Itsemurhia tekevät rikkaiden maiden ihmiset, joilla usein on jo kaikki. 50 kilometrin päässä Japanin Nagoyasta zen-buddhalainen munkki nimeltä Ittetsu Nemoto kuuntelee itsemurhaa suunnittelevia työkseen. Tässä jutussa hän kertoo seitsemän syytä sille, miksi me tapamme itsemme.
Voiko auringonlaskun kuulla? Se on kysymys, joka Daizenjin temppelin edessä herää. Täällä Sekissä, noin viidenkymmenen kilometrin päässä Nagoyasta, on tukahduttavan hiljaista.
Päivän viimeisessä valossa kylpevä temppeli näyttää lähestulkoon liian ikiaikaiselta ollakseen totta tämän päivän modernissa Japanissa. Ympärillä kohoaa rivi pyöreitä vuoria, temppelin puuportin japanilaiskirjaimet hohtavat. Pihalla on hautausmaa, joka näyttää siltä, että se on ollut siinä aina.
Temppelissä asuu Ittetsu Nemoto. Hän on zen-buddhalainen munkki, ja hänellä on tehtävä. Hän kuuntelee ihmisiä, jotka kärsivät masennuksesta ja joilla on ajatuksia itsemurhasta. Nemoto yrittää estää heitä tappamasta itseään.
Siihen on keinokin: temppelistä ei saa poistua, ennen kuin elämän tärkein asia on löytynyt.
Ittetsu Nemoto, 42, ottaa vastaan tuliaiskeksit, asettaa ne alttarille ja kumartaa. Hän istuu tyynylle ja kaataa teetä kuppeihin. Katse on neulanterävä, hengitys ja kaikki eleet korostetun rauhallisia. Pöydällä on puhelin, johon tulee vähän väliä WhatsApp-viestejä. Mutta kun Nemotolta kysyy, kuinka kauan haastattelulle on aikaa, hän ei suostu vastaamaan mitään.
Huoneessa on matala pöytä ja ovi puutarhaan. Puutarhassa kasvaa persimon-hedelmiä, joita japaninmakakit, maailman pohjoisimmassa elävät apinat, käyvät välillä pistelemässä poskeensa. Juuri tässä huoneessa Nemoto vastaanottaa vieraansa. Usein heitä on monta viikossa.
Se ei tavallaan ole ihme. Vaikka muun muassa Etelä-Koreassa ja Liettuassa ihminen tappaa itsensä vieläkin todennäköisemmin kuin Japanissa, on juuri japanilainen itsemurha käsite – klisee, joka on yhtä leimallisesti osa Japania kuin anime, ramen ja love hotelit.
Japanilainen itsemurha on myös traditio. Seppuku eli harakiri on rituaalinen itsemurha, joka oli usein vastine kuolemantuomiolle. Perinteisesti nähtiin, että kuolemaan tuomittu on ikävien olosuhteiden uhri, joka tappamalla itsensä saa lähteä kunniallisesti. Siksi japanilainen ei oikeastaan miellä seppukua itsemurhaksi, vaikka ihminen konkreettisesti tappaakin itsensä.
Seppuku kiellettiin virallisesti 1800-luvun lopussa, mutta erilaisten itsemurhien perinne Japanissa ei ole kadonnut mihinkään. Suunnilleen kolme japanilaista tunnissa tekee itsemurhan. Japani on yksi maailman rikkaimmista maista, mutta siellä tehdään seitsemänneksi eniten itsemurhia koko maailmassa. Viime vuonna melkein 22 japanilaista sadasta tuhannesta tappoi itsensä. Voi olla, että Nemotolle riittäisi töitä myös Suomessa: täällä vastaava luku on vähän yli 16. Sekin on maailmanlaajuisesti hyvin korkea.
Nemoto näkee, että itsemurhaan päätyvä on samaan aikaan uhri ja rikollinen. Ristiriita kiinnostaa häntä.
”Olen kiinnostunut, miksi itsemurhaa hautovat ihmiset ajattelevat niin kuin ajattelevat. Ymmärrän heitä oman kokemukseni takia”, Nemoto sanoo ja antaa katseen laskeutua teekuppiin, jossa juoma on kirkasta, melkein myrkynvihreää.
Sitten hän alkaa puhua, ja puhuukin lähes kuusi tuntia maailman seitsemästä kuolemansynnistä – siitä, miksi ihmiset hänen mielestään haluavat kuolla.
1. TYÖ
Vuonna 1997 Aasiaan iski talouskriisi, joka romahdutti monen maan talouden totaalisesti. Erityisen ankarasti se iski Indonesiaan ja Thaimaahan, Japanin tärkeisiin kauppakumppaneihin. Vuonna 1998 Japanin itsemurhat nousivat 35 prosenttia edellisvuoteen nähden.
Sen jälkeen luvut ovat pysytelleet noin 30 000 itsemurhassa per vuosi. Kun metro vaikkapa Tokiossa pysähtyy odottamatta, osaa jokainen kaupunkilainen odottaa kuulutusta: ”Olemme pahoillamme joutuessamme kertomaan, että tämä metro on myöhässä ihmistapaturman takia”. Silti raiteille päätyvien elämien osuus kaikista itsemurhista on vain muutama prosentti.
Työttömyys on tutkimusten mukaan yksi suurimmista syistä itsemurhaan.
”Työmarkkinat Japanissa ovat hyvin jakautuneet nykyään. On toisaalta virallisia työntekijöitä, joilla on oma paikka tietyssä toimistossa. Heillä on oma tehtävä ja sitoumuksia kollegojen kanssa. Mutta sitten on iso määrä määräaikaisia työntekijöitä”, Nemoto sanoo.
Talouskuplan puhkeaminen tarkoitti loppua Japanissa tyypillisille elinikäisille työurille samassa työpaikassa. Määräaikaisilla työntekijöillä ei ole turvaa eikä tietoa työn jatkuvuudesta. Samalla vakituisten työntekijöiden päivät ovat pidentyneet.
Japaninkielinen sana karoshi tarkoittaa kirjaimellisesti työhön kuolemista. Itsemurha on usein työn puutteeseen kuolemista.
Japania on syytetty kyvyttömyydestä kohdata mielenterveyden ongelmia kansakuntana sekä selkeän itsemurhavastaisuuden puutteesta. Esimerkiksi Japanin suurimmissa uskonnoissa, shintolaisuudessa ja buddhalaisuudessa, itsemurha ei ole samalla tavalla tuomittava teko kuin vaikkapa kristinuskossa.
Toisaalta yksi buddhalaisuuden tärkeimmistä periaatteista on elämän kunnioittaminen, Nemoto muistuttaa. Sen sijaan hänen mukaansa japanilaisessa kulttuurissa on piirteitä, jotka saattavat altistaa itsemurhille. Tällaisia ovat esimerkiksi vahva hierarkkisuus ja ryhmäidentiteetti.
Nemoto antaa esimerkin. Individualistisissa kulttuureissa, vaikkapa Yhdysvalloissa, sisällä oleva häpeä ja paha olo kohdistetaan helpommin toisiin ihmisiin, mikä näkyy henkirikostilastoissa. Japanissa tämä on harvinaisempaa. Vuodesta toiseen länsimaissa hämmästellään Japanin erittäin alhaisia murhatilastoja – OECD:n tilaston mukaan vain 0,3 murhaa sataa tuhatta henkeä kohden. Esimerkiksi Yhdysvalloissa luku on vähän alle viisi, maailmanlaajuinen keskiarvo vähän yli 6.
Syitä on varmasti monia, mutta Nemoton mielestä se johtuu ennen kaikkea kansanluonteesta. Japanilainen syyttää munkin mukaan herkemmin itseään omasta epäonnestaan ja pahasta olostaan kuin länsimaiset keskimäärin.
”Japanilainen kulkee virran mukana. Ryhmä on tärkeämpi kuin oma itse. Työtön voi esimerkiksi ajatella, että olen haitallinen tässä maailmassa, joten parempi tappaa itsensä”, Nemoto selittää.
2. MENNEISYYS
Ittetsu Nemoto alkoi ajatella kuolemaa ensimmäisen kerran kymmenenvuotiaana. Sitä ennen hän oli toki ymmärtänyt ihmisten kuolevan ja osallistunut buddhalaisiin hautajaismenoihin, mutta kuolema oli tuntunut luonnolliselta elämän jatkumolta.
Sitten hänen enonsa teki itsemurhan hirttäytymällä. Eno oli juuri eronnut vaimostaan.
”Eno oli kaikkien suosikki-ihminen, niin kuin aurinko. Hänellä oli oma kauppa, hän oli asuinalueensa keskipiste. Kaikki ihastelivat häntä, hän oli sosiaalisesti menestynyt”, Nemoto kertoo.
”Se, miksi rakastettu ihminen tekee itsemurhan, on suuri kysymysmerkki.”
Nemoton isoisä järkyttyi poikansa kuolemasta niin, ettei voinut nukkua. Nemoto on tulkinnut, että sen takia isoisä tippui portaista ja halvaantui. Isoisä oli yksi Nemoton tärkeimmistä ihmisistä, mutta yhtäkkiä hän oli muuttunut eläväksi kuolleeksi. Nemoton ollessa yläasteella myös kaksi hänen luokkakaveriaan päätyi itsemurhaan. Nuoren miehen kokemus kuolemasta johti siihen, että hän myöhemmin alkoi tehdä töitä auttaakseen itsemurhaa harkitsevia.
Monen itsetuhoisen ajatuksissa kalvaa nimenomaan menneisyys, joka tuntuu liian kauhealta, jotta sen kanssa voisi elää.
”Kaikki sanovat, että menneisyyttä ei voi muuttaa. Mutta minä sanon vierailleni: kyllä, kyllä menneisyyttä voi muuttaa”, Nemoto sanoo.
”Jos menneisyydessä on tapahtunut jotain todella surullista tai häpeällistä, se kokemus auttaa ihmistä keskustelemaan syvästi toisten ihmisten kanssa. Jos jollakulla toisella on samanlainen suru, sitä voi tällaisten kokemusten kautta ymmärtää. Tällä tavalla voi katsoa menneisyyttä positiivisena.”
Tavallaan Nemoto tekee näin itsekin. Joka vuosi hän järjestää temppelissään tapahtuman itsemurhan tehneiden omaisille. Tapahtuman yksi ohjelmanumero on kirjoittaa kirje kuolleelle läheiselle. Nemoto kirjoittaa kirjeet enolleen ja kahdelle luokkakaverilleen – kertoilee, mitä on tapahtunut, mitä hän on puuhaillut ja ajatellut.
Välillä hän myös juttelee kuolleille. Hänelle muisto on todellinen, vaikka fyysistä ihmistä ei enää ole.
”Sanon omaisille, että pitää ajatella kauniita muistoja, joita on kertynyt, ennen kuin itsemurha tapahtui.”
3. KIIRE
1990-luvulla Nemoto työskenteli laivassa, joka mittasi Tokionlahden saastuneisuutta. Tarkoituksena oli selvittää, voidaanko lupia täyttömaan tekemiseen myöntää. Työssään Nemoto tuijotti kelloa ja ajatteli toimeentuloaan. Töitä oli tehtävä jatkuvasti. Elämällä ei tuntunut olevan merkitystä.
”Mietin, että miksi oikein elän elämääni, rahan takiako?”
Työnsä ohessa Nemoto opiskeli eurooppalaista filosofiaa. Nuorena hän oli fanittanut Nietzscheä – erityisesti tämän lausuntoja kärsimyksestä. Vielä tällöin hän ei ollut perehtynyt buddhalaisuuteen, jonka neljästä jalosta totuudesta ensimmäinen on, että elämä on kärsimystä.
Filosofian opettaja Shuhei Kosakan metodi oli istua kapakassa opiskelijoidensa kanssa, kunnes homma oli mennyt jakeluun. Sama metodi on tarttunut Nemoton nykyiseen työhön. Hän uskoo, että asioiden valmistumista ei voi päättää ennalta. Hän haluaa mennä loppuun saakka.
”Esimerkiksi terapiassa tai lääkärissä aika loppuu sitten, kun lääkärin lounastauko alkaa. Mutta eihän se tarkoita, että mitään olisi saatu valmiiksi.”
Opinnoista huolimatta Nemotosta alkoi vähitellen tuntua, että jotain puuttui. Hän huomasi, että rationaalisuutta ja empiriaa korostavien filosofien peräänkuuluttama loogisuus jätti alleen toisen, ihan yhtä todellisen asian – yksilön henkilökohtaisen kokemuksen. Tätä itämainen filosofia, muun muassa buddhalaisuus, korosti. Sitten Nemoto joutui moottoripyöräonnettomuuteen ja sairaalaan pitkäksi aikaa. Siellä oman kokemuksen merkitys vain korostui.
Kun hänen äitinsä pari vuotta myöhemmin huomasi lehdessä ilmoituksen, jossa Rinzai Zen -luostari haki munkkikokelaita riveihinsä, tuntui kuin päähän pistettyyn muovipussiin olisi leikattu aukko hengitystä varten. Nemoto lähti luostariin.
Rinzai Zen oli tunnettu ankarasta asenteestaan. Sisäänpääsyvaatimuksiin kuului, että aluksi oli istuttava viikko luostarin ulkopuolella kerjäämässä ruokaa. Sitten pääsi eteiseen.
Herätys oli joka aamu viideltä. Vaatimukset kohosivat koko ajan eikä kiitosta kuulunut. Vastakkaiseen sukupuoleen ei saanut olla missään yhteyksissä. Nemoton silloinen tyttöystävä ja nykyinen vaimo, jonka hän oli tavannut sairaalassa maatessaan, joutui lähettämään kirjeet miehen nimellä.
Mutta ainakin Nemotolla oli tehtävä elämässään eikä huolta toimeentulosta. Myöhemmin hän on ajatellut, että jos olisi jatkanut työssään, hän olisi hyvinkin saattanut seurata enonsa jalanjäljillä ja tappaa itsensä.
4. YKSINÄISYYS
Monien mielikuva buddhalaisesta munkista on temppeliinsä sulkeutunut kaljupää, joka lähestulkoon levitoi ajatustensa voimasta. Ittetsu Nemoto on kalju ja meditoiva, mutta sulkeutunut hän ei ole. Hänen voikin katsoa edustavan sellaista buddhalaisuutta, jota tavataan kutsua sosiaalisesti sitoutuneeksi buddhalaisuudeksi.
Tutkijat katsovat sosiaalisesti sitoutuneen buddhismin yleistyneen Kiinassa ja Japanissa toisen maailmansodan jälkeen, mutta aatteen harjoittajat muistuttavat, että perusteet yhteiskunnallisesti sitoutuneelle buddhismille lähtevät uskonnon syntyajoista – siis noin 2 500 vuoden takaa. Omistihan myös Buddha elämänsä heti valaistumisensa jälkeen vain toisten opettamiselle. Suomalaisen tekee mieli ajatella, että tämä on terapiaa – ja niin se tietyllä lailla onkin, mutta ei pidä mennä termeissä sekaisin. Länsimaiseen psykologiaan perustuva terapia ei Japanissa ole kovin yleistä.
Munkkeja, jotka auttavat itsetuhoisista ajatuksista kärsiviä, on Japanissa muitakin kuin Nemoto, onpa maassa asialle omistautunut verkostokin. Nemoto lienee ainakin länsimaissa munkeista tunnetuin, koska New Yorker -lehti teki hänestä jutun pari vuotta sitten. Nyt hänestä ollaan tekemässä myös dokumenttia Yhdysvalloissa työnimellä Last Call.
”Mmmm”, Nemoto mumisee. Ääni on matala, kuin se tulisi syvältä maan uumenista.
Sitten hän kertoo, millaista on nousta kuolleista.
”Kun menin luostariin, se oli melkein kuin olisin kuollut.”
Tällä Nemoto tarkoittaa sitä, että luostarissa eläjänä hän oli täysin eristyksissä maailmasta. Hän ei oikeastaan tiennyt, mitä muualla tapahtuu. Elämä oli keskittynyt valaistumisen löytämiseen.
Rinzai Zen -luostarissa korostettiin yksilöllistä valaistumista, mutta Nemoto kaipasi ihmisiä. Hänestä alkoi tuntua, ettei oman valaistumisen tavoittelu riitä, vaan olisi autettava muitakin. Olisi löydettävä se keskitie, jota aikoinaan myös Siddhartha Gautama eli Buddha lähti etsimään kuuden vuoden luostariaskeesin jälkeen.
Niinpä Nemoto neljän luostarivuoden jälkeen päätti palata yhteiskuntaan. Hän ei kuitenkaan tiennyt, mitä tehdä – eihän hän ollut edes perillä siitä, mitä maailmassa oli sillä välin tapahtunut. Nopeasti Nemotolle selvisi, ettei kuitenkaan niin paljon, etteikö Tokiosta olisi löytynyt McDonald`s-ravintolaa. Nemoto haki ja meni sellaiseen töihin.
Ravintolassa Nemoto oli onnellinen. Nyt jokainen pikaruokalassa työskennellyt hymähtää epäuskoisesti, mutta Nemoto tosiaan kertoo viihtyneensä. Hänestä oli mahtavaa hymyillä ihmisille kassalla, kuulla kiitoksia ja tehdä hampurilaisia. Hän sai onnistumisen kokemuksia, mitä Rinzai Zenissä ei tapahtunut koskaan.
Mutta hänen työkaverinsa eivät olleet niin tyytyväisiä. Lukuisat yli sadasta ravintolan pääasiassa nuoresta työntekijästä olivat masentuneita ja yksin. Heillä oli itsetuhoisia ajatuksia ja he saattoivat olla matkalla kohti hikikomoriutta. Hikikomori tarkoittaa ihmistä, joka elää elämäänsä ilman minkäänlaisia suoria sosiaalisia kontakteja. Sen voi suomentaa vapaasti vaikkapa kotiin piiloutujaksi. Japanissa hikikomoreita arvellaan olevan puolesta miljoonasta kahteen miljoonaan, mutta syistä ollaan yhä vähän epävarmoja.
Nemoton uudet työkaverit alkoivat avautua Nemotolle ongelmistaan. Heidän elämäntarinoitaan kuunnellessaan Nemoto löysi kutsumuksensa. Vuonna 2004 hän perusti internetryhmän, jonka nimi oli Shinitai hito, ”Ne, jotka haluavat kuolla”. Tarkoituksena oli auttaa itsemurhaa suunnittelevia pääsemään takaisin jaloilleen. Pian jäseniä oli yli 400. Myöhemmin ryhmän nimi muutettiin muotoon ”Ne, jotka eivät halua kuolla”, jotta se ei rinnastuisi ryhmäitsemurhaa suunnittelevien sivustoihin. Sellaisia on Japanissa paljon.
Internetryhmä oli alkusysäys sille, mitä Nemoto nykyään tekee. Tärkeintä on se, että ihmiset eivät tunne olevansa yksin.
5. RAHA
Puoli vuotta Rinzai Zenistä lähdön jälkeen Daizenjin temppelistä Gifun prefektuurista vapautui munkin tehtävä. Nemoto sai sen. Samalla hänestä tuli harvinaisuus: suurin osa munkeista Japanissa perii asemansa.
Munkin elämä vapautti hänet ansaitsemisen pakosta. Tällä hetkellä hänen pääasiallinen toimeentulonsa koostuu ihmisten antamista lahjoituksista. Temppelin alueella asuu noin 70 perhettä.
”Jos olisin sellaisessa työssä kuin aiemmin, se tarkoittaisi itsekeskeistä onnellisuutta. Japanissa täytyy tehdä paljon työtä, mikä tarkoittaa samaa kuin että pitää ansaita paljon rahaa. Kaikki raha on omaa onnellisuutta varten. Kun etsii vain omaa onnellisuuttaan, tulee itsekeskeisemmäksi ja itsekeskeisemmäksi. Ja mitä enemmän näin tekee, sitä yksinäisemmäksi tulee. Munkkina olen oppinut paljon enemmän itsestäni ja muista ihmisistä kuin aiemmassa elämässäni”, Nemoto sanoo.
Hän uskoo, että köyhissä maissa ollaan monella tavalla onnellisempia kuin modernissa Japanissa.
”Kehitysmaissa ei voi elää yksin. Aina pitää olla jonkun kanssa, ja ihmiset auttavat toisiaan, koska ilman sitä ei voi pärjätä. Kehittyneissä maissa saa ruokaa niin helposti itsekin. Ei tarvitse olla jonkun kanssa koko ajan. Jos jotakin pahaa tapahtuu, se on omalla vastuulla.”
Nemoto näkee, että kehitysmaissa materialla voi yhä lisätä onnellisuutta. Kehittyneissä maissa ajatuksesta pitäisi hänestä jo luopua.
”Kehitysmaissa jos on auto tai ruokaa, se yhdistyy suoraan onnellisuuteen. Kehittyneissä maissa on paljon tavaraa. Sillä on vaikea parantaa onnellisuutta.”
Nemoto elää itse elämää, jossa annettu ruoka yhdistyy suoraan antajansa hyvään tahtoon. Se tekee hänet onnelliseksi. Joskus tosin on seurannut ongelmiakin. Munkin etiikkaan kuuluu, että mistään tarjotusta ei kieltäydytä. Kun joukko kyläläisiä kaataa kilpaa sakea Nemoton kuppiin, hän saattaa vähän joutua varomaan askeliaan.
Mutta eiväthän kaikki voi ryhtyä munkeiksi, jotka elävät toisten lahjoituksista?
Nemoto ei vastaa suoraan kysymykseen. Sen sijaan hän kertoo, miten ihmisten pitäisi elää.
”Ihmisten pitäisi tunnistaa oma tilanteensa objektiivisesti. Missä minä olen? Minkälainen minun tilanteeni on?”
Tai: millainen ihminen minä olen?
6. KASVOTTOMUUS
Kun itsemurhien vastainen internetryhmä oli vakiintunut, Nemoto alkoi käydä keskusteluja ihmisten kanssa kahden kesken. Puheluita ja sähköposteja ympäri Japania tuli päivässä kymmenittäin. Välillä Skypessä pidettiin zazen-hengityssessioita tai kirjoitettiin sutria eli buddhalaisten tärkeimpiä opetuksia sähköpostin välityksellä.
Sitten vuonna 2009 Nemoto sai sydäninfarktin ja joutui sairaalaan. Hän oli ylirasittunut. Yhteydenottoja oli yksinkertaisesti liikaa. Nemoto tajusi, että jatkuva työnteko voi olla hengenvaarallista.
Mutta kun Nemoto ei enää kommunikoinut ryhmässään, aluksi oikein kukaan ei ollut kiinnostunut, mitä hänelle on tapahtunut. Sen sijaan viestit olivat vihaisia. ”Missä oikein olet, vaikka tarvitsen sinua?”, kyseltiin. Aivan kuin ihmiset eivät olisi ymmärtäneet, että he keskustelevat oikean ihmisen eivätkä tietokoneen kanssa.
”Nettimaailmassa ihmissuhteen voi lopettaa helposti, jos ei pidä jostakusta. Internetissä ei ole sellaisia ihmissuhteita, joissa annetaan turvallista kritiikkiä. Jos ihmissuhteet tapahtuvat vain nettimaailmassa, reaalimaailmassa ei välttämättä ole ketään”, Nemoto sanoo.
Pikkuhiljaa kannustusviestejäkin alkoi tulla. Tapaus sai kuitenkin Nemoton miettimään suhdettaan ihmisiin uudelleen. Nykyään Nemoto vastaanottaa vain ne ihmiset, jotka ovat valmiita tulemaan hänen temppeliinsä.
”Jos ihminen ei halua tulla tänne saadakseen apua, en voi myöskään auttaa häntä.”
Enää Nemoto ei käytä kovin paljon sähköpostia. Hänestä myös muiden pitäisi unohtaa internet aina toisinaan.
”Itsemurhan riski nousee iän myötä, koska vanhemmilla sukupolvilla on enemmän vastuuta yhteiskunnasta. Mutta vanhemmilla sukupolvilla on sentään ollut reaalimaailman ihmissuhteita. Kun nuoret vanhenevat heikoissa suhteissa toisiin, mitä tapahtuu? Luulen, että tätä menoa itsemurhien määrä kaksin- tai kolminkertaistuu”, hän sanoo.
Nemoton mukaan kasvottomassa kanssakäymisessä ei ole tilaa surulle ja syvälliselle ymmärtämiselle. Siksi hänen työnsä pääpaino on nykyään kasvokkain tapahtuvissa keskusteluissa, erilaisten toimijoiden kanssa tehtävässä yhteistyössä sekä tapahtumissa, jotka kestävät välillä koko yön. Usein ne pidetään yleisillä itsemurhapaikoilla, vaikkapa silloilla tai Aokigaharan metsässä, joka on kuuluisa itsemurhapaikka Fuji-vuoren vieressä.
Tämä johtuu siitä, että ihminen voisi kohdata mahdollisen kuolemansa yhdessä toisten kanssa. Nemoton mukaan vaikutus on yleensä se, että ihminen ei haluakaan enää kuolla.
7. VAPAUS
Kun Ittetsu Nemoto keskustelee asiakkaidensa kanssa, keskusteluilla on vain yksi tavoite. Toivon löytäminen. Kun se on löydetty, voi temppelistä poistua.
Mutta voiko ihmistä viime kädessä estää tekemästä itsemurhaa, jos hän oikeasti haluaa kuolla? Onko se edes oikein? Kysyihän japanilaisen itsemurhaoppaan vuonna 1993 kirjoittanut Wataru Tsurumikin: ”Miksi ihmisen täytyy elää?”
”Mielestäni kaikkien ihmisten pitäisi ajatella joskus itsemurhaa. Muuten ei tiedä, mitä todella on kärsiä”, Nemoto sanoo.
Sitten hän kertoo opetuksen, niin kuin filosofis-uskonnollisilla henkilöillä taitaa olla tapana.
”Temppeliini tuli nainen, joka oli hyvässä asemassa yhteiskunnassa. Mutta hän kuuli ääniä ja näki öisin hallusinaatioita. Hän oli käynyt lääkäreillä, mutta mikään ei auttanut. Kun hän tuli tänne, huomasin, että hän on hyvin fiksu nainen. Ymmärsin, että lääkärit eivät olleet pystyneet auttamaan häntä, koska nainen näki heidän motiiviensa taakse. Rupesimme yhdessä tekemään zazen-hengitysharjoituksia. Istuimme ja hengitimme syvään mahasta saakka. Sitä kautta voi unohtaa oman olemassaolonsa. Hengittää vain ja tarkkailla, mitä minä nyt ajattelen”, Nemoto sanoo.
Ja jatkaa:
”Nainen ei ollut koskaan pysähtynyt. Se oli hänestä pelottavaa. Mutta kehuin häntä, ja hän jatkoi harjoituksia. Kolmannella harjoituskerralla hän alkoi itkeä ja sanoi, ettei ollut ollenkaan huomannut, miten kauniita kukkia ja vuoria tässä on, ja miten raikas tuulikin on. Nainen lähti temppelistä kotiinsa, eikä hän enää kuullut ääniä tai nähnyt hallusinaatioita. Kotonaan hänellä oli parveke. Sovimme, että joka aamu auringonnousun aikaan hän tekee zazenia kotonaan ja minä täällä temppelissä.”
Nemoton mielestä tarina on osoitus siitä, että aina on toivoa. Pitää vain löytää oman eksistenssinsä kääntöpuoli – kyky unohtaa itsensä. Vaikka munkki suhtautuu vähän skeptisesti länsimaiseen filosofiaan, juuri oman kokemuksen merkitystä korostavaa eksistentialismia Nemoto edelleen pitää arvossa.
Näin ajattelee eksistentialisti: ihminen on syntymässään heitetty vapauden valtamereen, jossa hän voi tehdä mitä tahansa. Mutta samalla hän on siihen myös pakotettu. Siitä huolimatta, ettei kukaan kysynyt, osaako hän uida.
Globaalissa nykymaailmassa tämä vain korostuu, Nemoto sanoo.
”Kaikki eivät kestä tätä vapautta. Nykyisin on tosi paljon vaihtoehtoja ja informaatiota. Nykymaailmasta voisi sanoa, että se on labyrintti, josta ei ole uloskäyntiä ”, Nemoto sanoo.
Siksi hengenpelastajille riittää töitä.
Teksti: Sonja Saarikoski
Kuvat: Sho Kobayashi
