Erilaisiin virallisiin papereihin pitää laittaa raksi ruutuun kuvaamaan omaa elämäntilannettaan. Vaihtoehtoja on yleensä neljä: työtön, työelämässä, yrittäjä, opiskelija.
Valinta tuntuu arpomiselta. Koska sitä se myös on. Samanlaisella arpalogiikalla laaditaan tilastoja. Pari syksyä sitten laskin, että olin kuluneen kalenterivuoden aikana ainakin teoriassa tullut tilastoiduksi niin yrittäjäksi, työelämässä olevaksi, opiskelijaksi kuin, paradoksaalista kyllä, työttömäksi.
Vuosi ei ollut mitenkään erikoinen tai poikkeuksellinen. Se oli aivan tavallinen. Siinä oli pari kuukautta, jolloin keskityin opintoihin täysillä, ja kysyttäessä se oli pääasiallinen hommani juuri sillä hetkellä. Oli muutama kuukausi, jolloin taas tein täysiaikaista freelance-työtä – eli täytin työvoimatutkimuksen määritelmän yrittäjästä. Sitten oli ne kolme kuukautta, jotka vietin kokopäiväisessä työsuhteessa. Sillä hetkellä se oli koko elämä.
Mistä se työttömyys sitten tuli? Työttömäksi tilastoiduin siksi, että kyselyyn vastatessa olisin täyttänyt erään tilastomääritelmän työttömälle: ollut valmis ottamaan lisää töitä kahden viikon varoitusajalla. Loppuvuodesta olin jopa hetken työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautuneena, koska käsillä oli uusi työmahdollisuus, joka oli samalla vuorotteluvapaan sijaisuus. Siinä tilastossa minä ainakin siis olin paisuttamassa nuorisotyöttömyyttä.
Tosiasiassa en ole ollut työtön päivääkään elämästäni. Tilastojen nuorisotyöttömäksi on päätynyt myös moni muu, joka ei sitä ole oikeasti koskaan ollut. Tilastoilla on väliä, koska tilastojen perusteella muodostamme kuvan siitä, miten moni suomalainen on aktiivinen tai passiivinen, kuka elää muiden rahoilla ja kuka tekee töitä, vaikka tosiasiassa tilastot (ja tällainen jaottelu) ovat aivan liian yksinkertaistettu kuva todellisuudesta.
Tällaisen todellisuuden pohjalta kuitenkin nyt pannaan Suomea kuntoon. On yritetty panna eri tavoin ja eri kokoonpanoilla jo tovin. Esimerkiksi nuorisotakuun tarkoitus oli toki kaunis, mutta se keksittiin ongelmaan, jonka mittakaava on paljon, paljon pienempi. Myöskään ”tulevaisuuskutsunnat”, jossa kaikki nuoret pakotettaisiin valtion toimesta koolle tietyssä iässä, eivät parantaisi nuorten halukkuutta toimia yhteisen eteen. Meillähän on jo peruskoulu, jonka pitäisi pystyä vastaamaan kysymyksiin hyvinvoinnista, terveydestä, opiskelu- ja urasuunnitelmista – asioita, joita niissä kutsunnoissa oli tarkoitus pohtia.
Nyt voisikin olla hyvä hetki kääntää historiallisen ikuisuussyytöksen asetelma toisin päin: nuoriso ei ole pilalla, vaan vanhempi sukupolvi on. Heidän sotkujaan tässä nyt yritetään korjata. Miksi nuoret esimerkiksi haluaisivat kustantaa yhden sukupolven itselleen rakentaman kalliin eläkejärjestelmän, jos he eivät itse luota saavansa sieltä koskaan mitään? Mitä jos vanhempamme rakensivat systeemin, joka ei sitten vain kestänytkään? Miettikää nyt, eikö kuulostaisi hyvältä: kuuskymppisenä eläkkeelle ja parhaimmillaan työuran mittainen, kuukausittainen eläke! Voi ostaa kakkosasunnon Espanjasta ja elää siellä puolet vuodesta! Kyllä, se on utopiaa.
Jos yhä useammalla on yhä laihempi halu maksaa veroja, eläkemaksuja tai ylipäänsä kokea olevansa mitään velkaa julkistaloudelle, on turha keksiä salaliittoteorioita uusfasismin noususta tai vaihtoehtoisesti syyttää nuoria laiskoiksi, vaan pitäisi ennemmin kysyä, miksi niin on. Koska ennemmin tai myöhemmin se tarkoittaa julkisen sektorin romuttumista. Tai sitä, että yhä useampi lähtee muualle.
Ei ole tilastoa, joka tätä mittaisi. Eikä ajatus ole erityisen puolue- tai ideologiasidonnainen, mutta jostain syystä tällä hetkellä sen pääsee julkisuudessa esittämään lähinnä Björn Wahlroos.
Teksti: Antti Pikkanen, päätoimittaja, @apikkanen
Kuva: Jussi Särkilahti
