Eduskunnan puhemies Maria Lohela (ps) on kertonut, ettei hänellä ole aina halua vaikuttaa politiikkaan. Hän on innokas konsolipelaaja kuten toimittaja Antti Bergkin. Voisiko Lohelan asennetta selittää hänen suosikkipelinsä?
Joskus ihmisen kyky keskittyä joutavuuksiin ylittää ymmärrykseni.
Niin kuin silloin kun tajusin hikinen konsoliohjain näpeissäni, että olen viettänyt tämän saman pelin ääressä ainakin sata tuntia. Siinä ajassa olisin voinut tienata yli puolen kuukauden palkan tai harrastaa seksiä arviosta riippuen noin 670 (Seksuaaliterveysklinikka) tai 2 000 (Väestöliitto) keskimääräisen yhdynnän verran (arvioissa ei otettu huomioon esileikin kestoa).
Rouva puhemies Lohela, mieltäni lämmittää tieto siitä, että te olette tappaneet aikaa samalla tavalla ja pelanneet samaa peliä.
Kerroitte pelaamisestanne kesällä Helsingin Sanomien toimittajalle. Paljastitte, että olette intohimoinen konsolipelaaja ja teillä oli meneillään The Witcher 3: Wild Hunt. Tosin kieltäydyitte kommentoimasta asiaa, kun HS:n Nyt-liite teki myöhemmin jutun pelaavista kansanedustajista. Pelaaminen nousi nettijutussa henkilöhaastattelussanne otsikoksi asti: ”Eduskunnan perussuomalainen puhemies pelaa konsolipelejä ja asuu punavihreässä Kalliossa”.
Se vaikenee, joka pelkää. Enkä ymmärrä, mitä pelkäätte. Eihän tuo ajantuhlaus ole sen kummempaa kuin televisiosarjojen katsominen. Ja onhan Yhdysvaltain presidentti Barack Obamakin kova The Wire -sarjan fani ja kertonut sarjan tehneen häneen lähtemättömän vaikutuksen. Sarjan viisi tuotantokautta kestävät yhteensä noin 60 tuntia.
Niin, ehkä vaikenemisenne syy on se, että pelaaminen tai jopa Witcher 3 on liian henkilökohtainen aihe haastatteluun. Toimittajahan saattaisi kysyä, mikä teitä, puhemies Lohela, pelissä viehättää. Se on kiusallinen kysymys, mutta juuri sitä minäkään en voi olla miettimättä.
Ja voimmeko muuten tässä vaiheessa vaihtaa sinutteluun? Kiitos.
Witcher 3 on tarina miekoista, taioista ja taikamiekoista, siis roolipeli. Pääosassa on erikoisvoimat saanut miekkamies, joka ansaitsee elantonsa tappamalla pahoja hirviöitä suursodan runtelemassa maailmassa. Heti alussa paljastuu, ettei kukaan oikein pidä hänestä, ettei kehenkään voi luottaa ja että mikään ei muutu, vaikka hallitsijat kuolisivat, sota laantuisi tai taskussa olisikin yhtäkkiä kourallinen kultalantteja.
Kuulostaa ylevältä, mutta peli on oikeastaan melko yksitoikkoista tahkoamista. Valtaosa pelistä kuluu matkustaessa paikasta toiseen. Sen jälkeen on joko hakattava näppäimiä ja tapettava örkkimörkkejä tai keskusteltava kaikennäköisten ihmisten ja hirviöiden kanssa. He pyytävät apua tai tarjoavat töitä, juonittelevat valtakunnan tulevaisuudesta tai säilyttääkseen oman henkensä.
Tunnelmaltaan maailma muistuttaa Game of Thronesin vainoharhaista valtapeliä. Kaikki pettävät kaikkia, kaiken takana on oman edun tavoittelu tai salaliitto. Tosin yleensä pelin tapahtumaketjut päättyvät veriroiskeeseen.
Mutta Witcher 3 on poikkeuksellisen kotoisan tuntuinen peli. Puolalainen pelintekijätiimi on koodannut metsät täyteen havupuita ja koivuja, pitkiä maanteitä ja kallionnyppylöitä. Metsää on paljon, ihmisiä vähän.
Viehättiköhän se sinua erityisesti, puhemies Lohela? Minua nimittäin viehätti.
Tv-sarjat The Wire ja Game of Thrones pyrkivät vakuuttamaan katsojan siitä, että ihminen on pääsääntöisesti viheliäinen mulkvisti vihollisilleen ja usein myös lähimmilleen. Witcher 3 jatkaa saman mukatodellisen ihmisluonnon kuvausta.
On pelissä paljon uskottaviakin piirteitä. Mutaisten teiden varsilla on kyliä ja pari kaupunkia, pääsääntöisesti täynnä köyhiä kyläläisiä tai kaupungin kurjalistoa avun tarpeessa. He ovat sodan jalkoihin jääneitä toivottomia, joilla ei ole mitään paikkaa, mihin paeta. Heidän kärsimyksensä ei saa minkäänlaista sädekehää ympärilleen vaan on ihan sitä mitä se on, kärsimystä.
Ja halusit tai et, puhemies Lohela, tilanne muistuttaa niin osuvasti Euroopan turvapaikanhakijatilannetta, että vertausta ei voi olla tekemättä.
Pelin taustalla soi usein surumielinen piano tai viulu, joka rauhoittelee pelaajaa ja tuntuu vakuuttavan, että kaikki hirmutyöt ja kauheudet ovat vääjäämättömiä eikä ole muuta vaihtoehtoa jatkaa matkaa kuin edessä avautuva maantie.
Kohtalonomaisuuden tuntu oikeastaan helpottaa, kun katsoo maailmaa ympärillään, eikö vain, puhemies Lohela. Uutisetkin kertovat päivittäin terroristeista, pakolaisista, talousvaikeuksista, köyhyydestä, masennuksesta. Kaikki poliitikoista kansanmieheen puhuvat arjesta kuin lopunajoista.
”Nyt on viimeisiä hetkiä laittaa Suomi kuntoon”, totesi pääministeri Sipilä (kesk) (Yle 16.9.). Viimeiset hetket? Vähempikin karmaisee.
Entä mitä sanoo rivikansalainen?
”Suomi on eläny niin levveesti tiälä myö immeiset. Sikaillaan suoraan sanoen”, kertoi muuan Lasse Keinänen (HSTV 19.11.). Hän on maanrakennusyrittäjä Suomen köyhimmästä kunnasta Rautavaaralta Pohjois-Savosta, ja hänen sanavalintansa tuntuvat vihjaavan, kuinka syntisiä elämäntapamme ovatkaan. Tästä irstailusta tulemme saamaan jonkin ylimaallisen rangaistuksen.
Eikä maailmalla mene yhtään sen paremmin.
”Tämä on yhden aikakauden loppu”, jyrisi ulkoministeri Soini (ps) Pariisin terrori-iskujen jälkeen (HS 14.11.).
Kohtalokkaat puheet kuulostavat siltä kuin Suomi olisi yli varojensa elänyt kehitysmaa, jossa pitäisi pelätä yhteiskunnan luhistuvan päivänä minä hyvänsä. Puheiden tasolla Suomi kuulostaa siltä, miltä Witcher 3:n maailma näyttää käytännössä.
Siksi on jollakin tapaa lohdullista seikkailla kotisohvalla katsoen kuvitellun maailman romahtamista. Sillä kylissä ja kaupungeissa on silti ihmisiä eikä heidän elämänsä tunnu kaikesta huolimatta murenevan maailman mukana.
Ihme, ettei sama tunne valtaa meitä silloin, kun katselemme uutiskuvaa Helsingin rautatieasemalta, Oulun omakotitaloalueelta, Pariisin tai Pekingin keskustasta. Valtaosalle ihmiskunnasta maailma ei sentään ole murentumassa (ainakaan samaa tahtia) kuin pelimaailman vähäosaisille.
Puhemies Lohela, tuntuuko sinusta siltä, että mekin tulemme selviämään läpi epävarmojen aikojen, ettei keskiluokka jää työttömäksi, köyhät syrjäydy. Tai että Suomeen tulevien irakilaisten ja somalialaisten olot paranevat joko kotimaassa tai täällä. Vai olemmeko me todella tuomitut poliittiseen ja taloudelliseen epävakauteen, joka johtuu siitä, että olemme liittyneet EU:hun ja euroon, solmineet kansainvälisiä sopimuksia ja sitoumuksia?
Kesäkuisessa haastattelussa sanoit HS:lle, että ”minulla ei ole vimmaa jättää erityistä omaa puumerkkiä eduskuntatyöhön. Ei ole sellaista ajatusta, että haluaisin repiä jotain auki. Joskus asiat ovat hyvin sellaisina kuin ne ovat”.
Mutta asiat eivät aina säily loputtomiin sellaisina kuin ne joskus ovat. Neandertalinihminen. Suomalainen muinaisusko. Neuvostoliitto. Markka. Tamagotchi.
Eikä niiden kaikkien ole täytynytkään säilyä. Ehkä sinulla on markkaa ikävä, monella perussuomalaisella ainakin on. Hitto vie, minullakin on.
Markka on silti esimerkki siitä, kuinka joihinkin päätöksiin tarvitaan erityisasema ja valtaa. Harvalukuisten ihmisten tahto eduskunnassa ja sen liepeillä vei Suomen Emuun ja sitä myöten euroon.
Kun asioihin ei puututa, ne menevät niin kuin menevät. Kuten köyhyys ja syrjäytyneisyys, joihin ei keskitytty 2000-luvun nousukaudella, joten niihin ei varsinkaan keskitytä nytkään, epävakaan taloudellisen tilanteen vallitessa. Ne ovat täysin suhdanteiden armoilla.
Roolipelissä pääset välillisesti päättämään vaikka mistä. Kenestä tulee kuningas, kuka kuolee, kuka elää, tuleeko valtakuntaan sota vai rauha. Perussuomalaisten ykkösketjun poliitikkona sinulla on valtaa – ei nyt ihan yhtä suurellisesti kuin pelin miekkamiehellä, mutta kuitenkin.
Eli miten on. Pelaatko omaa valtaistuinpeliäsi ottamalla julkisuudessa roolin, jossa vaikenet puuttuen vain kaikkein tärkeimpiin poliittisiin vääntöihin?
Vai jätätkö poliittisen vaikuttamisen toisille ja toivot, että sillä aikaa kun painat nappuloita ja annat miekan puhua lopullista kieltään, lopunajat väistyvät, taloustilanne paranee ja turvapaikanhakijat löytävät Suomea paremman uuden kotimaan?
Maria Lohelaa ei edes yritetty pyytää haastatteluun, vaan kaikki kuviteltiin omasta päästä. Kirjoittaja on puolipäiväinen koti-isä, joka tykkää haihatella menemään.
