Draamasarja House of Cards luotiin peilaamaan politiikkaamme. Sarjasta tuli niin valtava ilmiö, että nyt voimme peilata politiikkaamme siitä.
”Sydämenlyönnin päässä presidentin virasta eikä yhtään kannattajaa. Demokratia on niin yli-
arvostettua.”
Frank Underwood lausuu sanat kameralle samalla kun häntä vihitään Yhdysvaltain varapresidentin virkaan. Underwood on television nerokkaimpia ihmishirviöitä, ja hänen lahkoonsa on inhottavan ihana kuulua.
Kohtaus on Netflixin tuottaman House of Cardsin viimevuotiselta kakkoskaudelta. Sarja seuraa rooliinsa demokraattipuolueessa pettynyttä poliitikkoa (Kevin Spacey elämänsä roolissa), joka aloittaa monimutkaisen pelin noustakseen Washington D.C.:n valtahierarkiassa.
Nousu on kuin Donkey Kongia Valkoisessa talossa. Oikeat tikapuut pitää kiivetä oikeassa kohtaa, muuten tipahtaa pohjalle. Ylhäällä häämöttää oval office ja pesti Yhdysvaltain presidenttinä, koko maailman Ruhtinaana.
Frank Underwood harrastaa videopelejä ja ymmärtää niiden logiikan. Eikä hän epäröi käyttää huijauskoodeja. Jos tikapuita ei löydy, ne kierretään, kasataan vastustajista tai kiristetään pelinkehittäjää koodaamaan niitä lisää.
Renessanssikirjailija Niccolò Machiavellin Ruhtinas (1513) on ohjekirja yksinvaltiaalle. Sen mukaan hallitsijan tulee olla voimakas, käytännöllinen ja viekas. Petturuus ja julmuus ovat perusteltuja, mikäli lopputulos hyödyttää valtiota ja kansaa. Moraaliarvioinnille ei jää sijaa.
Psykologiassa machiavellismi tarkoittaa yksilön kykyä irrottaa itsensä moraalista ja pettää toisia omien (ja muiden) etujen vuoksi. Sitä voi mitata vuonna 1970 kehitetyllä MACH-IV-testillä. Testi kertoo, kuinka vahvasti vastaaja uskoo maailman hyvyyteen. Mitä alhaisempi tämä usko on, sitä enemmän maailmaa täytyy manipuloida.
Testin voi tehdä internetissä. Itse sain tulokseksi 73/100 ja kuulun ”korkean Machin” kategoriaan. Se tarkoittaa, että arvostan rahaa, valtaa ja kilpailua yhteisöllisyyden ja perhearvojen ylitse.
Frank Underwood luultavasti rikkoisi mittarin.
”Me, jotka olemme ravintoketjun huipulla, emme tunne sääliä. On vain yksi sääntö: metsästä tai joudu saaliiksi”, hän sanoo ja katsoo suoraan silmiini.
Neljännen seinän rikkominen on lainattu Shakespearen näytelmästä Rikhard III, ja se saa sarjan muistuttamaan oppikirjaa – tai saarnaa, jonka opit ovat näytelmän tavoin suoraan Machiavellilta.
Jos jotakuta länsimaisista nykyruhtinaista voi pitää Ruhtinaana, niin Saksan liittokansleri Angela Merkeliä. The New Yorker -lehdessä kuvattiin viime joulukuussa Merkelin vaivihkaista nousua itäsaksalaisesta kvanttikemististä Euroopan valtiaaksi.
Merkel on harmaa ja sukupuoleton ja hänen hiuksensa ovat ”kuin väritön potta”. Valju ulkonäkö kätkee taakseen häikäilemättömän pelurin, joka käyttää järjestelmän porsaanreiät hyväkseen ja pelaa vastustajansa ulos yksi kerrallaan.
Vuonna 1999 Merkel kirjoitti lehtiartikkelin, jossa hän kannusti kristillisdemokraattista puoluettaan hylkäämään lahjusskandaalin riepotteleman johtajansa Helmut Kohlin. Muutamaa kuukautta myöhemmin Merkel valittiin puheenjohtajaksi. Saksan yhdistänyt ja 25 vuotta puoluettaan johtanut Kohl vaipui unholaan.
Vaikeat päätökset Merkel kätkee byrokratian triviaaliuksiin niin, ettei niitä usein huomata ennen kuin on liian myöhäistä. Samalla hän on tehnyt Saksasta vakaan talousmahdin. Toisaalta maassa vallitsee niin vahva poliittinen konsensus, ettei Merkelin tarvitse esittää edes vaivautuvansa kuuntelemaan opposition edustajien puheita Reichstagilla.
Ruhtinaan opit eivät ole siis kadonneet mihinkään, mutta machiavellismin sijaan voitaisiin hyvin puhua underwoodilaisuudesta. Viitataanhan House of Cardsin päähenkilöön jo politiikkaa ja valtaa käsittelevissä teksteissä ilman turhia selittelyjä. Sarja on vauhdilla noussut politiikan kantateokseksi. Sellaiseksi, jonka voi poimia yöpöydältä päivän lopuksi ja tutkailla lempikohtia uudelleen.
Niin kuin nyt vaikka jostain Raamatusta.
Kysyin politiikan tutkija Emilia Paloselta, käykö House of Cards inspiraatioksi tuleville valtiaille. Vastaus kuului ”ehkä”. Toisaalta sarja osoittaa, että kiivetäkseen järjestelmässä täytyy olla häikäilemätön. Yleisempi katsojareaktio on silti luultavimmin kriittinen: tällaista politiikkaa ei ainakaan haluta tehdä.
Oppikirjaa ennemmin House of Cards onkin ehkä peilikuva aikansa politiikasta – tai mielikuvastamme siitä.
Sarjaa suunnitellessaan Netflix hyödynsi käyttäjistään keräämäänsä dataa juonenkäänteitä varten. Koska poliitikkoja rakastetaan vihata ja edustukselliseen demokratiaan ollaan monelta osin pettyneitä, sarjan kyyninen kuva vetoaa.
Siinä missä edellinen poliittinen laatusarja West Wing (1999-2006) esitti byrokratian tiheänä verkostona, johon oli helppo takertua ja turhautua, katsojien mieltymysten pohjalta suunniteltu House of Cards louskuttelee sen palasiksi voimapihdeillä.
Sarja on siis vähän niin kuin The Wire, paitsi että sitä katsotaan oikeasti.
Kotimaassaan Yhdysvalloissa House of Cardsia voi pitää osasyynä eliittipolitikoinnin lisääntyneeseen kritiikkiin. Korruptiota vastaan ja kansalaisten vaikutusvallan puolesta taisteleva Oregonin itsenäisyyspuolue sai helmikuussa virallisen puolueen aseman ja yrittää osaltaan haastaa liittovaltiossa vakiintunutta kaksipuoluejärjestelmää, vaikka viiden prosentin kannatus Oregonissa ei vielä suuria lupaakaan.
Tulevan hallitsijan oppikirjan sijaan House of Cards siis ennemminkin osoittaa asioita, jotka ovat pielessä. Myös Suomessa.
Yksi sarjassa toistuva vallankäytön keino on kokouskäytännöt ja kuinka niitä hyödynnetään asioiden läpiviemiseen – tai torppaamiseen. Paljon voidaan tehdä jo sillä, ettei saavuta paikalle.
Kuulostaako tutulta?
Maaliskuussa, juuri ennen eduskuntakauden loppua, SDP:n kansanedustaja Kari Rajamäki pöytäsi hallituksen lakiehdotuksen, joka olisi taannut paperittomille ulkomaisille terveydenhuollon. Pöytääminen tarkoitti sitä, ettei esitystä tulla enää käsittelemään tällä hallituskaudella.
Eduskunnan jättävä Rajamäki sanoi toimineensa yksin ja syytti hallituksen esitystä ”ala-arvoisesta valmistelusta”. Julkisuudessa hän sai niskoilleen hallituksen ja oman puolueensa vihat.
Mutta tiesikö hallitus sittenkin Rajamäen päätöksestä etukäteen? Ainakaan kukaan ei ollut saapunut saliin vastustamaan Rajamäen tekemisiä, mitä demareiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman kutsui ”suojauksen ja vartioinnin pettämiseksi”. Sen sijaan paikalla oli perussuomalaisia, jotka tuulettivat Rajamäen kanssa.
Rajamäen käsittämätön ratkaisu herättää kysymyksiä. Halusiko hallitus vaalien alla kumota oman ehdotuksensa, joka olisi päällepäin näyttänyt siltä, että etuudet ja kulut kasvavat? Säikähtikö hallitus Rajamäenkin toistamia mutta tutkimustiedon vastaisia kauhukuvia Venäjältä saapuvista AIDS-potilaista?
Painostettiinko eläkkeelle siirtyvä Rajamäki kaatumaan hallituksen miekkaan säästämisen alttarilla?
Oli totuus mikä tahansa, tuntuu että Rajamäkeä lukuun ottamatta kaikki päättäjät voittivat. Perussuomalaiset kiittelivät lain kaatumista, puoluekollegat ja hallitus saivat näyttää humaaneilta paheksuessaan edellä mainittuja. Sekä vaatiessaan lisää rahaa johonkin ehdottoman tärkeään, mikä ei nyt tule toteutumaan.
Kari Rajamäen motiivit jäävät ehkä ikuiseksi mysteeriksi, mutta koska House of Cards on näyttänyt miten näitä asioita suhmuroidaan, on hänen tekemisiään helppo spekuloida. Ja sitä Suomessa tehdään ihan liian vähän, vaikka spekulointi on usein parasta mitä politiikalla on tarjota.
Machiavelli muuten kirjoitti Ruhtinaan jälkeen teoksen nimeltään Valtiollisia mietelmiä. Edeltäjäänsä paksummassa kirjassa hän esittää näkemyksensä siitä, miten valtio tulisi järjestää demokraattisesti.
Emilia Palonen sanoo, että tässä kirjassa on ”todellinen” Machiavelli. Teos ei kuitenkaan saanut edeltäjänsä veroista suosiota, eikä ihme.
Katsojina ja kansalaisina me kun rakastamme väärintekijöitä, juonittelijoita, hirviöitä. Rajamäkiä ja underwoodeja. Heitä seuratessani ja heistä lukiessani minun on helppo kokea olevani hyvä ihminen.
Ja ihan varmasti olisin myös heitä parempi ja oikeudenmukaisempi ruhtinas.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, joka pelkää metrotasanteita.
Teksti: Anton Vanha-Majamaa
Kuva: Jussi Särkilahti
