Rajatapauksia

T:Teksti:

Suomalaisiin vankiloihin päätyy koko ajan enemmän mielenterveysongelmaisia vankeja, koska laki ja lääketiede eivät osaa toimia yhdessä. Yksi vaikeasti määriteltävä tapaus on 18-vuotias Eemeli, joka puukotti miestä vuosi sitten.

Aikaisin aamulla, suunnilleen seitsemän aikaan, Eemeli kirjautuu Facebookiin ja kirjoittaa Tytille.

Eemeli: muruuuu.helooo.mikä on?.mä taas tehny jtn….perjantai

15-vuotias Tytti on ollut 18-vuotiaan Eemelin tyttöystävä nyt vähän yli viikon. He tapasivat Facebookissa ja ovat nähneet kasvokkain viimeksi toissapäivänä. Kaiken pitäisi olla hyvin. Eemeli on saanut edellisenä päivänä tietää päässeensä opiskelemaan. Seuraavalla viikolla hänen on tarkoitus mennä tapaamaan Tyttiä toiseen kaupunkiin. Yöpaikkakin on jo sovittu.

Mutta nyt Tytti on hyvin, hyvin vihainen. Eiiiiii, hän vastaa.

Kello 10:05 Eemeli kirjoittaa: vittu mä tärisin otin niskast ja menti niille se laitto koneen laukkuu ja jtn vitu pornoleffoi ku eivollu muuta ja sit 2puukkoo anto ja jonku vitu vanha aseen ja 140e.sit tärisin ja yht äkkii se urputti lisää ja sit jotenki vaa tökin puukol.ja aski ja stenkku.vittuu oon itkeny siit asti ku alettii juttelee melkee….

Tytti: Ok…vittu sä oot jätkä sairas !….

Eemeli: no kiitti vitusti.!.ehk vaa ois pitäny puukottaa iteeniki.sit kaikil ois parempi!….

Tytti: Ei ois…

Tytti ja Eemeli juttelevat koko päivän. Eemeli on huolissaan, aikooko Tytti jättää hänet. Tytti sanoo, ettei aio. Puolen päivän jälkeen hän kirjoittaa, ettei ”vaan vittu pysty olee vihanen”.

”Itken ilost….”, Eemeli kirjoittaa.

Mutta sitten kello 17:57 Tytti kysyy: Entä se mies?….

Eemeli sanoo, ettei halua puhua asiasta.

Tytti: Et jos se on kuollu….

Eemeli: hei oikeesti….

Tytti: No mitä jos on??….

Eemeli: en tiiä….

Tytti: no vittu si….

Eemeli: no nii i.mut hei haluisin yrittää unohtaa sen.ja en usko et on ku ei ollu syvii ees….

Tytti: Yritä vaa….

Eemeli: mut Voiks säki?….

Tytti: Ennn xd….

Eemeli: ja voitko auttaa mua unohtaa sen?.no ei sitte…..

On kesäinen perjantai vuonna 2014 ja kello on 18.01. Muutamaa minuuttia myöhemmin poliisi tulee Eemelin kotiin, laittaa tämän käsirautoihin ja suorittaa kotietsinnän. Eemeli otetaan kiinni, pidätetään ja vangitaan.
Seuraavan kerran hän facebookkaa Tytille marraskuussa mielisairaalasta.

Rikoksen määrittely on helppoa. Se on tahallaan tai huolimattomuudesta tehty oikeudenvastainen teko, jonka piirteet on määritelty rikoslaissa. Voisi siis ajatella, että rikollinen on henkilö, joka rikoksen teki, mutta se ei ole aivan niin yksinkertaista. Oikeusvaltiossa nimittäin kuuluu myös kysyä: entä jos syytetty ei tajunnut mitä teki? Kyse on niin sanotusta syyntakeisuudesta, kyvystä toimia toisin. Rikoksen tekijän kuuluu ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne ja oikeudenvastaisuus ja pystyä säätelemään käyttäytymistään, jotta häntä voidaan moittia ja rangaista teostaan. Hänen on täytynyt tehdä tekonsa vapaasta tahdostaan eikä mielisairauden tai muun vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vallassa. Näin ajateltiin jo antiikin aikoina.

Milloin ja miten sitten selvitetään, onko syytetty ollut teon aikaan mielisairas tai muuten vastuukyvytön vai ei? Yleensä prosessi menee jotakuinkin siten, että käräjäoikeus määrää syyttäjän tai syytetyn pyynnöstä mielentilan tutkittavaksi, kun siihen on asianmukaiset perusteet. Useimmiten kyse on vakavasta henki- tai väkivaltarikoksesta. Mielentilatutkimukseen voidaan määrätä syytetyn tahdosta riippumatta, jos rikoksesta voi seurata ankarampi rangaistus kuin vuosi vankeutta. Oikeus voi myös päättää syyntakeisuudesta ilman tutkimusta. Silloin se tukeutuu muuhun asiasta käytettävissä olevaan materiaaliin tai aiempiin mielentilatutkimuksiin.

Kun päätös mielentilatutkimuksen toteuttamisesta on tehty, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) oikeuspsykiatrian yksikkö määrää, missä sairaalassa tutkimus suoritetaan. Sairaaloita, joissa tutkimuksia tehdään, ovat muun muassa Kellokoski Tuusulassa, Vanhan Vaasan sairaala ja Niuvanniemi Kuopiossa.

Tutkimuksen tavoitteena on tehdä laaja kartoitus henkilön mielentilasta tekohetkellä ja ajankohtaisesti.

”Ajattelen jotenkin niin, että siinä pyritään ymmärtämään se dynamiikka. Että miksi on tapahtunut, mitä on tapahtunut. Se ei tarkoita tietenkään sitä, että hyväksyisin rikoksen, mutta haluan ymmärtää, miksi tämä ihminen on ajautunut syytteenalaiseen tekoon”, sanoo Helsingin yliopiston oikeuspsykiatrian professori Nina Lindberg. Hän vastaa Helsingissä ja Uudellamaalla tehtävistä mielentilatutkimuksista.

Mutta kun ollaan tekemisissä oikeuden kanssa, ymmärrys ei riitä. Lausunnon on tarkoitus olla objektiivinen kuvaus tutkittavan mielentilasta, joka lopulta pelkistyy kolmiportaiseen asteikkoon. Siis siihen, onko tutkittu syyntakeinen, alentuneesti syyntakeinen vai syyntakeeton. Sitten oikeus perehtyy lausuntoon ja tekee asiasta oman, itsenäisen päätöksensä.

Ollaan kahden alan rajalla: oikeudella on valta ja lääkäreillä asiantuntemus. Miten täällä oikein määritellään, kuka on vastuukykyinen ja kuka ei?

Kun Eemeli oli otettu kiinni, hän pyysi päästä tupakalle.

Poliisi, se kivempi, antoi luvan. Käsirautoja hän ei kuitenkaan suostunut laittamaan vartalon etupuolelle, vaan karisti Eemelin puolesta.

Puukotettu ei ollut kuollut. Hän oli tunnistanut Eemelin poliisin hänelle näyttämistä kuvista. Seuraavana päivänä hän kertoi kuulusteluissa, että Eemeli oli uhkaillut häntä, puhunut Venäjän mafiasta ja tuijotellut puskiin vainoharhaisesti.

Eemelin mukaan mikään tästä ei ole totta. Hän kertoi poliisille, että hänellä oli tarkoitus ostaa tavaraa puukotetulta. Hän kertoi tyttöystävälleen Facebookissa ja myöhemmin poliisille, että mies haukkui häntä äitinsä nussijaksi, ja hänellä kilahti siksi. Hän myös kertoi kokeneensa tilanteen uhkaavaksi. Hän kielsi yrittäneensä tappaa miestä.

Uhrin mukaan mikään Eemelin kertomasta ei ole totta.

Oikeudenkäynnin alkuun meni useita kuukausia. Tutkintavankeudessa vartijat tulivat tutuiksi. Eemeli jutteli heidän kanssaan vähän kaikenlaisesta – harrastuksista, kahvinjuonnista ja tulevaisuudesta. Rikoksestakin tuli puhuttua. Eemeli oli kuullut, että vankilassa vangit liittoutuvat ja tonkivat kaikkien paperit muutenkin, joten peittely oli turhaa.

Kerran eräs vartija kertoi Eemelille mielentilatutkimuksesta, joka kestäisi suurin piirtein kaksi kuukautta. Hän sanoi, että se voi olla hyvä tuomion kannalta ja muutenkin – saisi ainakin lisää tietoa itsestään.
Eemeli kiinnostui. Hän kyllästyi asioihin helposti, vankilakin oli jo alkanut puuduttaa. Hän koki olonsa apaattiseksi ja vähän masentuneeksi. Tuntui, että vaihtelu voisi virkistää.
Eemeli otti mielentilatutkimuksen puheeksi asianajajansa kanssa. Asianajaja suhtautui ideaan positiivisesti. Hän kertoi Eemelille, että mielentilatutkimuksesta voi saada kolme erilaista tulosta.

Syyntakeettomuus tarkoittaa normaalisti, että määrätään vankilan sijaan tahdosta riippumattomaan hoitoon siihen asti, kunnes kahden tai kolmen lääkärin lausunnon perusteella THL toteaa, että hoidon tarvetta ei enää ole. Käytännössä tämä tarkoittaa yleensä vankeutta pidempää aikaa. Keskiarvo tahdosta riippumattoman hoidon kestolle on yli 9 vuotta, mediaanikin yli neljä.

Toisaalta syyntakeettomaksi todettaessa on mahdollista myös, että pääsee pois heti, koska syyntakeisuus ja hoitoon määrääminen ovat erillisiä mielentilatutkimuksessa arvioitavia asioita. Syyntakeisuus arvioidaan suhteessa syytteenalaiseen tekoon, kun taas hoidontarve arvioidaan mielentilatutkimuksen päättymishetkellä. Se tarkoittaa, että vaikka henkilö olisi ollut tekohetkellä syyntakeeton, hänen hoidontarpeensa voi olla lääkärien ja viime kädessä THL:n arvion mukaan päättynyt. Tämä on mahdollista esimerkiksi joissain delirium-tiloissa eli nopeasti ohi menevissä psykoottisluonteisissa sekavuustiloissa.

Toinen vaihtoehto, alentunut syyntakeisuus, saattaa puolestaan tarkoittaa, että rangaistus olisi normaalia rangaistusasteikkoa lievempi. Aikaisemmin puhuttiin varttihulluista, koska alentuneesti syyntakeiset saivat automaattisesti neljänneksen pois tuomiostaan. Nykyään se ei ole automaatio. Vuodesta 2004 saakka päätösvalta on jäänyt oikeudelle, mutta yleensä rangaistusta päädytään alentuneesti syyntakeisten kohdalla alentamaan.
Tai sitten tutkimuksessa todettaisiin, että ymmärrys on tallella. Se tarkoittaisi syyntakeisuutta.

Eemelille termien muistaminen oli vaikeaa. Niinpä hän teki itselleen muistisäännön: syyntakeeton eli syytön, syyntakeinen eli syyllinen. Tai se varttihullu.

Käräjäoikeus katsoi, että syytetyn mielentilatutkimukselle oli perusteet. Se oli odotettua, koska teko oli törkeä ja tekijä hyvin nuori.

Noin kuukausi käräjäoikeuden välituomion jälkeen Eemeli oli käsiraudoissa vankibussissa matkalla kohti mielisairaalaa.

rajatapauksia_4

Mielentilatutkimuksesta vastaa oikeuspsykiatri. Harva tieteenala kehittyy yhtä nopeasti kuin heidän. Siinä missä ymmärryksemme vaikkapa fysiikasta oli perusteiltaan melko lähellä nykyistä jo viime vuosisadan alussa, mielisairauden yhtenä todentavana tekijänä saatettiin tuolloin käyttää yhteen kasvaneita kulmakarvoja, kasvojen epäsymmetriaa tai tietyn muotoisia korvalehtiä. Tämä perustui Saksasta omaksuttuun tietoon, johon muun muassa Lapinlahden mielisairaalan ylilääkärinä vuosisadan alussa toiminut Christian Sibelius kävi matkoillaan tutustumassa, kertoo Oulun yliopiston tutkija Katariina Parhi. Hän tekee väitöskirjaa psykopatian historiasta.
Tiedämme yhä melko vähän esimerkiksi persoonallisuushäiriöistä ja siitä, miten erilaiset mielenterveyden häiriöt näkyvät aivojen eri alueilla. Kun Suomeen tulee muutaman vuoden päästä uusi psykiatrian tautiluokitus, sivuja saadaan todennäköisesti taas lisää.

Suomessa yksi tutkimus kestää yleensä kuudesta kahdeksaan viikkoa ja maksaa yhteiskunnalle enemmän kuin yksi oikeustieteiden maisteri, noin 30 000 euroa. Lausunnossa on monta osaa. Siinä käydään henkilön historia läpi sekä hänen itsensä että mahdollisesti omaisten ja tuttujen kertomana. Tietoja haetaan eri viranomaisasiakirjoista: koulusta, terveydenhuollosta, lastensuojelusta ja poliisilta.

Eri alojen asiantuntijat haastattelevat tutkittavaa. Tutkittavalle tehdään kliinisen psykologian tutkimus, johon kuuluu haastatteluja ja psykologisia testejä, sellaisia kuin RCS (kognitiivinen ongelmanratkaisua ja päätöksentekoa mittaava tehtävä) ja MMPI (persoonallisuuden patologisia piirteitä mittaava testi). Psykologisia testejä on myös kritisoitu muun muassa siitä, että ne eivät vastaa oikeuspsykologiseen kysymyksenasetteluun. Toisaalta niiden on kuitenkin nähty antavan sellaista tietoa, jota ei välttämättä olisi mahdollista saada muilla keinoin.

Testien ja haastattelujen lisäksi tutkittava käy terveystarkastuksessa ja neurologisissa mittauksissa. Hänen aivonsa kuvataan magneettikuvauksessa. Omat arvionsa lausuntoon antavat tutkivan oikeuspsykiatrin lisäksi psykologi, neuropsykologi ja tutkivan paikan henkilökunta. Suomessa tutkimus on laaja. Esimerkiksi Norjassa arvioimassa on vain kaksi henkilöä.

Lisäksi Suomessa lausuntoja tehdään oikeastaan kaksi. THL:n oikeuspsykiatristen asioiden lautakunta tekee tutkineen lääkärin lausunnon perusteella oman, 1-2 sivun pituisen lausuntonsa, jossa se antaa oman arvionsa tutkittavan syyntakeisuudesta. Lautakunta kokoontuu kerran viikossa noin tunnin ajan. Käsiteltäviä tapauksia oli esimerkiksi viime vuonna lähes 300, mielentilalausuntoja reilu sata. Yhdessä mielentilalausunnossa on sivuja noin 25 ja ne lähetetään lautakunnan jäsenille noin vuorokautta ennen kokousta, THL:stä kerrotaan.

Noin 95 prosentissa tapauksia lautakunnan ja tutkineen lääkärin kanta on yhteneväinen, mitä pidetään luotettavuuden merkkinä. Sitä, mitä mielentilatutkitut itse ajattelevat tutkimuksesta, ei kuitenkaan tiedetä. Heidän kokemuksiaan on viimeksi kartoitettu vuonna 1986, lähes 30 vuotta sitten.

Hyvästä tutkimuksesta huolimatta objektiivisuus ei ole aina mitenkään helppoa. Esimerkiksi nopeasti ohi menevien sekavuustilojen paikantaminen voi olla hankalaa. Silti mielentilan arvioiminen on näissäkin tapauksissa oikeuspsykiatrien mukaan mahdollista.

”Kyllä on, jos tila on dokumentoitu hyvin”, sanoo THL:n oikeuspsykiatrian ylilääkäri Aulikki Ahlgrén-Rimpiläinen.

Henkilön mielentilaa teon hetkellä on luotettavampaa arvioida, jos lääkäri on tavannut syytetyn pian teon jälkeen, Ahlgrén-Rimpiläinen sanoo. Siksi hänestä olisi tärkeää, että veren alkoholi- ja huumepitoisuudet kiinniottohetkellä kävisivät ilmi esitutkintamateriaalista. Silloin ne olisivat käytössä myös mielentilatutkimusta varten. Näin ei aina tapahdu. Esimerkiksi Eemelin tapauksen esitutkintamateriaalissa ei puhuta lääkärintarkastuksesta mitään. Mielentilalausunnon mukaan lääkärintarkastus tehtiin vasta kolme viikkoa tapahtuneen jälkeen.

Vaikka dokumentaatio olisikin kunnossa, myös diagnosointi on välillä hankalaa. Jotkut mielisairaudet näyttäytyvät niin kapea-alaisesti, että niiden tunnistaminen on ammattilaisellekin haastavaa. Mielentilatutkimuksissa pitää aina ottaa huomioon, että tutkittava saattaa pyrkiä joko peittämään tai liioittelemaan oireitaan. Monille persoonallisuushäiriöille on tyypillistä, että niitä sairastavat ihmiset ovat taitavia manipuloimaan.

Ääriesimerkki diagnosoinnin hankaluudesta on se, että norjalaisterroristi Anders Behring Breivik sai kahdessa eri mielentilatutkimuksessa kaksi eri diagnoosia. Toisen mukaan hän sairastaa paranoidista skitsofreniaa ja tarvitsee näin ollen pakkohoitoa vankilan sijaan. Toisen mukaan hän kärsii lukuisista persoonallisuushäiriöistä, mutta ei ole psykoottinen eli mielisairas. Norjan oikeus päätyi jälkimmäiseen. Kukaan ei tiedä, oliko tuomio Breivikin mielentilan näkökulmasta oikea vai ei. Vertailu on vaikeaa. Muutenkin lääkärien retoriikka mielentilatutkimuksista on kuin Matti Vanhasen puhetta Jokelan kouluampumisen jälkeen: jokainen tutkittava on yksittäistapaus. Yleistyksiä on hankala tai mahdoton tehdä.

Eikä kuulukaan tehdä. Normatiivinen arviointi tapahtuu mielisairaalan sijaan oikeudessa. Oikeudella on valta tehdä päätöksensä syytetyn syyntakeisuudesta itsenäisesti.

Tai olisi periaatteessa. Oikeasti se ei mene ihan niin.

Eemeli oli ajatellut, että mielisairaalan suljettu osasto olisi hirvittävä paikka, mutta yllättäen kaikki olikin aika normaalia. Kun kaksi vartijaa oli saattanut hänet suljetulle osastolle, hänelle annettiin sairaalavaatteet. Omansa hän sai takaisin, kun ne oli pesty.

Hän sai myös oman huoneen, jonka sänky oli pehmeämpi kuin vankilassa. Ruokakin oli paljon parempaa, perunamuussi maistui perunalta eikä vedeltä. Kännykkä lähetettiin vankilasta ja Facebookiakin sai käyttää. Facebookissa tai puhelimessa hän olikin lähes koko ajan, ellei sitten pelannut biljardia tai katsellut elokuvia potilaiden kanssa.

Vierailulla saivat käydä vain lähiomaiset. Tyttiäkään ei aluksi päästetty. Myöhemmin Eemeli ei edes yrittänyt saada Tytille vierailulupaa.

Tutkimukset alkoivat noin viikon päästä. Eemeliltä kysyttiin, saisiko tietoa hankkia hänen lähipiiriltään, esimerkiksi äidiltä. Eemeli antoi luvan. Hän sai myös kuulla, että tutkimusta varten perehdyttäisiin viranomaisasiakirjoihin. Muun muassa hänen vanhoihin kouluihinsa oltaisiin yhteydessä. Ajatus oli ahdistava. Eemelillä oli aina ollut ongelmia koulussa.

Eemeli oli sekä koulukiusattu että koulukiusaaja. Häntä oli pahoinpidelty fyysisesti ja henkisesti, ja hän oli tehnyt samoin. Kun Jokelassa oli sattunut kouluampuminen, Eemeli ei voinut osallistua muistotilaisuuteen, koska käyttäytyi väkivaltaisesti ja uhkaili itsemurhalla, asiakirjoissa sanottiin. Kerrottiin myös, että ala-asteella hän uhkasi raskaana olevan opettajansa vauvaa. Puolet yhdeksänvuotisesta koulutaipaleestaan Eemeli kävi erilaisista laitoksista ja koulukodeista käsin.

Papereista kävi ilmi, että Eemelille oli tehty kolme psykologista kartoitusta, joissa hänellä oli todettu muun muassa tarkkaavaisuuden ja keskittymisen häiriöitä. Lisäksi hän oli ollut useasti tekemisissä poliisin kanssa erilaisten näpistelyjen ja pahoinpitelyjen takia, mutta ei ollut koskaan ollut vankilassa. Laitoksista hän karkaili usein, koska hän koki tulleensa kohdelluksi huonosti. Hän koki, että häntä syytettiin sellaisista asioista, joita hän ei ollut tehnyt.

Haastatteluissa kyseltiin Eemelin perheestä. Eemeli kertoi, että äitiinsä hänellä on hyvät ja lämpimät välit, mutta isäänsä hän ei juurikaan tunne. Vanhemmat erosivat jo ennen Eemelin syntymää. Isä on hänen tietojensa mukaan alkoholisti. Viimeksi Eemeli muistelee nähneensä isänsä ollessaan 13-vuotias. Hän kantoi pulloja kauppaan, kun isä joi. Isästään hän muistaa, että tämä söi pippuripihvin ilman pippuria.

Tutkimuksessa Eemelin täytyi puhua myös rikoksestaan, vaikka hän ei yhtään olisi halunnut. Se pilaisi hänen päivänsä, hän sanoi haastattelussa. Myöhemmin hän kuitenkin suostui puhumaan, vaikka ei pitänytkään siitä. Hän kertoi, että oli puukotuksen aikaan täysin järjissään, mutta että häneltä oli mennyt hermo eikä hän siksi tiennyt, mitä teki. Kerran hän lähti lääkärin tapaamisesta vihaisena, kun häneltä oli kysytty tapahtuneesta.

Kognitiivisista kokeista Eemeli selvisi omasta mielestään hyvin lukuun ottamatta muistikoetta. Ne olivat hänestä lähes mahdottomia. Hän epäili jo kouluaikoina, että hänellä olisi muistihäiriö. Aivojen magneettikuvaus tehtiin toisessa sairaalassa. Sen aikana hän nukahti.

Ärsyttävää kokeissa Eemelin mielestä oli se, että tutkiva henkilökunta – oikeuspsykiatri, neuropsykologi, psykologi – kyselivät lähes samanlaisia kysymyksiä, jotkut monta kertaa. Eemeli myös epäili, että ihmisen mielenterveyttä ei pystyisi arvioimaan ihan näin nopeasti.

Joskus Eemeli pohti karkaamista. Hän arveli, että ikkuna olisi ollut helppo saada auki vaikka lusikalla. Vielä helpompi keino olisi hänen mielestään ollut ulkoilusta karkaaminen. Olisi vain kaatanut pöydän aidan viereen ja hypännyt yli.

Mutta ei hän koskaan toteuttanut aiettaan. Ei hän jaksanut. Eihän hän usein jaksanut laittaa edes valoja pois mennessään nukkumaan. Näin hän hoitajille sanoi, kun he kyselivät syitä valot päällä nukkumiseen.

Muun muassa tämä kirjattiin Eemelin 25-sivuiseen mielentilalausuntoon, joka lähetettiin käräjäoikeuteen.

rajatapauksia_3

Mielentilalausunnon merkitys on oikeuden vallan kannalta periaatteessa nolla. Oikeus saa tehdä päätöksensä itsenäisesti. Lausunnon pitäisi olla ainoastaan apuväline.

Käytännössä asia ei ole näin. Oikeus poikkeaa lausuneen lääkärin ja THL:n oikeuspsykiatristen asioiden lautakunnan kannoista vain harvoin. Varatuomarin ja vaarallisuusarvioihin ja mielentilalausuntoihin perehtyneen tutkijan Annakaisa Pohjolan mielestä asiassa on paljon ongelmia.

Mutta eikö poikkeamattomuus nimenomaan kerro lausuntojen luotettavuudesta?

Pohjolan mukaan ei. Se kertoo luottamuksesta. Oikeus ei nimittäin perustele ratkaisujaan riittävästi, vaan viittaa usein ainoastaan asiantuntijalausuntoon. Perustelemalla oikeus osoittaisi, että tekee päätöksensä itsenäisesti eikä luovuta päätösvaltaa millekään toiselle taholle, Pohjola sanoo.

”Juttu on se, että tuomioistuin voi perustellusti olla poikkeamatta asiantuntijalausunnoista, mutta sen tulee aina itsenäisesti arvioida ratkaisuaan ja perustella se yksityiskohtaisesti. Tuomioistuimella on ratkaisuvalta ja heidän pitää itse tuoda esiin perustelujen kautta, miksi he ovat tällaisen ratkaisun tehneet”, Pohjola sanoo.

Tämä ei Pohjolan mukaan tarkoita, etteivätkö lausunnot voisi olla ihan luotettavia. Kyse on periaatteesta – oikeuden vallasta ja vastuusta. Oikeuden toiminnalle on kuitenkin tutkijan mukaan yksinkertainen selitys: psykiatrisen ja psykologisen tiedon puute.

”Ei tuomareilla ole osaamista. Tietenkin tilanne on parantunut, koska on järjestetty erilaisia kursseja, mutta osaaminen on edelleen riittämätöntä. Syytetyn oikeusturvan kannalta voisi olla hyvä, että tuomarit erikoistuisivat nykyistä enemmän.”

Tuomioistuimen tietämystä mielentilalausunnon sisällöstä ja mahdollisuutta sen kriittiseen arviointiin voisi auttaa, jos lausunnontekijöitä nykyistä useammin kutsuttaisiin istuntosaliin selvittämään päätöksiään. Nykyään sitä tapahtuu vain harvoin. Suomessa on vahva luottamus tuomioistuimen määräämään asiantuntijatodisteluun, jota kirjalliset mielentilalausunnot ovat. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on tavallista, että sekä syyttäjä että syytetty hankkivat oman oikeuspsykiatrian asiantuntijansa kuultavaksi oikeuteen.

Laajempi yleisö ei tiedä asiantuntijatodistelun pätevyydestä juurikaan. Mielentilalausunnot kuuluvat henkilösuojan piiriin, ja monissa tapauksissa koko oikeudenkäynti tai ainakin mielentilalausunnot julistetaan salaisiksi jopa 60 vuodeksi. Mielentilalausuntoja säilytetään lisäksi THL:ssä Aulikki Ahlgrén-Rimpiläisen työhuonetta vastapäätä sijaitsevassa mielentilalausuntoarkistossa, jossa niihin pääsee tutustumaan vain erikoisluvalla.

Tutkimusluvan saaminen salassa pidettäviin mielentilalausuntoihin ja oikeudenkäyntiaineistoihin on hankalaa. Ei ole mitenkään itsestään selvää, että lupa myönnetään edes meritoituneimmille tutkijoille. Ja vaikka luvan saisikin, ongelmat eivät lopu. Yleensä tutkimusluvan edellytyksenä on aineiston hävittämisvelvollisuus sen käytön jälkeen. Aineistoa ei voi siis käyttää jatkotutkimukseen tai jo tehdyn tutkimuksen arviointiin.

”Täytyy olla tulkintaa, että miten pitkälle tämä tunnistettavuuden kriteeri viedään. Ei voi olla niin, että se viedään in absurdum. Demokratiassa ihmisillä on oikeus tietää”, rikosoikeuden emeritusprofessori Raimo Lahti sanoo työhuoneessaan Helsingin yliopiston Porthaniassa.

Hänen mukaansa käytäntöä ja tarvittaessa lainsäädäntöä tulisi muuttaa siten, että salaisiksi määrätyistä oikeudenkäynneistä laadittaisiin entistä useammin laajoja julkisia tiedotteita. Lisäksi tutkimusluvissa ei pitäisi edellyttää henkilötietojen osalta tunnistamattomaksi tehdyn aineiston hävittämistä käytön jälkeen, vaan arkistointia.

”Siten turvattaisiin aineistojen jatkokäyttö ja edistetään avointa tutkimusdatan ideaa ja tutkimustulosten kontrolloitavuutta”, hän sanoo.

Eemelin oikeudenkäynti järjestettiin alkuvuodesta. Vartija saattoi Eemelin saliin oikealle puolelle. Eemeli kätteli asianajajaansa. Hän oli pukeutunut löysiin vaatteisiin. Housut olivat punaiset, niin kuin rikoksentekohetkelläkin. Päällä oli Rikosseuraamuslaitoksen takki, jota Eemeli ei ottanut pois käsittelyn ajaksi.

Syytteet luettiin. Eemelillä oli käsittelemättä yksi aiempi ryöstön yritys sekä ryöstö ja tapon yritys.

Tapon yrityksen, josta Eemeli oli syytettynä, katsottiin sisältävän murhan yrityksen piirteitä. Eemeli oli lyönyt uhria noin 12 senttimetriä pitkällä veitsellä rintakehän alueelle neljä kertaa, ylävatsaan kaksi kertaa, oikeaan olkavarteen kymmenen kertaa, ylä- ja alaselkään ainakin kahdeksan kertaa, sekä kerran oikeaan takareiteen.

Eemeli kiisti ryöstöt. Kolmannessa syytteessä – tapon yrityksessä – hän myönsi menetelleensä kuvatulla tavalla, mutta kielsi yrittäneensä tappaa uhriaan. Hän myönsi syyllistyneensä asiassa törkeään pahoinpitelyyn.
Eemelin puolustusasianajaja totesi rangaistusvaatimuksesta, että vaikka puukoniskuja oli ollut huomattava määrä, valtaosa niistä oli varsin pinnallisia. Hän myös huomautti, että Eemeli oli poistunut itse tilanteesta kenenkään tulematta väliin. Hänellä olisi siis ollut vapaat kädet tappaa uhrinsa.

Sitten asianajaja halusi sanoa jotakin mielentilalausunnosta. Hänen mielestään lausunnon perusteella Eemelin tahallisuutta pitäisi arvioida uudelleen. Yleisö poistettiin salista lausunnon käsittelyn ajaksi. Eemeli ei ymmärtänyt asianajajan puheista puoliakaan, mutta viisaalta ja hyvältä se vaikutti. Jälkikäteen hän ei muistanut sanaakaan siitä, mitä asianajaja lausunnosta sanoi.

Kun yleisö kutsuttiin takaisin saliin, luettiin tuomio. Oikeus katsoi, että Eemelin menettely oli kaikissa kolmessa syytekohdassa ollut tahallista, niin kuin mielentilalausunnon yhteenvedossakin sanottiin.

”Käräjäoikeus katsoo oikeudenmukaiseksi yhteiseksi vankeusrangaistukseksi neljä vuotta ja kuusi kuukautta vankeutta”, tuomari sanoi.

Se, miksi käräjäoikeus näin katsoi, jäi epäselväksi. Ainoa perustelu, jonka se asiasta antoi, oli:

”Lausunnosta ilmi käyvien seikkojen sekä muun asiassa saadun selvityksen perusteella käräjäoikeudella ei ole syytä päätyä toisenlaiseen johtopäätökseen. Käräjäoikeus katsoo syytetyn olleen teot tehdessään syyntakeinen.”

Lausunnon johtopäätöksistä ilmi käyvät seikat olivat muun muassa vakava-asteinen persoonallisuuden kehityksen häiriö ja vakava-asteinen käytöshäiriö. Ihmisen persoonallisuus kehittyy tutkimusten mukaan vähintään 23-vuotiaaksi, mutta lausunnossa sanottiin silti, että tutkittavan voitiin todeta sairastavan antisosiaalista persoonallisuushäiriötä. Nykytiedon mukaan se on rikollisille tyypillinen häiriö ja psykiatrien ja psykologien murheenkryyni, sillä yleensä nämä henkilöt eivät halua sitoutua esimerkiksi psykoterapiaan, vaikka olisivat hoidon tarpeessa.

Psykologin tekemässä osuudessa puhutaan muun muassa sosiaalisen ja emotionaalisen kehityksen häiriöistä, hetkittäisestä voimakkaasta ahdistuksesta ja masennuksesta, joita tutkittava pyrki estämään asettumalla toisten yläpuolelle, ja negatiivisesta minäkäsityksestä. Siinä sanotaan, että häiriöiden taustalla on todennäköisesti kehitykselliset tiedonkäsittelyn puutokset sekä lapsuudenaikaiset laiminlyönnit ja traumaattiset kokemukset, ja todetaan, että tällaisilla ongelmilla on yhteys kohonneeseen psykoottisen sairastumisen riskiin.

Nykyään syyntakeisuusarvioissa ollaan hyvin ankaria. Aiemmin psykiatrian tautiluokituksessa oli termi psykopatia, joka vastaa pitkälti nykyisiä persoonallisuushäiriöitä. Se poistui tautiluokituksesta vuonna 1969. Jos Eemeli olisi elänyt muutama kymmenen vuotta aiemmin, diagnoosi olisi voinut kääntyä psykopatiaksi tai joksikin vapaamuotoisemmaksi määrittelyksi ja tarkoittaa esimerkiksi alentunutta syyntakeisuutta ja sitä myötä lievempää rangaistusta.

Nyt lausunto ei tarkoita mitään.

Eemeli pudisti päätään. Kun hän käveli salista ulos vartijan saattamana, hän avasi takkiaan. Povitaskussa oli Aku Ankan taskukirja. Sitten hän virnisti vähän.

rajatapauksia_2

Suomessa tehtyjen mielentilatutkimuksien määrä on puolittunut kymmenessä vuodessa ja prosentuaalinen osuus syyntakeettomista on 20 vuodessa pudonnut puoleen. Vankimielisairaalan johtaja Hannu Lauerma sanoi Ylen haastattelussa viime vuonna, että vankien joukossa on mielisairaita, jotka istuvat pitkiäkin vankeustuomioita.

Vieläkin radikaalimpi muutos on tapahtunut alentuneesti syyntakeisten kohdalla. Heidän määränsä on romahtanut. 1980-luvulla heitä oli 120-180, kun tutkittujen määrä oli 200-300. Vuonna 2005 heitä oli 35, viime vuonna yhdeksän, sekä yksi, jossa lausuneen lääkärin ja THL:n kannat poikkesivat toisistaan.

Juuri nämä rajatapaukset ovat rikosjärjestelmän piikki lihassa. Pitäisikö koko kategoria poistaa?

”Ei se ole niin yksiselitteistä. On erityisryhmiä. Nuoret, kehitysvammaiset tai kehityshäiriöiset. Autismia tai muita kehityshäiriöitä havaitaan joskus, dementia, muistihäiriö, päihteiden aiheuttamat vauriotkin voivat aiheuttaa tilanteita, joissa henkilöä ei voida pitää syyntakeisena vaan ennemmin alentuneesti syyntakeisena. On hyvä olla se kategoria”, Aulikki Ahlgrén-Rimpiläinen sanoo.

Erityisen vaikeina diagnosoitavina hän pitää nuoria ja kehityshäiriöisiä henkilöitä. Aiemmin heille on tehty mielentilatutkimuksia huomattavasti enemmän myös pienempien rikosten kohdalla.
Alentuneesti syyntakeisten määrän vähentyminen johtuu siitä, että oikeuspsykiatrinen ja oikeudellinen tulkinta siitä, mitkä psykiatriset häiriöt merkittävästi alentavat syytetyn vastuukykyä, on muuttunut ankarammaksi.

Muutos voi professori Raimo Lahden mukaan osaltaan johtua vaikeudesta sovittaa yhteen eri ammattitraditioihin pohjautuvia näkemyksiä: psykiatrin arviossa painottuu lääketieteellinen ja tuomioistuimen arviossa oikeudellis-moraalinen näkökulma.

Rikosoikeudelliselta kannalta alentuneesti syyntakeisen syyllisyysmoite on alempi ja siten lievemmin rangaistava. Psykiatrin näkökulmassa korostuu, miten teon ilmentämää vaarallisuutta voitaisiin parhaiten vähentää hoito- tai eristämistoimenpitein, eikä rangaistuksen alennus ole lääke siihen.

”Eiköhän koko oikeuspsykiatrian kenttä ole sitä mieltä, että näille henkilöille tulisi olla hoitomahdollisuuksia, jopa velvoitteisia sellaisia. Heidän tulisi saada tukea erityisongelmiinsa”, Aulikki Ahlgrén-Rimpiläinen sanoo.

Nykyinen käytäntö, jossa syyntakeisuusarviot ovat kiristyneet, lisää professori Lahden mukaan tarvetta vankien mielenterveyden hoidon kehittämiseen rikosseuraamusjärjestelmässä. Kun Suomen rikoslakia uudistettiin vuonna 2004, oli tarkoitus, että myös mielenterveyslakia muutettaisiin, jotta alentuneesti syyntakeisille voitaisiin määrätä tahdosta riippumatonta hoitoa. Tavoite oli niin sanottu yhdistelmäsanktio. Sosiaali- ja terveysministeriö teki vuonna 2005 mietinnön, jonka tarkoituksena oli johtaa lakimuutokseen. Muutos ei koskaan toteutunut.

”Mitä olen vankiloista kuullut, sinne päätyy yhä enemmän mielenterveysongelmaisia vankeja”, Ahlgrén-Rimpiläinen sanoo.

Vankiloissa on tarjolla psykologista ja psykiatrista hoitoa, mutta usein vangit eivät ole sairaudentuntoisia. He eivät välttämättä halua tai osaa hakeutua hoitoon, vaikka siihen lääkärien mukaan olisi tarve.

Eemeli istuu huoneessaan avovankilassa ja katsoo ikkunaan, joka on sälekaihtimien peitossa. On huhtikuu. Edessä on pari McDonald`sin donitsia ja cokis – tänne kävijät saavat tuoda ruokaa mukanaan.

Rikoksesta on nyt aikaa vajaa vuosi. Eemeli ei jaksaisi puhua siitä, mutta vastaa kuitenkin, kun kysytään. Ässä suhahtaa välillä laiskasti huulien välistä.

Koetko itsesi rikolliseksi?

”En. Jotkut kysyy aina, et onks tää mun eka kerta. Sanon aina et eka ja vika. Sit ne nauraa ja sanoo et eikä oo. Mä en sano siihen mitään. Ei mun tartte uskotella mitään kenellekään. Ei noi tunne mua.”

Oletko tajunnut puukotuksesta mitään uutta?

”Se oli se, et en ollu purkanu vihaa. Niin varmaan. Tai hetken mielijohteesta. En mä tiedä.”

Sitten hän huomauttaa, ettei puukotetun olisi pitänyt haukkua hänen äitiään. Siinä menee raja.

Miten varmistat, ettei sinulta mene hermo uudestaan?

”Mä en tiiä, mistä se johtu. Ei mul oo kertaakaan nytkään tullu sellanen ajatus päälle, vaik yks täällä ottaa niin helvetisti kupoliin.”
Häiritseekö sinua ajatus siitä, mitä teit?

”Emmä oo miettinyt sitä, enkä mä oo puhunu siitä nyt vähään aikaan, tutkimuksen jälkeen.”

Eemeli ei mieti rikostaan, koska miettiminen ahdistaa häntä. Hän kertoo, ettei ole antanut tekoaan itselleen anteeksi. Vaikka rangaistus tuntui aluksi isolta ja Eemelille myönnettiin käräjäoikeudesta valituslupa, hän päätti, ettei jaksa lisää oikeudenkäyntejä. Hoviin ei menty.

”Mä halusin sen, mikä mulle on annettu. En mä halunnu mitään lieventäviä. Se on mun rangaistus. Se mikä annetaan, pitää kestää.”

Eemeli haluaa vain unohtaa teon yksityiskohdat ja jatkaa elämäänsä.

”Jos mä oon täällä ni en haluu istuu jossain nurkassa ja miettii asioista, et mikä mul on. Sen jälkeen löydän itteni jostain mielisairaalasta. Parempi sit himassa miettii.”

Elokuussa Eemeli pääsi koevapauteen. Panta jalassa ja taskussa sähköisen valvontalaitteen toinen puoli, jonka kautta hänen liikkumistaan seurataan, mutta kuitenkin: vapauteen.

Koevapaus tuntuu hyvältä. Eemelillä on paljon tekemistä. Hänellä on erilaisia tapaamisia muun muassa aggressionhallintaan liittyen. Hän on myös aloittanut koulun.

Silti jokin ärsyttää. Eemeli lukee usein lausuntoaan ja siihen kirjoitettuja sanoja. Jotkut on alleviivattukin.

Persoonallisuushäiriö. Vakava-asteinen käytöshäiriö. Psykopaattisia piirteitä.

Hän ei tunnista itseään. Hän kokee, että häntä syytetään jostain, mitä hän ei ole.

Se ei voi olla hän.

Juttu perustuu taustahaastatteluihin, käräjäoikeuden pöytäkirjoihin, THL:n, Optulan ja Risen tilastoihin, Eemelin Ylioppilaslehdelle näyttämään mielentilalausuntoon ja poliisin esitutkintamateriaaliin. Artikkelia varten on jutussa mainittujen henkilöiden lisäksi haastateltu Oulun yliopiston psykiatrian professori Juha Veijolaa. Eemelin ja Tytin nimet on muutettu.

Teksti: Sonja Saarikoski

Kuvat: Kaisa Rautaheimo