Helmikuun typerimmän keskustelun palkinnon voittaa eräs kysymys. Se kuului näin: pitäisikö yliopistot ja ammattikorkeakoulut yhdistää?
Se kysyttiin, kun Helsingin Sanomat uutisoi arvovaltaisen tutkimus- ja innovaationeuvoston aikeista selvittää niin sanotun duaalimallin purkamista. Duaalimalli tarkoittaa sitä, että Suomessa laki pitää ammattikorkeakoulut ja yliopistot erillään toisistaan. Ammattikorkeakoulut panostavat käytäntöön ja työelämään ja yliopistoissa painotetaan akateemista tutkimusta.
Onhan ajatus niiden yhdistämisestä pelottava. Se nimittäin saa monen fuksin miettimään sitä, kuinka kamalaa olisi, jos nyt saisi lähtöpassit yliopistolta ja siirron ammattikorkeakouluun.
Mutta ei hätää, sillä ei kukaan oikeasti ollut ehdottamassa sellaista. Kukaan ei ollut laittamassa ammattikorkeakouluja yliopistoihin tai kaikkia yliopistojen kanditutkintoja ammattikorkeakouluihin.
Kysymys oli siitä, onko nykyinen laki esteenä sille, että koulutusta voitaisiin uudistaa. Ne uudet, paremmat tutkinnot nimittäin kyllä kelpaisivat varmasti jokaiselle. Mutta koska abstrakteista aiheista on vaikeaa väitellä, on helpompaa jäädä tappelemaan siitä, pitäisikö ammattikorkeakoulut ja yliopistot yhdistää.
Jonkinlainen työnjako ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välillä on todennäköisesti tulevaisuudessakin paras tapa huolehtia siitä, että yhteiskunnassa tehdään laadukasta tutkimusta. Aivan eri kysymys on se, millainen tämä työnjako on.
Jos koulutuksen uudistaminen edellyttää nykyiseen lakiin koskemista, totta kai siihen pitää voida koskea. Uudistamisella nimittäin voidaan tarkoittaa kovin monenlaisia asioita. Jos uudistaminen on kiertoilmaus säästämiselle tai tutkimuksen vähentämiselle, se ei ole uudistamista vaan leikkaamista, joten siitä täytyy silloin puhua oikealla nimellä.
Kukaan ei kai tosissaan ole niin tyhmä, että kuvittelisi, että koulutuksessa saataisiin parempaa pienemmällä rahalla. Koska asiasta keskustelu tuntuu olevan näin vaikeaa, sen takana olevan peruskysymyksen kannattaisi juuri nyt olla näin idealistinen: jos saisimme samalla rahalla rakentaa ihan minkälaisen korkeakoulujärjestelmän tahansa, millainen se olisi?
Ainoastaan yksi vastaus on täysin selvä. Ainoa kriteeri korkeakoulutukselle pitää olla laatu. Saatavuus on tärkeää silloin kun sillä tarkoitetaan sosiaalista liikkuvuutta. Saatavuutta ei ole se, että korkeakouluja pitäisi olla mahdollisimman laajasti eri puolella Suomea. Huolehtiminen siitä, että maaseudultakin lähdettäisiin korkeakouluihin, vaikka ne olisivat kuinka kaukana, nimittäin ei ole korkeakoulujen vaan peruskoulun ja toisen asteen koulujen opinto-ohjauksen tehtävä.
Aina on niitä, jotka ymmärtävät laadun parantamisen siten, että uudistaminen olisi oiva keino vähentää henkilökohtaisesti hyödyttöminä pitämiensä alojen tutkimusta. Ei kuitenkaan ole olemassa tutkimusaloja, jotka itsessään olisivat turhia. Sen sijaan voi olla olemassa tutkimusaloja, joiden tutkimus tai opetus jossain korkeakoulussa ei ole riittävän laadukasta.
Moni opiskelija on pettynyt siihen, mitä korkeakoulu tai yliopisto heille tarjoaa. Siksi he tekevät asioita, joista moni on viime aikoina ollut kovin huolissaan: menevät oman alansa töihin kesken opintojen, tekevät graduaan liian pitkään, valmistuvat mutta eivät riittävän hyvinä, jättävät valmistumatta kokonaan, vetelehtivät, suorittavat, eivät ota lainaa, ottavat lainaa ja sijoittavat sen, ovat sekä liian laiskoja että liian intohimoisia ja suorituskeskeisiä ja syövät purkkaa luennolla.
He tekevän niin siksi, että korkeakoulut eivät pysty tarjoamaan sitä, mitä niiden pitäisi pystyä tarjoamaan. Opiskelijoiden muuttaminen ei ole mahdollista, mutta koulutuksen on. Siis, rakkaat korkeakoulut: opettakaa ja tutkikaa paremmin. Olkaa ihan helvetin hyviä niillä aloilla, joissa opetusta tarjoatte. Kyllä sellaisen perässä opiskelijat tulevat vaikka Helsingistä Utsjoelle.
Ei se ole sen vaikeampaa, eikä muuten yhtään helpompaa.
Antti Pikkanen, päätoimittaja
Twitter: @apikkanen