Viisaammalla politiikalla olisi nähty etukäteen, mitä tulevan pitää. Se olisi parantanut kasvumahdollisuuksia koko maassa”, Loikkanen sanoo.
”1970-luvun alussa kyllä rakennettiin paljon Arava-taloja, mutta Suomessa kaupungistumisen voimistuminen tulee aina yllätyksenä. Ja kun voimakkain kasvu on ohi, huoahdetaan ja herätään vasta, kun muuttoaallot taas voimistuu.”
Vielä vuonna 1945 valtioneuvos Johannes Virolainen kuvasi maalaisliittoa ”varsin radikaaliseksi edistyspuolueeksi”. Lisäksi hän oli 1970-luvun alussa huolissaan luonnon turmelemisesta.
Nyt lienee ihan hyvä, ettei hän ole enää näkemässä puolueensa linjaa.
Siinä on menneisyys läsnä: Yliopistot vaihdetaan navetoihin. Tekesin innovaatiotukia hallitus suunnittelee korvamerkitsevänsä eri maakunnille. Luonnonsuojelulta vietiin rahat, ja soidensuojeluohjelmasta näyttää toteutuvan vain rippeet. Metsähallituslaista taas poistetaan saamelaisia koskevat erityissäädökset. Vaalien jälkeen spekuloitiin ympäristöministeriön nimen vaihtamista luonnonvaraministeriöksi venäläiseen tapaan.
Kärkihankkeeksi nykyinen hallitus on merkinnyt 110 000 uutta työpaikkaa biotalouteen. Tilastokeskus lukee biotaloudeksi maa- ja metsätalouden lisäksi osan kemianteollisuudesta ja rakentamisesta sekä uusiutuviin energiamuotoihin ja ylipäänsä luontoon liittyvät bisnekset. Aina, kuten Äänekosken kohutussa biotuotetehtaassa, se ei tarkoita juuri mitään sellua kummempaa.
”Biotalous ja ne asiat, joiden takia tuolla Pariisissa juuri kokoonnutaan antavat mahdollisuuden uudelle maakuntien yritystoiminnalle ilman, että se olisi olennaisella tavalla subventaation varassa”, sanoo Seppo Kääriäinen.
Kuitenkin vuosina 2000-2014 Suomen biotalouden työllisten määrä on vähentynyt yli 70 tuhannella, sanoo muuttoliiketutkija Timo Aro.
”Tulevaisuudessa se voi hyödyttää pelkästään pistemäisiä, yksittäisiä alueita.”
Aro on yksi heistä, joilla on esittää valtava määrä sellaisia lukuja, joista keskustalaiset eivät hirveämmin välittäisi.
Numerot kun eivät ole olleet enää aikoihin keskustan puolella.
Kuten, että vuosina 1990-2013 kaupunkialueiden väkiluku kasvoi 645 000 henkilöllä ja työpaikkojen määrä 190 000:lla. Nyt puolet suomalaisista asuu kuudella suurimmalla kaupunkiseudulla ja 40 prosenttia työpaikoista on Helsingin ja Tampereen välisellä kasvukäytävällä. Puutarhakaupunkien aikakin on ohi, ja 2010-luvulla Suomessa kasvuaan kiihdyttävät keskukset.
Tutkittu on, että työ ei seuraa tarjontaa, varsinkaan se työ, joka on korkeakoulutettujen tekemää eli tuottavaa ja sellaista, jota Suomessa nyt peräänkuulutetaan.
Usein toistettu ja tutkittu fakta on, että nuori ja koulutettu eliitti asettuu mihin haluaa, työpaikat tulevat sinne ja lopulta muu väestö seuraa työpaikkoja.
Tällä hetkellä Helsingin, Tampereen, Turun, Oulun ja Jyväskylän seuduilla asuu 72 prosenttia Suomen alle 34-vuotiaista, joilla on akateeminen loppututkinto. Kun siihen laitetaan opiskelijat, jatko-opiskelijat ja kandit päälle, käy selväksi, mihin niiden korkean tuottavuuden biotaloustyöpaikkojen pitäisi syntyä.
”Paradoksaalista on se, että kaupunkipolitiikka tuli politiikka-arsenaaliin vasta Matti Vanhasen hallituksen aikana. Ja silloinkin niin, että haluttiin parantaa muiden kuin pääkaupunkiseudun kaupunkien kilpailukykyä, kun vanha teollisuus alkoi murtua”, Heikki A. Loikkanen sanoo.
Ruotsissa Centerpartiet hiipui 1970-luvun lopulla. Nykyään se on maltillisesta kokoomuksesta oikealle linjaansa vetävä reilun kuuden prosentin puolue**, jota äänestetään siellä, missä ihmisiä ei asu.
Norjan Senterpartiet on viiden prosentin porukka, joka on vuosikymmenet vastustanut maan kuulumista Euroopan talousalueeseen ja Schengen-sopimukseen.
Mutta Suomi, Suomessa keskusta on pääministeripuolue, jonka kannatus ei juuri horjahtele vaikka hallitus sekoilee minkä ehtii.
Se johtuu siitä, että keskustalaisuus on meillä verissä.
Keskustalle on aina ollut pyhintä se, että vaikka maa on niin valtava kuin on, siellä saa päättää itse, missä asuu. Se ei ole vain keskustalainen, vaan myös suomalainen ajatus.
Kaikki tariffit tukevat sitä: sähkö on samanhintaista maakunnittain, mummonmökkeihin vedetään valokuituliittymät ja kouluun ajatetaan lapsia takseilla vaikka tunti ja 12 minuuttia suuntaansa.
Nykyinen hallitus aikoo helpottaa hajarakentamista entisestään.
Siihen ei ole juuri puututtu oikealta eikä vasemmalta.
”Siitä voi tulla todella kallis päätös, kun jostain Saimaan saaresta on melkein helikopterilla haettava lapsi kouluun tai järjestettävä kotipalvelua”, sanoo Osmo Soininvaara, Helsingin vihreiden kaupunginvaltuutettu.
Keskustattomassa Suomessa maaseutuasuminen olisi ylellisyyttä, kun vaikka asuinpaikka vaikuttaisi sähkön hintaan.
Nykyään vastakkainasettelua ei ole, mutta herraviha näkyy siinä, että jos Helsinki saa jotain, se on henkisesti muilta pois.
”Koko ajattelu lähtee siitä, että maalla asuva olettaa, että elämään kuuluu kaksi autoa per perhe ja että kauppa on jossain kaukana. Ja kun joukkoliikenne ei toimi maalla, niin ei sen silloin tarvitse toimia muuallakaan”, Soininvaara sanoo.
Tänäkin vuonna Helsingissä Pisara-rata kaadettiin, samoin Raidejokeria vähintäänkin lykättiin.
Keskustasta ensimmäistä perusteltiin kannattamattomuudella ja vaikealla taloustilanteella. Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitossa MTK:ssa mentiin pidemmälle ja todettiin, että Pisara ei tuo talouskasvua, sillä se ei edesauta biotaloutta.
Suomi kärsii valtavasti siitä, että sen kaupungit ovat Ruotsiin tai Saksaan verrattuna hajanaisia. Jos kaupunkien koko kaksinkertaistuisi, myös niiden tuottavuus kasvaisi kolmesta kahdeksaan prosenttia. Jos väestöntiheys kaksinkertaistuisi, tuottavuus voisi nousta viidellä prosentilla.
Jopa Helsinki on poikkeuksellisen harvasti rakennettu kaupunki.
Kun kävelet melkein missä tahansa päin pääkaupunkia – kantakaupungin ydintä lukuun ottamatta – kiinnität huomiota siihen, mihin mahtuisi kerrostalo.
No, aika moneen paikkaan. Kuitenkin 1970-luvulla rakennettiin kontulat ja jakomäet keskelle metsää. Ja edelleen kokoomus profiloituu Helsingissäkin autopuolueena.
Koko Suomen piilokeskustalaisuus tiivistyy siihen, miksi Helsinki liitti Sipoon Östersundomin väkisin itseensä vuonna 2009.
”Kun Helsinki hankkii Sipoolta maata, se hankkii sen rakentaakseen lisää ja hajauttaakseen lisää. Ikään kuin paremmille sijainneille, pää- ja alakeskuksiin ei mahtuisi”, Heikki A. Loikkanen sanoo.
”Yksioikoisesti sanottuna kokoomuskin on ollut vuosikymmeniä kannattanut alueellista imperialismia, jossa kunnan koko on tärkeämpi kuin sen kompaktius.”
Ongelman seuraava taso on maakuntavaltuustoissa, joissa jokainen kunta ajaa omaa etuaan, minkä vuoksi aluepolitiikka on maakuntakaavan leikkaaliimaamista kasaan.
”Kaikki lupaavat ensin suuria, puhuvat tiivistämisestä ja eheyttämisestä. Mutta kun ei katsota, mikä olisi järkevä kehityskulku koko alueelle, jokainen kunta saa jotain vähän ja lopputulos on julkilausuttujen tavoitteidensa vastainen”, sanoo Loikkanen.
Siinä paljastuu, miksi kepulaisuus on politiikalle samaa kuin veskuloirit, karjalanpaistit ja evankelisluterilainen kirkko suomalaisuudelle. Siitä on tullut osa hengenperintöämme, jonka hyväksymme osaksi itseämme vaivihkaa, oli puoluetta olemassa tai ei.
Suomen tuottavuusongelmaa voisi helpottaa tekemällä järkevää politiikkaa: ravistamalla hajautushimot pois ja rakentamalla sinne, mihin ihmiset haluavat muuttaa, mutta heillä ei välttämättä nyt ole varaa. Silloin paremmin sijaitsevan ja runsaamman tarjonnan ansiosta asuntojen hinnat laskisivat ja ihmisille jäisi enemmän rahaa kuluttaa, mikä taas elvyttäisi taloutta.
Jonkun pitäisi vain kysyä, onko maallamme enää malttia vaurastua. Suomalaisuus kun on lopulta kepulaisuutta.
Teksti: Oskari Onninen
Kuvitus: Jaakko Suomalainen
Artikkelia varten on haastateltu myös e2-ajatushautomon johtajaa Karina Jutilaa sekä keskustan historiikin kirjoittanutta Kari Hokkasta. lähteinä on käytetty myös Karina Jutilan, Matti Simulan ja Heikki Vennon toimittamaa Johannes Virolainen (1910-2014) -kirjaa (Otava 2013) ja Rauli Mickelssonin Suomen puolueet -kirjaa (Vastapaino 2015).
Printtiversioon verrattuna artikkeliin on täsmennetty biotalouden määritelmää* Tilastokeskuksen mallin mukaiseksi ja korjattu Ruotsin Centerpartietin kannatusta** ”vajaasta kymmenestä prosentista” ”reiluun kuuteen prosenttiin”. Perjantaina 11.12. klo 19.40 on korjattu myös puolueen kirjoitusasu.
Juttua korjattu 15.12.2015 kello 20:45. Puolet suomalaisista asuu kuudella suurimmalla kaupunkiseudulla, ei kaupungissa. Lisäksi toisin kuin jutussa luki, vain Jyväskylän yliopisto muutettiin maakuntakorkeakoulusta yliopistoksi 1960-luvulla. Vaasan, Kuopion, Joensuun ja Lapin perustettiin 1960- ja 1970-luvuilla ja yliopistoiksi niitä muutettiin 1980- ja 1990-luvuilla.
