Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemen mielestä totuutta ei ole. Silti hän uskoo kivenkovaan omaan totuuteensa Euroopan Unionin ja Yhdysvaltojen neuvottelemasta vapaakauppasopimuksesta.
All Bar One -kuppilan pöydässä Lontoon Kingswaylla istuu mies kumartuneena lukemaan. Sylissä on kasa paperia. Ruutupaidan kaulukset pilkottavat collegemaisen paidan suulta.
Kun miehen olkapäätä koskettaa kevyesti, hän havahtuu maailmastaan yllättyneenä kuin leikeistään keskeytetty lapsi.
”Jos minulla on aikaa lukea jotain, se ei ole internetin keskustelupalstoilla”, sanoo kansainvälisen oikeuden akatemiaprofessori Martti Koskenniemi, 62, vähän narisevalla äänellä ja ehdottaa pienen viinilasin tilaamista.
Koskenniemen työpäivä läheisessä London School of Economicsissa on päättynyt hiljattain. Hän on LSE:ssä vierailijaprofessorina, niin kuin myös University of Melbournessa ja New York Universityssä – Helsingin yliopiston akatemiaprofessuurinsa, Erik Castrén -instituutin johtamisen ja ympäri maailmaa sijoittuvien vierailijaluentojen lisäksi. Näin illalla on aikaa perehtyä jenkkikollegan kirjelmään uuden kirjansa aiheesta, joka nyt lepää Koskenniemen polvella. Professori on luvannut toimia kriitikkona.
Kriitikkona hän on viime aikoina esiintynyt muutenkin. Se johtuu Yhdysvaltojen ja EU:n neuvottelemasta vapaakauppasopimuksesta, TTIP:stä. Sopimuksella olisi tarkoitus purkaa kaupan esteitä yli 50 prosenttia maailman bruttokansantuotteesta kattavien mantereiden välillä, luoda lisää työtä ja saada aikaan talouskasvua. Samalla mantereiden sääntelyä pitäisi yhdenmukaistaa.
Salaiset neuvottelut aloitettiin heinäkuussa 2013. Loppuvuodesta Koskenniemi kommentoi asiaa Ylellä ja Helsingin Sanomissa. Silloin hän sanoi, että neuvottelujen tarkoituksena on lisätä suuryritysten valtaa. Puoli vuotta myöhemmin aiheen tiimoilta julkaistiin 49 suomalaistutkijan huolestunut kannanotto, jossa myös Koskenniemi oli mukana. Sen jälkeen Koskenniemen tahti on vain kiihtynyt.
Pikkuhiljaa suomalaisessa julkisessa keskustelussa väki on vähentynyt, mutta Martti Koskenniemi on jatkanut taisteluaan. Hän on kiertänyt ympäri Suomea ja Brysseliä kertomassa aiheesta erilaisissa ulkoministeriön, LSE:n ja EU:n tilaisuuksissa, ollut televisiossa pariin otteeseen Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Lenita Toivakan kanssa ja kirjoittanut aiheesta pääkirjoitussivuilla ja mielipidepalstoilla.
”Minä tunnen kansainvälisen investointisuojan paremmin kuin kukaan muu Suomessa”, sanoo Koskenniemi.
”Minä aion tuhota TTIPin.”
Kuka voi sanoa näin?
Martti Koskenniemi syntyi Turussa 1953 – samana vuonna, jona Stalin kuoli, Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman ilmoitti maan onnistuneen kehittämään vetypommin ja absurdin teatterin klassikko, Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, sai ensi-iltansa Pariisissa.
Lapsena Martti vietti paljon aikaa isovanhempiensa luona. Hänen isänsä, hovioikeudenneuvos Hannu Koskenniemi, kärsi sotavammoista ja tuberkuloosista ja äiti Anna-Maija Rehnforsin päivät kuluivat sairaalassa miehensä kanssa. Niinpä isän äiti, Vieno Koskenniemi, hoiti Marttia.
Martille mieluisinta isovanhempien luona oli kirjojen lukeminen mummun kanssa. Kirjoja riitti, sillä Koskenniemen isoisä oli runoilija, yliopistokansleri Veikko Antero Koskenniemi, joka tunnetaan paremmin V. A. Koskenniemenä. Hän pukeutui liiveihin, käytti kävelykeppiä ja oli valtavan kiireinen. Töitä hän teki yötä päivää. Isoisällä ja pojalla ei ollut paljon sanottavaa toisilleen.
Mummulla sen sijaan oli aikaa, vaikka töitä hänkin teki. Kieliä ja kirjallisuutta opiskellut Vieno Koskenniemi luki WSOY:lle kirjoja ja valitsi, mitkä tulisi kääntää suomeksi. Samalla hän toimi merkittävänä tukijana V. A. Koskenniemelle.
Ehkä siksi, että Martti Koskenniemi vietti nuoruusvuotensa lähinnä vanhojen ihmisten kanssa, hän oli koulussa pikkuvanha. Pukeutumistyyli oli vähän arrogantti, ja vapaa-ajalla hän rakenteli laivojen pienoismalleja. Koulussa isoisän maine tiedettiin, joten Marttia pyydettiin tuon tuostakin lukemaan joku pätkä luokan edessä.
V. A. Koskenniemi kuoli, kun Martti oli 9-vuotias. Vieno-mummu alkoi ottaa Marttia mukaan matkoilleen, joita hän oli tavannut tehdä Veikon kanssa. Tärkeä reissu oli muun muassa Pariisin-matka, kun Martti oli 14-vuotias. Faarao Tutankhamonin haudan aarteet oli saatu Kairosta näyttelyyn Louvreen. Vieno-mummu oli erityisen kiinnostunut egyptologiasta. Mummun innostus tarttui Marttiin. Valtavaa museota käveltiin pari päivää ympäriinsä.
Välillä mummu kertoi tarinoita kotoa. Kulttuurikodin vakiovieraisiin kuului Suomen kirjallisen piirin ykkösnimiä, kuten Mika Waltari ja nobelisti F. E. Sillanpää. Mitään kunnioitusta auktoriteetteja kohtaan ei ollut. Vieno Koskenniemi näki merkkiherrat aivan samanlaisina ihmisinä kuin muutkin, hienouksineen, huonouksineen ja epäpyhine pyrkimyksineen.
Ehkä pojanpoikakaan ei siksi ikinä oppinut auktoriteettiuskoiseksi.
Kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi katsoo All Bar Onen pöydän yli pisteliäästi. TTIP-sopimuksen kovin suomalainen kriitikko on valmiina selittämään, mikä vapaakauppasopimuksessa hänen mielestään mättää.
”Vain investointisuoja”, Koskenniemi sanoo, ja lisää, että muut riskit ovat yleiseen globalisaatiokehitykseen liittyviä riskejä, jotka kaikki tietävät. Ympäristönäkökohtia, finanssisäätelyä ja sosiaalista oikeuden-€¨mukaisuutta koskevat riskit esimerkiksi. EU:ssa on oltu huolissaan sääntelyn vähenemisestä, vaikkapa niistä geenikanoista.
”Mä voin räjäyttää vain yhden pankin kerrallaan”, Koskenniemi sanoo.
”Sitä paitsi moni asia on Yhdysvalloissa säädellympää kuin Euroopassa, esimerkiksi pankkiala. Ei me olla puhtaita pulmusia täällä.”
TTIP-sopimukseen suunnitellun investointisuojan käyttöönotto tarkoittaisi, että yritys saisi haastaa valtion välimiesmenettelyyn, jos se kokee toimintansa vaarantuneen tai voittojen kärsineen lainsäädäntömuutosten takia. Välimiestuomioistuimet eivät toimi minkään kansallisen tai kansainvälisen oikeustuomioistuimen alaisena, ja siksi kriitikot pitävät niitä uhkana demokratialle. Usein istunnot käydään Washingtonissa Maailmanpankin alaisena. Alun perin menetelmä on kehitetty 1960-luvulla, kun kehitysmaat alkoivat kansallistaa teollisuuksiaan.
Koskenniemellä on kolme esimerkkiä, joiden kautta hän kertoo todentavansa väitteen investointisuojan vaarallisuudesta. Hän laskee silmälasit pöydälle ja alkaa puhua tauotta ja niin intohimoisesti, että kuulijaa alkaa väkisinkin hymyilyttää.
”Suomen kolmen suurimman terveysalan yrityksen, Terveystalon, Attendon ja Mehiläisen, taustalla on amerikkalaisia rahoittajia. Kun sosiaali- ja terveysministeriössä tehdään niitä koskevaa lainsäädäntöä, voi Attendo halutessaan lähettää lakimiehensä ministeriöön ja sanoa, että `see you in court`. Tämä on normaali käytäntö”, Koskenniemi sanoo ja kertoo itsekin tehneensä niin toimiessaan juristina.
Koskenniemen mukaan riskinä on, että lainvalmistelija tottelee investoijan tahtoa, koska välimiesmenettely maksaa – OECD:n arvion mukaan 8-30 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria.
”Puhumattakaan korvauksesta, jos ministeriö häviää kanteen”, Koskenniemi sanoo.
Sitten hän kertoo toisen esimerkin.
”Yksi tällä alalla kaikkein vilkkaimmin laajenevista liiketoimintamuodoista on third party investment eli firmat, jotka rahoittavat yrityksille kanteiden nostamista. Jos yritys häviää kanteen, se ei maksa kanteen rahoittaneelle firmalle mitään. Jos taas voittaa, niin se maksaa rahoittajalle vaikka kolmanneksen voittamansa kanteen summasta”, Koskenniemi sanoo.
Sitten hän kehottaa liittämään nämä kaksi asiaa toisiinsa ja kertoo kolmannen esimerkin.
”Amerikkalainen oikeuskäytäntö on aivan tavattoman aggressiivista. Siinä jatkuvasti nostetaan oikeusjuttuja, joiden pyrkimyksenä ei ole voittaa yksittäistä juttua, vaan vaikuttaa tietyn tuotannonalan tai taloudellisen toiminnan sääntelypyrkimyksiin.”
Niin kuin vaikka terveydenhuollon.
Koskenniemi pyytää liittämään kolme asiaa toisiinsa ja vastaa itse, mitä yhtälöstä jää jäljelle:
”Mitä jos Amerikassa yleisesti ajateltaisiin, että eurooppalainen sääntely työsuojelualalla, kuluttajansuojelualalla tai ympäristönsuojelualalla on jossain suhteessa yleisesti ottaen sellaista, että me emme siitä pidä. Sitten tulee mieleen, että mahtaisikohan jossain Euroopassa toimia amerikkalainen firma, jolla olisi toimintaa näillä aloilla”, Koskenniemi aloittaa ja alkaa laskea yhtälöään yhteen.
”Sitten käytetään sitä yritystä, joka puolestaan tekee kanteen välimiestuomioistuimeen ja pyytää third party investoria rahoittamaan sen claimin. Toisin sanoen amerikkalaiset vain käyttävät firmoja am-€¨puakseen alas Euroopan uutta lainsäädäntöä. Amerikassa tällaisesta oikeusmenettelystä käytetään nimitystä `sitting duck`”, Koskenniemi sanoo.
Koskenniemi muistuttaa, että välimiesmenettelyn häikäilemättömästä hyödyntämisestä on esimerkkejä maailmalta. Tupakkayhtiö Phillip Morris on esimerkiksi pyrkinyt estämään Australian tupakkalainsäädännön kiristämistä perustamalla Hongkongiin pöytälaatikkofirman, joka on sitten haastanut Australian välimiesmenettelyyn vedoten Hongkongin ja Australian väliseen sopimukseen investointisuojasta.
Välimiestuomioistuimen päätöstä asiasta ei ole vielä tullut.
”Mä tietysti toivoisin että se tulisi, koska TTIP-neuvottelut kaatuisivat siihen. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että Morrisin kanne on aivan kauhea.”
Mutta onko tilanne kuitenkaan aivan näin vakava? Helmikuussa BBC sai esimerkiksi haltuunsa salaisen TTIP-dokumentin, jonka mukaan vapaakauppasopimuksesta ulkoistettaisiin kaikki minkäänlaista julkista rahaa saava terveydenhoito. Vapaakauppasopimuksen vaikutus terveydenhuoltoon on huolettanut Euroopassa erityisen paljon, niin kuin Koskenniemen esimerkistäkin huomaa.
”Ei tällä ole mitään väliä. Lakimiehet on koulutettu etsimään sopimuksista kohtia, joilla tällaiset asiat voidaan kiertää”, Koskenniemi väittää.
Kaikki eivät vakuutu. Esimerkiksi kokoomuksen puheenjohtaja Alexander Stubb on ilmaissut, että investointisuojan vaikutukset lainsäädäntöön ovat fiktiota.
Mutta Koskenniemen mielestä taas koko kokoomus on fiktiota. Hän on ajatellut niin vuodesta 1975, kun lähti puolueesta ovet paukkuen eikä palannut.
Teininä Martti Koskenniemen paras ystävä oli Turun klassikon lukiossa opiskeleva Ruotsin kansalainen Juhan Talve, jonka isä oli aikanaan paennut Virosta Neuvostoliiton miehitystä. Vaikka Talvella ei ollut Suomen kansalaisuutta, hän toimi Turun kokoomuksessa paikallistoimiston sihteerinä.
Hänen kauttaan Martti Koskenniemi löysi kokoomuksen. Neuvostovastaisuuden lisäksi Koskenniemeä viehätti puolueessa sivistyksen ideologia, porvariaate ja kulttuuriradikalismi. Luettiin kirjoja, katsottiin elokuvia ja oltiin huolissaan kommunismista. Välillä Koskenniemi ja Talve kävivät Yhdysvaltain suurlähetystössä hakemassa vähän kampanjarahaa. Viikonloppuisin saatettiin vetää kännit. Samalla myös vanhemmat, jo yliopistossa opiskelevat kokoomuslaiset tulivat tutuiksi.
Koskenniemi pääsi ylioppilaaksi keväällä 1972. Hän kirjoitti neljä laudaturia, yhden magnan ja yhden harmittamaan jääneen cumun saksasta. Cumu ei kuitenkaan estänyt tietä Turun yliopiston oikeustieteelliseen tiedekuntaan, jonne Koskenniemi halusi yhdestä syystä: hänen tavoitteenaan oli valloittaa maailma, ja hän uskoi, että se olisi helpompaa oikeustieteen kuin humanismin tai fysiikan keinoin.
Ensimmäisenä vuonna Koskenniemi ei opiskellut lainkaan. Sen sijaan hän rupesi Varsinais-Suomen kokoomuksen puolipäiväiseksi piirisihteeriksi ja ylioppilaskunnan hallituksen jäseneksi. Hän toimi sekä Kokoomuksen nuorten liitossa, jonka puheenjohtajana oli juuri aloittanut Ilkka Kanerva, että opiskelijajärjestö Tuhatkunnassa.
Poliittisesti hyperaktiivinen Koskenniemi kiersi piirisihteerinä kouluvaaleja ympäri Suomea. Turun klassikossa Koskenniemi kävi kertomassa uhkakuvia punaisesta Suomesta. ”Jos ette äänestä meidän porukkaa, ei tiedä, mitä tapahtuu ja onko tätä kouluakaan kohta olemassa”, saattoi opiskelijapiireissä Kosina tunnettu Koskenniemi sanoa.
Ylioppilaskunnan edustajistossa pitkätukkainen, professorimaisesti pukeutunut Kosi oli äänekäs ja älykäs oman asiansa puolustaja. Päävihollisia olivat stalinistit eli taistolaiset, mutta otti hän kovasti yhteen myös erään SKDL:n enemmistön linjauksia noudattaneen biokemian opiskelijan kanssa. Tämä opiskelija oli nykyään arvostettuna kansainvälisen oikeuden professorina tunnettu Martin Scheinin eli Mappe, joka pari vuotta myöhemmin haki oikeustieteelliseen tiedekuntaan, jotta voisi keskustella Kosin kanssa samoin termein.
Moni varmasti kuvitteli, että Koskenniemi on löytänyt kokoomuksesta poliittisen kotinsa ja päätyisi vielä ministeriksi. Ehkä näin olisi käynytkin, jos hänen Tuhatkunnan hallitukselle vuonna 1975 lähettämäänsä 15-sivuiseen kirjelmään ”Tuhatkunnan politiikan suuntaviivoista” olisi suhtauduttu vähän toisella tavalla. Kirjelmässä hän kritisoi Tuhatkunnan ja Kokoomuksen nuorten liiton toimintakulttuuria sekä Kanervan linjaa, joka pyrki vankkaan yhteistyöhön keskustan kanssa. Koskenniemen mukaan tämä tarkoitti myös pikkusormen antamista Neuvostoliitolle.
Analyysin jälkeen pitäisi tilanteesta johtaa konkreettiset toimintamuodot. Tässä muistiossa ei ole juurikaan esitetty ratkaisumalleja mainittuihin ongelmiin, vaan on nähty, että niiden etsimisen tulisi tapahtua vasta perusteellisen järjestöllisen avoimen keskustelun jälkeen, kirjoitti 22-vuotias Koskenniemi.
Kirjeessä peräänkuulutettua avointa keskustelua ei kuitenkaan koskaan järjestetty. Koskenniemi suuttui eikä mennyt enää kokoomuksen kokouksiin. Valmistumisensa jälkeen hän muutti Helsinkiin ja meni töihin ulkoministeriöön. Kokoomuskaverit jäivät ruotsinvirolaista ystävää lukuun ottamatta.
Kriitikko Martti Koskenniemi tarkistaa jotain vanhasta Nokia-puhelimestaan ja kohottaa huulilleen pienen punaviinilasillisen. Ei hän ole alkoholin suhteen mikään mielettömän tarkka, tietää vain kokemuksesta, että Englannissa pienet lasilliset ovat suurempia kuin Suomessa suuret.
Moni muukin asia on professorin mielestä meillä vähän eri tavalla kuin muualla.
”Mitä mieltä sä olet siitä Stubbista?” Koskenniemi kysyy ja vastaa omaan kysymykseensä.
”Stubb ja kokoomus edustavat vain sellaista peräkyläläistä neoliberalismia, joka on täysin dogmaattisesti orientoitunutta. Ollaan hitsin epävarmoja omasta itsestä, juostaan kaikkien pinnallisten ilmiöiden perässä ja hirttäydytään niihin. Se on tavattoman ahdistavaa. Mä olen tosi kiitollinen, että katkaisin suhteet kaikkeen siihen niin varhaisessa vaiheessa.”
Myös investointisuojauskon taustalla on Koskenniemen mielestä tällainen ideologia. Hän sanoo, että välimiesmenettelyä oli alettu kansainvälisesti jo kyseenalaistaa, kunnes sitä alettiin puuhata osaksi TTIP:tä.
Kansainvälinen huoli liittyy siihen, että välimiestuomioistuimien päätöksissä ei vaikuttaisi olevan mitään logiikkaa. Samoilla faktoilla on saatu täysin erilaisia päätöksiä. Päätöksistä ei jää ennakkotapauksia eikä synny jatkuvuutta. Ne syntyvät kahden välimiehen ja yhden yhdessä valitun puheenjohtajan istunnossa eikä niistä voi valittaa.
Myös EU-kansalaisten vastustus investointisuojalle on valtava. Viime vuonna toteutetussa yli 145 000 vastausta saaneessa kyselyssä yli 90 prosenttia vastaajista vastusti investointisuojaa tai esitti syvän huolensa sitä kohtaan. Luku ilmenee EU:n vihreiden blogista. Komissio ei virallisessa raportissaan ole ilmoittanut tarkkoja prosentteja, vaan on puhunut suuresta vastustuksesta.
Viimeisimmällä kahdeksannella neuvottelukierroksella investointisuojaa ei käsitelty ollenkaan. Yhdeksännen neuvottelukierroksen on tarkoitus alkaa huhtikuussa, mutta sielläkään investointisuojaa ei tulla käsittelemään, koska komission uusi luonnos investointisuojasta ei ole valmis.
”Luulen, että tässä käydään sellaista hymykampanjaa, että Euroopan parlamentti olisi valmis hyväksymään jonkunlaisen investointisuojajärjestelmän. No chance in hell”, Koskenniemi sanoo.
Maaliskuussa MEP Viviane Reding ehdotti erillistä julkista investointituomioistuinta välimiesmenettelyiden sijaan. Kauppakomissaari Cecilia Malmström ilmoitti maaliskuun lopussa, että ehdotus on harkitsemisen arvoinen.
Suomessa Elinkeinoelämän keskusliitto otti heti kantaa todeten: ”Pysyvän investointituomioistuimen luominen vie aikaa eikä se siten ole realistinen vaihtoehto TTIP:n välimiesmenettelylle.”
Koskenniemi sanoo kannattavansa julkista investointituomioistuinta, kunhan tapaukset on ensin käsitelty kansallisissa oikeuksissa, niin kuin ihmisoikeuskysymyksissä tehdään.
EK:sta puhuttaessa Martti Koskenniemi kiihtyy.
”Mua ahdistaa se, että EK, mukaan lukien sen juristit, on ottanut tähän sellaisen ideologisen näkökulman. He sanovat, että joojoo, nämä on näitä ongelmia, mutta kyllä tämä on kokonaisuutena tärkeä juttu ja meidän täytyy ’see the big picture’. Minä en pääse läpi siitä. En saa heitä argumentoimaan välimiesmenettelyn riskejä.”
Juristi Eeva Korolainen EK:sta sanoo, ettei ymmärrä, miten investointisuoja uhkaisi demokratiaa, kunhan sopimus on huolellisesti ja asianmukaisin menettelyin tehty. Hänestä investointisuojan kannattaminen on ennen kaikkea Suomen edun mukaista, koska Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmässä ongelmia saattaa tulla. Se antaisi Korolaisen mukaan myös signaalin Suomesta hyvänä investointien kohteena. Suurin riski investointisuojasopimuksessa Korolaisen mukaan olisi, että Suomi haastettaisiin välimiesmenettelyyn. Hän ei kuitenkaan usko, että riski välttämättä toteutuisi ja pitää sitä joka tapauksessa ottamisen arvoisena. Hän muistuttaa, että Suomella on investointisuojasopimus 65 maan kanssa eikä Suomea ole kertaakaan haastettu välimiesmenettelyyn.
Koskenniemen mielestä kaikki tämä on yhdentekevää.
”Millään tällä ei ole minun näkökulmastani väliä. Se minun argumenttini ei ole toi. Minun argumenttini on siinä, että kaikki juristit tietävät, että tuomioistuimia ja välitysmenettelyitä ei tarvita sen takia että niihin mentäisiin, vaan sen takia, että niillä voidaan uhata. Se vahvistaa olennaisesti suuryritysten neuvotteluasemaa”, hän sanoo.
Suurin summa, jonka hän tietää vaihtaneen omistajaa tällaisella systeemillä, on Puolan hollantilaiselle Eureko-vakuutus-€¨yhtiölle maksama yli 2 miljardia euroa vuonna 2009. Puolan suurinta vakuutusyhtiötä PZU:ta oltiin yksityistämässä, mutta lopulta Puolan valtio päätti ottaa haltuunsa PZU:n osakkeista sen 21 prosenttia, jotka olisivat tehneet Eurekosta suurimman omistajan. Alkuperäisen sopimuksen mukaan kiistat oli tarkoitus ratkaista Puolan kansallisissa oikeuksissa, mutta Eureko katsoi, että maiden välistä investointisuojaa oli rikottu, joten se haastoi Puolan välimiesmenettelyyn. Kiista kuitenkin ratkesi jo ennen välimiestuomioistuimen päätöstä Puolan maksamaan 2 miljardiin.
Myöskään siitä Koskenniemen mukaan ei puhuta, että investointisuojasopimus halutaan lähinnä EU:n kahden vähän kehittymättömämmän oikeusjärjestelmän – Romanian ja Bulgarian – takia.
”Pitäisi saada ne ymmärtämään, että tässä ollaan yhteisellä asialla. Että en usko, että tästä on mitään hyötyä yrityksille”, Koskenniemi manailee.
Sitten hän antaa saman vakuutuksen, minkä nykyisissä TTIP-puheenvuoroissaan aina.
”Minä kannatan vapaakauppaa. Minusta Suomi tarvitsee tämän sopimuksen.”
Monelle tämä on yllätys. Se on myös vähän epäjohdonmukaista, onhan Koskenniemi ilmoittanut aikovansa tuhota TTIP:in.
Tosin käy vielä ilmi, että hänellä on tällekin lausunnolleen selitys.
1980-luvun alussa ulkoministeriössä rohkaistiin työntekijöitä jatko-opintojen pariin. Martti Koskenniemi päätti suunnata Oxfordiin vuonna 1982 työskenneltyään ulkoministeriössä neljä vuotta.
Oxfordissa kämppäkavereina sattui olemaan kielitieteen opiskelijoita. Niinpä Koskenniemikin meni kuuntelemaan strukturalismia käsittelevää luentosarjaa. Asioiden perusrakenteiden merkitystä korostava suuntaus oli tuttu niin kirjallisuudesta, psykologiasta kuin kulttuuriantropologias-€¨takin, mutta oikeustieteen rakenteita ja semiotiikkaa ei ollut tutkittu kovin paljon. Koskenniemi innostui. Nopeasti hänestä alkoi tuntua, että hän on jonkun todellisemman ja painavamman äärellä kuin koskaan aiemmin oikeustieteessä. Ideana oli laittaa koko oikeuden kieli paikoilleen – osoittaa, että oikeuskäytännöt syntyvät kielessä. Hän päätti väitellä vielä tohtoriksi.
Koskenniemen ja hänen puolisonsa, juristi Tiina Astolan esikoinen syntyi vuonna 1986, kuopus kaksi vuotta myöhemmin. Silloin väitöskirja alkoi olla jo valmiina. Vastaväittäjäkin Koskenniemellä oli mielessä. Hän oli tutustunut mielenkiintoiseen nuoreen mieheen YK:n kutsuilla Genevessä. Kyseessä oli Harvardissa tällöin opettajana toiminut sittemmin professoriksi päätynyt David Kennedy. Miehet olivat alkaneet jutella Frankfurtin koulukunnasta ja tajunneet olevansa hämmentävän samoilla linjoilla suunnilleen kaikesta. Koskenniemeä vuotta nuorempi Kennedy kuului Yhdysvalloissa 1970-luvulla syntyneeseen kriittiseen koulukuntaan. Suuntausta edustavat tutkijat olivat kiinnostuneita oikeuslaitosten sisäisistä valtamekanismeista. Miehillä alkoi kirjeenvaihto kuin Paul Austerilla ja J. M. Coetzeella konsanaan.
Väitöstilaisuus järjestettiin keväällä 1989. Karonkassa oli hauska tunnelma. Paikalla oli Koskenniemen ystäviä ja kollegoita ulkoministeriöstä. Puheitakin pidettiin. Yksi puheenpitäjä kertoi joskus kysyneensä Koskenniemeltä, miten ihmeessä tämä voi olla ulkoministeriössä töissä, kun hänellä on niin pitkä tukka. ”Jos on vähän fiksumpi kuin muut, voi tukkakin olla vähän fiksumpi”, oli Koskenniemi vastannut.
Laudaturin arvosanalla hyväksytystä väitöskirjasta huolimatta Koskenniemi ei harkinnut akateemista uraa. Heti väiteltyään hän lähti New Yorkiin, jossa hän aloitti työt Suomen YK-edustustossa. Suomi oli tällöin YK:n turvallisuusneuvoston jäsen ja Koskenniemi suurlähettilään tärkein kansainvälisen oikeuden neuvonantaja. Monelle ulkoministeriön työntekijälle on piirtynyt elävästi mieleen tv:stä tuttu kuva, kun Koskenniemi kuiskii Suomen kantoja suurlähettiläs Klaus Törnuddin korvaan.
Sitten vuonna 1994 Koskenniemi sai puhelun. Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Bengt Broms oli jäämässä pois virastaan ennen aikojaan. Koskenniemelle sanottiin, että jos tämä hakee professuuria, se myönnetään hänelle.
Tilanne oli vähän hassu, koska Koskenniemellä ei ollut mitään tutkijataustaa yliopistosta. Asiaa harkittuaan hän kuitenkin päätti ottaa virkavapaan ulkoministeriöstä ja kokeilla. Yliopistoon hän myös jäi.
Yliopiston toimintaperiaatteet ja luentokäytännöt tuntuivat ulkoministe€¨riöön tottuneesta Koskenniemestä kuitenkin vähän omituisilta. Vuonna 1998 hän perusti Helsingin yliopistoon Erik Castrén -instituutin, koska halusi päättää käytettävistä rahoista itsenäisesti. Ja kun yliopisto otti 2000-luvun alussa käyttöön tulosohjausjärjestelmän, joka edellytti esimiehiä arvioimaan työntekijöitään, Koskenniemi kritisoi käytäntöä voimakkaasti ja antoi suoralta kädeltä kaikille työntekijöilleen parhaat mahdolliset pisteet.
Luennoitsijanakin Koskenniemi sanoo olevansa aika erilainen kuin muut juristit. Hän ei ole kiinnostunut kertomaan oikeusteoriasta, koska se on hänestä suurin valhe sitten litteän maapallon. Hän ei ole pitänyt aiheeseen liittyviä luentoja 11 vuoteen. Humanitäärisestä oikeudesta hän ei suostu luennoimaan ollenkaan, koska hänestä olisi epäeettistä, että professori nauraisi luentonsa aiheelle. Sen sijaan hän on pitänyt muun muassa luentosarjan ”Human rights, so 90`s”, jossa hän kritisoi ihmisoikeusjargonia, joka on tullut osaksi kaikkien instituutioiden puhetta johtamatta yhtään mihinkään. Sarja ei ole herättänyt pelkkää riemua.
Tärkeässä roolissa Koskenniemen luennoilla on myös hänen oma elämänsä, ajatteleehan hän, että oikeustieteessä on teoreettisten ideoiden sijaan kyse vain ja ainoastaan käytänteistä. Hän puhuu kollegoistaan ystävinään, kertoo, mitä ystävien kanssa on tullut puhuttua. €¨Vaikkapa sellaisten tyyppien kanssa kuin Judith Butler. Hän saattaa mainita 2000-luvun alun YK:n vuotensa, joiden takia hän ei usko enää instituutioihin vaan pienten ihmisten pieniin tekoihin, tai muistella toimintaansa Martti Ahtisaaren CMI-järjestössä. Hän saattaa viitata pariin metodiartikkeliinsa, joiden pääviesti on, että mitään metodia ei ole ja kertoa, kuinka hän on toiminut juristina YK:n elimissä ja pari kertaa Haagissakin. Tai mainita, kuinka nobelistiystävät parin kaljan jälkeen ovat kertoneet hänelle, että kuule Martti, kun en minä tiedä tästä asiasta yhtään mitään.
Jos joku kysyisi politiikan ja oikeuden suhteesta, hän saattaisi mainita mummotapauksen. Suomi karkotti vuonna 2010 turistiviisumeilla maahan saapuneet venäläisen ja egyptiläisen isoäidin. Koskenniemi kritisoi voimakkaasti suomalaisia poliitikkoja siitä, ettei ulkomaalaislakiin saatu muutosta. Ennen karkotusta Koskenniemi sanoi Aamulehdelle, että lakia voi rikkoa viemällä mummot kellariin ja ottamalla haulikon käteen.
Emeritusprofessori Jyrki Virolainen puolestaan kritisoi voimakkaasti Koskenniemeä. Hänestä Koskenniemi unohti, että Suomessa on riippumaton tuomioistuinlaitos, jonka ainoa tehtävä on tulkita lakia.
Koskenniemestä asia ei ole näin yksinkertainen. Yksi tärkeimmistä luentojen ja seminaarien aiheista onkin oikeuden ja politiikan suhde. Sen havainnollistamiseen hän käyttää tällaista kuvaa:
Aivan totta. Siinä on ankka. Mutta siinä on myös kani. Totuus riippuu siitä, mistä suunnasta katsoo. Samalla tavalla Martti Koskenniemelle oikeus on politiikkaa ja politiikka oikeutta.
Seuraavana päivänä poliitikko ja juristi Martti Koskenniemi istuu lontoolaisessa lounasravintolassa luentonsa jälkeen ja katsoo äkäisesti ylös. Ohi kulkenut tarjoilija on juuri suihkuttanut hänen kädelleen pesunestettä.
Vaikka Koskenniemi on jättänyt kokoomuksen taakseen, hän tosiaan kutsuu itseään poliittiseksi eläimeksi. Hän on nykyään professori, akateemikko ja maailman arvostetuimpiin kuuluva kansainvälisen oikeuden asiantuntija, mutta hänestä mikään ei estä samaan aikaan olemasta myös poliittinen. Poliitikkoa sanan yleisimmässä merkityksessä hänestä ei tullut, koska hänestä maailmaa hallitsevat nykyään asiantuntijat eivätkä poliitikot. Näkeehän sen jo nykypoliitikkojen päätösten perusteistakin.
Tosin Koskenniemen mielestä myöskään asiantuntijuutta ei oikeasti ole olemassa.
Tällä hän tarkoittaa sitä, että lopulta ihmiset ovat kuitenkin omien näkemystensä ja ideoidensa vankeja.
”Suuri vaara on minusta siinä, että se asiantuntija astuu siihen oman asiantuntijuutensa taikamaailmaan ja alkaa uskoa itseensä, jolloin hän sanoo sellaisia asioita, että näin pitää tehdä, mutta eihän mulla ole mitään vastuuta tästä, että näin vaan pitää tehdä.”
Koskenniemi kiihtyy vähän ja alkaa imitoida vastuutaan pakoilevia asiantuntijoita.
”Nämä junat pitää saada kulkemaan täältä Jugoslaviasta Auschwitziin ja Berliinistä ja Pariisista Auschwitziin, tää on tosi hankalaa, pitää saada nää vaunut ajoissa et saadaan nää määrät siihen… joo et mä olen vaan asiantuntija siinä miten junat kulkee…”
Koskenniemi huoahtaa.
”Jos sanon, että mulla on jonkinlainen projekti, niin se on saada se asiantuntija tuntemaan, että se hänen oma asiantuntijuutensa on hauras. Ja että se perustuu ristiriitaisille oletuksille siitä, mitä maailma on. Ja että hänen täytyy se ratkaisu tehdä, kun kerran tuo parlamentti ei sitä tee. Mutta hänen täytyy tietää se, että se on hänen ratkaisunsa ja että hänellä on se vastuu siitä ratkaisusta. Ja tässä mielessä se asiantuntijuus on se politiikka.”
Koskenniemen teesi on siis vähän kuin Sokrateen: ainoa mitä tiedän on etten tiedä.
”Mä olen tällainen postmodern weirdo, uskon, että totuutta ei ole.”
Tämä käsitys olisi kovin ymmärrettävä, ellei Martti Koskenniemi olisi niin varma joistain asioista. Kuten TTIP:stä. Moni muu ei ole – esimerkiksi kansainvälisen oikeuden professori Martin Scheinin sanoo, ettei halua ottaa asiaan vielä kantaa, koska ei ole nähnyt dokumentteja. Scheinin sanoo, että hänen mielestään Koskenniemi on nero mutta myös eklektikko, jolle erilaisten kärkevien kantojen esittäminen on tärkeämpää kuin niiden välinen johdonmukaisuus.
Tästä päästäänkin Koskenniemen viimeiseen korttiin. Nyt hän selventää, miksi hän voi samaan aikaan sanoa kannattavansa vapaakauppasopimusta ja silti ilmoittaa tuhoavansa sen. Kyse on laskelmoinnista, yhtälönratkaisusta.
”Tiedän näistä neuvotteluista niin paljon kuin niistä voi tietää. Minulle on vuodettu tietoja parlamentista ja olen ollut keskustelemassa sopimuksesta chatham house -säännöllä. Siellä on ollut mukana muun muassa Yhdysvaltojen neuvotteludelegaation jäseniä”, Koskenniemi aloittaa.
Chatham house -sääntö tarkoittaa keskustelua avoimin periaattein mutta lähdesuojasta huolehtien.
Koskenniemen mukaan vaikuttaisi siltä, että taistelu on taputeltu jo. Jos TTIP-sopimuksen halutaan menevän tällaisenaan läpi, sen täytyy tapahtua ennen kuin Yhdysvalloissa vaihtuu valta, eli ennen ensi vuoden marraskuuta.
”Valmiin sopimusluonnoksen pitäisi olla valmis tämän vuoden lopussa tai viimeistään ensi vuoden alussa.”
Koskenniemi näkee, ettei tämä ole investointisuojan vastustuksen takia mahdollista.
”Tärkeät poliitikot, mukaan lukien Malmström, ovat sanoneet, että sopimus pitää hyväksyä mixed agreementina, mikä tarkoittaa, että EU-parlamentin lisäksi se hyväksytään jokaisessa jäsenmaassa erikseen. Ei tule menemään läpi”, hän sanoo.
Todennäköisesti vapaakauppaneuvottelut jatkuvat myös Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen. Mutta millaisina ja kenen johdolla, on epävarmaa.
”Mä olen tosi vahvoilla tässä investointisuoja-asiassa.”
Koskenniemi vaikuttaa olevan melkein varma voitostaan.
Mutta jos hän on niin varma, miksi hän jatkaa taistelua? Muutakin työtä olisi, kuten yhdeksän vuotta työn alla ollut kirja oikeuden historiasta.
Koskenniemi pyörittelee lohta lautasellaan.
”Juristit on koulutettu käyttämään hyväksi asioita. Me katsomme aina sitä, millaisia mahdollisuuksia tilanteista aukeaa.”
Juristi tekee näin, jotta voisi voittaa. Ehkäpä Koskenniemi siis puolitoista vuotta sitten näki tilaisuutensa tulleen ja alkoi siksi vastustaa investointisuojaa.
Tai ehkä hän vastustaa investointisuojaa, koska tietää, mitä on juristin työ ja juristin valta. Ja hän näkee, että kun olosuhteet ovat otolliset, sillä työllä ja sillä vallalla voi saada aikaan myös häikäilemättömiä asioita.
Siitäkin huolimatta, että alun perin olisi tarkoitettu hyvää.
Juttua varten on haastateltu myös asianajaja Timo Ruikkaa, EK:n johtavaa asiantuntijaa €¨Simo Karetietä sekä monia ulkoministeriön työntekijöitä.
Teksti: Sonja Saarikoski
Kuvat: Juliana Harkki
Juttua on päivitetty 10.4.2015 klo 6.00: BBC:n haltuunsa saamassa dokumentissa puhuttiin julkista rahoitusta saavasta terveydenhuollosta. OECD:n arvio välimiesmenettelyn kustannuksista on tehty Yhdysvaltain dollareissa, ei euroissa.
