Astioiden kalske ja ihmispuhe kaikuvat tasaisena hälynä korvissa. Ilmassa leijuu currylla maustetun broilerikastikkeen tuoksu. Teinin näköinen tyttö syö salaattia ja virnuilee iPhonelleen.
Vilkaisen hinnastoa. 9,30! Syöminen tässä opiskelijaravintolassa maksaa seitsemän euroa enemmän kuin Unicafessa. Mutta mitä kaikkea sillä rahalla saakaan: salaattia, leipää, lämmintä ruokaa, kahvia. Ja jälkkäriä, syntisiä rahka-mousse-annoksia vaikka joka ikinen päivä. Mikä turmio!
Runsaus ei ole ihme. Tässä koulussa voi opiskella johtamista, markkinointia, rahoitusta ja muita kansainvälisiä bisnestaitoja. Tämä on yksityinen kauppakorkeakoulu Helbus – Helsinki School of Business.
Odotan sinivihreillä käytävillä Helbusin tutustumiskierroksen alkua. Olen hakenut tänne opiskelemaan kauppatieteitä, jotta pääsisin näkemään läheltä, millaista opiskelu Suomen ensimmäisessä yksityisessä kauppakorkeakoulussa on.
Vain viikko sitten lähetin sähköpostilla hakemuskirjeen. Pari päivää sen jälkeen pääsin puhelinhaastatteluun. Haastattelussa kerrottiin, että hakemukseni oli tehnyt henkilökuntaan lähtemättömän vaikutuksen. Olin jo sen puolesta tullut hyväksytyksi kouluun.
Hyväksymiskirje saapui sähköpostiini heti puhelun jälkeen. Siinä sanottiin, että voisin aloittaa opiskelut marraskuun puolessavälissä heti, kun seuraava uusi kurssi alkaa.
Ennen päätöksen tekemistä haluan kuitenkin tutustua kouluun, joten olen tilannut esittelykierroksen. Tutkinto on nimittäin iso investointi, ja toki haluan tietää, mihin olen rahani pistämässä.
Kosketan käytävällä olevaa viherkasvia. Se näyttää muovilta. Se on ihan aito kasvi.
Otan pinkasta esitteen. Kiiltävään paperiin on painettu sinivalkoinen logo, joka kuvastaa jonkinlaisen valtikan ympärillä kiemurtavaa matelijaa. Logo herättää mielikuvia pitkästä ja arvokkaasta historiasta. Ja Harry Potterin Luihuisen tuvasta, jonka nuoret velhot keplottelevat itsensä huipulle keinoja kaihtamatta. Valokuvien nuoret hymyilevät leveästi kameralle ja ovat lukevinaan kirjaa pastellinsävyisissä vaatteissa. Paperin alakulma välittää lupaavaa dataa koulun opiskelijatyytyväisyydestä:
OHJELMA OLI ÄLYLLISESTI STIMULOIVA – 90 % SAMAA MIELTÄ!
KOMMUNIKAATIOTAITONI PARANTUIVAT – 100 % SAMAA MIELTÄ!
OHJELMA ON KEHITTÄNYT ITSEVARMUUTTANI ESIINTYJÄNÄ – 100 % SAMAA MIELTÄ!
Koulun kunniakas historia alkoi 2000-luvun alussa Malesiassa. Siellä Veikko ja Kari Jääskeläisen yritys nimeltä Academy Access tarjosi lukukauden mittaista korkeakouluohjelmaa kymmenen vuoden ajan. Ohjelmaan osallistui yli 500 opiskelijaa neljästäkymmenestä korkeakoulusta eri puolilta Eurooppaa. Samaan aikaan Veikko ja Kari huomasivat uuden markkinaraon Suomesta, jossa useat kauppakorkeakouluihin hakevat jäävät vuosittain ilman opiskelupaikkaa. Koulu vaihtoi nimekseen Helbus ja alkoi tarjota ohjelmaa Suomessa.
Helbusin valtteina ovat helppous ja mutkien suoristuminen. Kouluun pääsee opiskelemaan periaatteessa ken tahtoo, koska vain tahtoo. Hakuaika koittaa kuusi kertaa vuodessa.
Haussa kysytään ylioppilastodistusta. Sitä ei silti välttämättä vaadita, jos pystyy perusteluissa muuten osoittamaan, että kompetenssi riittää. Opetus järjestetään englanniksi, mutta sanaakaan englantia ei hakemuksessa tai haastattelussa tarvitse käyttää. Asenne ratkaisee.
Mutta aina, kun sanotaan, että asenne ratkaisee, oikeasti tarkoitetaan, että raha ratkaisee. Helbus ei saa valtion tukea, joten koulu rahoittaa toimintansa kokonaan lukukausimaksuilla. Yksi lukukausi lähiopetuksessa kustantaa 3950 euroa. Se tekee koko tutkinnon hinnaksi 15 800 euroa.
Helbusin nettisivuilla selitetään, että kaksivuotinen ohjelma tarjoaa tehokkaan väylän kauppatieteiden kandidaatin tutkintoon. Opiskeluja täydennetään Bachelor-tasolle opiskelemalla viimeiset kaksi lukukautta ulkomailla.
Nykyisissä tiloissa Töölössä, Töölöntullinkadulla, Helbus on toiminut kaksi vuotta.
Esitteen selaaminen keskeytyy, kun mies sinapinvärisessä puvussa tulee kättelemään minua.
”Sä olet varmaan meidän uusi opiskelija, hei.”
Tunnen heti oloni tervetulleeksi. Tutustumiskierroksella sinappimies puhuu minulle kuin kierros ei olisi mikään esittely vaan ihka oikea ensimmäinen koulupäiväni. Hän kertoo yksityiskohtaisesti, mikä minua uudessa opinahjossa odottaa.
”Ryhmässä opiskelee noin neljäkymmentä henkilöä. Opetusta järjestetään maanantaista perjantaihin kymmenestä kahteen. Oletko valmis sitoutumaan? Meidän opiskelijoilla on korkea motivaatio. Opiskellaan kurinalaisesti. Kursseilta saa olla kerran pois ilman lääkärintodistusta. Työssäkäyntiä ei suositella, mutta se on tavallaan mahdollista, jos työ ei osu opetuksen päälle.”
Kelalta ei saa opintoja varten tukea, lainaa tai muita sosiaalietuuksia. Helbusin nettisivut tarjoavat kuitenkin innovatiivisen ratkaisun niille, joille tuhansien eurojen lukukausimaksut ovat ongelma. Sivusto kehoittaa ”rohkeasti pyytämään vanhemmilta tai isovanhemmilta tukea opintojen rahoittamiseen”. Siellä muistutetaan, että opiskelu on ”elämäsi paras sijoitus”, jonka kautta ”valmistut nopeammin kuin ikätoverisi” ja ”voit alkaa tienata tekemääsi investointia takaisin aiemmin kuin ikätoverisi”. Menestys ja kansainvälinen ura ovat helppoja ja itsestäänselviä asioita, jotka toteutuvat kyllä, kunhan vähän älyää investoida itseensä.
Kävelemme kohti luokkaa. Sinappimies alkaa kysellä kiusallisen kiinnostuneena taustoistani. Mitä olen ennen tehnyt? Mitä teen nykyään? Koulussa vai töissä? Jahas vai että keikkatöitä? Millasen alan keikkatöitä? Kuinka kauan? Miksi ja mitä?
Selitän epämääräisiä faktoja sitä mukaa kuin ne mieleeni juolahtavat. Selitän tehneeni sitä sun tätä, ööh, mutta menneet ovat menneitä. Kerron, että nyt olen kiinnostunut kauppatieteistä. Tämä Suomen pääsykoesysteemi on vaan niin nihkeä. Kauppakorkean valintakoetta varten pitäisi päntätä jopa pahinta kompastuskiveäni, tilastomatematiikkaa. Sanon, että ei tässä iässä jaksa semmoista rumbaa enää.
Pelkään kuulostavani liian selittelevältä, mutta sinappimiehen ilme kirkastuu. Hän kertoo vastikään lukeneensa eräästä tutkimuksesta, jonka mukaan pääsykoemenestys ei korreloi lähes lainkaan koulumenestyksen kanssa. Eikä koulumenestys puolestaan kerro paljoakaan siitä, kuinka hyvin alalle sopeutuu.
Kävelemme vihreää vahalattiaa pitkin käytävän päähän. Luokkahuoneessa istuu luvatut 40 opiskelijaa. Tytöt supisevat keskenään. Heillä on statuslaukut ja Burberryn huivit kaulalla. Pojat röhnöttävät pulpettien ääressä ja selaavat älypuhelimiaan. Ohi kävelee pahvikupista kahvia hörppivä jäbä, jonka hiukset on vedetty geelillä Robin-tyyppiselle kampaukselle. Nyt mieleen tulee jo yläaste. Sitten tajuan, että suurin osa opiskelijoista on parikymppisiä aivan niin kuin missä tahansa muussakin korkeakoulussa, ja tunnen itseni vanhaksi. Sinappimies kävelyttää minut luokan eteen kättelemään pitkää ja harteikasta opettajaa.
”This is our new student, Elina.”
”Hii, how do YOU DOO” opettaja sanoo. Hän ravistaa kättäni ja skannaa hymyillen päästä varpaisiin. Hymyilen reippaasti. Tunnen, kuinka puna nousee poskiin.
Markkinoinnin luento on juuri alkamassa. Erilaiset diagrammit vilisevät silmissä, mutta sinappimies vetää minut pois luokasta. Ei tätä nyt sentään ilmaiseksi jäädä kuuntelemaan.
Jatkamme kohti opinto-ohjaajan huonetta. Juuri tapaamani opettaja ei ole oikeastaan Helbusin henkilökuntaa vaan eräänlainen pop-up-professori, sinappimies valistaa. Hän on saapunut kouluun Kolumbiasta. Myös Helbusin muut opettajat saapuvat kouluun yhdeksästä eri ”huippuyliopistosta” ympäri maailmaa. Malesiasta, Etelä-Afrikasta, Britanniasta, Amerikasta. Yksi kurssi kestää kolme viikkoa kerrallaan. Tämän jälkeen professorit palaavat kotiyliopistoihinsa opettamaan. Opiskelijat oppivat proffilta eri aksentteja ja kulttuureja. Erinomainen etu, mikäli kansainvälinen ura kiinnostaa.
Helbusin opettajista puhutaan esitteessä professoreina, mutta nimike ei sinänsä kerro mitään opettajien koulutustasosta. Nykyään professoreille ei enää ole laissa säädettyjä kelpoisuusvaatimuksia, vaan yliopistot määrittelevät ne itse. Esitteen mukaan kuitenkin 80 prosentilla opettajista on tohtorin tutkinto. Jos se pitää paikkansa, osuus on korkeampi kuin missään suomalaisessa yliopistossa.
Kysyn sinappimieheltä, miten opiskelijat ovat sijoittuneet työelämään. Siitä ei kuulemma ole vielä olemassa dataa, sillä suurin osa ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoista jatkaa edelleen opintoja. Osa on kuitenkin kuulemma jo opiskeluaikana päässyt oman alan töihin. Kaikki opiskelijat ovat kuulemma päässeet ulkomaille haluamaansa jatko-opiskelupaikkaan. Ja opiskelijatyytyväisyys on tietysti huippuluokkaa.
Sinappimies jättää minut vaaleatukkaisen markkinointipäällikön ja opinto-ohjaajan seuraan.
Vaaleahiuksinen tervehtii minua sirkeästi.
”Hienoa tavata, sinua minä haastattelinkin puhelimessa.”
Hymyilen.
Nainen väläyttää minulle kansainvälistymisen mahdollisuuksia. Kai haluaisin opiskella viimeisenä vuonna myös ulkomailla? It`s so important these days, to travel and to be international. Voisin hakea jatkokoulutukseen Ranskaan, fashion marketing -painotteiseen ohjelmaan. Pariisihan on jo ihan kaupunkina muodista kiinnostuneelle nappivalinta, unelmien fashion-mekka.
Opinto-ohjaajan ilme muuttuu haaveelliseksi. Vaikka hän on jo jättänyt omat opiskeluvuotensa taakseen, hän fiilistelee niitä edelleen. On niin hienoa työskennellä nuorten opiskelijoiden kanssa. On niin suuri ilo nähdä nuoren ihmisen toteuttavan hänen hopes and dreams.
Ilmoitustauluille on kiinnitetty valokuvia koulun professoreista ja opiskelijoista. He hymyilevät käsi toistensa olkapäillä kuin perhe, joka lomailee yhdessä.
Vaaleahiuksinen äityy itsekin muistelemaan omia opiskeluvuosiaan. Kauppatieteiden opiskelu on hänen mukaansa mahtava väylä miltei mille tahansa työuralle. Hän kertoo, ettei hän itse nuorena tiennyt lainkaan, mitä hän elämällään tekisi. Hän halusi matkustaa, elää ulkomailla ja kansainvälistyä. Sitten hän haki ja pääsi Kauppakorkeakouluun. Hän opiskeli, tapasi uusia ihmisiä, matkusti ja työskenteli ulkomailla.
Nyt hän on tyytyväinen työhönsä Helbusissa. Hänestä on mahtavaa nähdä opiskelijoita täynnä motivaatiota ja suunnitelmia. He muistuttavat häntä hänen omasta nuoruudestaan.
Henkilökunta vaikuttaa olevan vilpittömän innoissaan suunnitelmastani ryhtyä ranskalaisen muotitalon toimitusjohtajaksi. Vaikka olemme vasta tavanneet, tuntuu siltä kuin koulu olisi valmis henkilökohtaisesti kannustamaan minua missä tahansa. Halusin sitten Yhdysvaltain presidentiksi tai perustaa siirtokunnan Marsiin, opinto-ohjaaja sanoisi varmaan, että oh that sounds like an excellent plan.
Näin sydämellistä kohtelua ei Helsingin yliopistossa ole tullut vastaan koskaan.
Samaan aikaan tuntuu siltä, kuin olisin kalliissa vaatekaupassa, jonka myyjä yrittää lyödä kaupat lukkoon kehumalla minun ja tuotteen saumatonta yhteenkuuluvuuttta. Oi, se on ihana mekko, se on oma suosikkini ja pukee täydellisesti juuri sinua! Olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että sinun kannattaisi todellakin ostaa se!
Ystävällisyys on ennen kaikkea hyvää asiakaspalvelua. Lähestymistapa muistuttaa tietenkin Amerikasta, jossa koulutus nähdään ennen kaikkea palveluna. Opiskelu merkitsee siellä yksilön sijoitusta omaan tulevaisuuteensa, ei koko kansan oikeutta sivistää itseään ja toisiaan.
Helbus tietää vaikuttavansa suomalaisten korkeakoulujen rinnalla pieneltä ja potentiaalisesti vähän epäilyttävältä tekijältä. Siksi hakulomakkeesta löytyy tällainen kysymys: ”Mikä saa sinut vakuuttuneeksi siitä, että saisit töitä HELBUSin todistuksella, joka ei ole vielä laajasti tunnettu työnantajien piirissä?” Ohjelma ei vastaa suomalaista kandia, vaan brittiläistä Higher National Diploma -tutkintoa.
Sellaista Helbus tarjoaa Suomen korkeakoulujärjestelmän takia. Lain mukaan Suomeen saa tulla vapaasti minkä tahansa maan korkeakoulu tarjoamaan oman maansa tutkintoja. Yksityiset korkeakoulut eivät kuitenkaan voi myöntää suomalaisia tutkintoja, sillä niitä myöntävistä yliopistoista on säädetty laissa.
Tämäkin saattaa tulevaisuudessa muuttua. Yhdysvallat ja Euroopan unioni ovat neuvotelleet kesästä 2013 asti vapaakauppasopimuksesta. Jos sopimus toteutuu, Amerikan mallin korkeakoulusysteemi on askeleen lähempänä Suomea. Silloin Helbusin kaltaisia yksityiskouluja ilmestyisi Suomeen lisää. Kehitys saattaa johtaa tilanteeseen, jossa yksityiset toimijat saisivat luvan tarjota myös suomalaisia tutkintoja. Silloin Helbus ei olisi enää outo poikkeus suomalaisten korkeakoulujen seassa, vaan vain yksi kilpailija monen muun yrittäjän joukossa.
Kierros on päättynyt. Opinto-ohjaajalla ja vaaleatukkaisella ei kuitenkaan vaikuta olevan kiire mihinkään. He hehkuttavat yhdessä ruuan tuoksua ja Amican ravintolaa.
”Siellä syömällä oikeastaan laihtuu, kun ei tee mieli illalla syödä niin paljoa”, vaaleahiuksinen nainen kehaisee.
Nauramme ja sovimme, että tapaisimme pian, kun uusi kurssi alkaa. Silloin kävisin opinto-ohjaajan kanssa läpi opintosuunnitelmiani ajan kanssa. Ensimmäisten koulupäivien aikana sähköpostiini lähetettäisiin lasku, jonka maksettuani ottaisin virallisesti opiskelupaikan vastaan.
Maanantaina, 17. päivä marraskuuta, minulle soitetaan oudosta numerosta. Vastaan puhelimeen. Naisääni kysyy, mitä kuuluu ja miksen ole saapunut kurssille. Ei kai jotain ole sattunut? Pitävätkö suunnitelmani edelleen? Pahoittelen ja kerron, että nyt on sellainen tilanne, että täytyy vielä hetki harkita asiaa. Nainen sanoo ymmärtäväisesti, ettei ole mikään kiire. Voisin aivan mainiosti aloittaa opiskelut vaikka seuraavan kurssin alussa tammikuussa.
Minusta ei ole sanomaan naiselle suoraan, etten aio ottaa opiskelupaikkaa vastaan ollenkaan. Tekee mieli itkeä.
Minkä bisnesgurun maailma minussa menettääkään.
Hakemus, jolla opiskelupaikka aukesi
Helbusiin haetaan netissä vastaamalla allaoleviin kysymyksiin. Oheiset vastaukset ovat toimittaja Iida Sofia Hirvosen vastauksia, joiden perusteella hänet valittiin suoraan opiskelijaksi.
Mitä haluaisit tehdä viiden vuoden kuluttua?
Näen itseni tulevaisuudessa jossakin kansainvälisessä yrityksessä toimitusjohtajana tai muuten vaikutusvaltaisessa asemassa. Haluan ottaa riskejä ja tahdon matkustaa ympäri maailmaa. Olisi hienoa, jos käyntikortissani lukisi tulevaisuudessa ”CEO”. Muoti on aina ollut suuri intohimoni kohde, ja haaveinani olisikin asettua johtotehtäviin jossakin kansainvälisessä muotitalossa.
Hienointa olisi päästä töihin vaikka johonkin huippumuotitaloon kuten Oscar de La Rentalle tai sitten vähän tavallisempaankin vaateketjuun, kuten Zaraan tai Mangoon. Tiedän, että kansainvälisiin johtotehtäviin pyrkiminen kuulostaa melkein liian kunnianhimoiselta suunnitelmalta, mutta minun filosofiani on, että jos ihmisellä ei ole unelmia, ei hän myöskään ansaitse mitään.
Totta puhuen olisi mukavaa myös rakastua ja perustaa oma perhe siinä sivussa. Se ei kuitenkaan riitä. Tiedän hyvin, että nykyaikana nainen ei voi turvautua siihen, että hän löytäisi rikkaan miehen, joka elättäisi ja pitäisi hänestä huolta. Naisella täytyy olla omia unelmia, pääomaa ja aitoja tavoitteita – siksi haenkin nyt Helbusiin!
Kerro jostain tapahtumasta elämässäsi, jossa olet joutunut venymään tai kantamaan vastuuta.
Kirjaimellisesti jouduin sekä ”venymään” ja ”kantamaan vastuuta”, kun ystäväni yllyttivät minut viime kesänä osallistumaan syömishaasteeseen Tampereen American Dinerissa. He lupasivat, että jos vetäisin ”Big Tower” -jättiburgerin kokonaan, he lahjoittaisivat minulle 50 euroa puhtaana käteen. Rohkeana mimminä päätin tarttua niin sanotusti härkää sarvista. Mitäpä minä en sellaisesta rahasummasta tekisi! Kun menimme ravintolaan ja tilasin annoksen, tarjoilijan ilme oli näkemisen arvoinen. ”Ei helvetti, meinasitko oikeasti syödä sen? Sinä kun noin pienikokoinen ja sievä tyttö olet, et selviä siitä!” tarjoilija kauhisteli.
Vastasin ainoastaan nyökkäämällä ja tuijottamalla häntä lujasti silmiin… Olen feministi. En pidä tytöttelystä. Tarjoilija huokaisi ja hetken päästä kantoi eteeni valtavan hampurilaisannoksen päätään pudistellen. ”Omalla vastuulla”, hän mutisi epäluuloisena. Vedin pari joogakoulussa oppimaani shanti-hengitystä ja iskin veitsen medium-tasolle paistettuun pihviin. Haarukallinen kerrallaan tahkosin tietäni annoksessa pidemmälle kuin Frodo Reppuli Mordorissa, kyynel silmäkulmassa, toivon liekki sydämessä. Vaikka vatsalaukkuuni sattui ja silmissä alkoi sumeta, ajattelin: ”Ken leikkiin ryhtyköön, se leikin kestäköön” ja että ”jos tästä selviän, pystyn kyllä mihin tahansa”.
En todellakaan antanut periksi ja pääsin kuin pääsinkin loppuun asti. Lautaselle ei jäänyt murustakaan. Sain t-paidan, valokuvani seinälle ja 50 euroa ystäviltäni. Ystäväni olivat innoissaan ja ylpeitä minusta. Rahat laitoin toki säästöön, jotta voisin investoida ne tulevaisuuttani varten. Tapaus kertoo jotain pelottomasta ja periksiantamattomasta asenteestani elämään. Kun olen jotakin päättänyt haluta, minä kyllä saan sen vaikka harmaan kiven läpi…
Miksi olet kiinnostunut HELBUSin ohjelmasta?
Selasin Helbusin ohjelman läpi, ja koulutuksen kansainvälisyys ja innostavuus tekivät minuun suuren vaikutuksen. Uskon saavani rahoilleni vastinetta eli korkeatasoisen innovatiivista huippuopetusta, joka antaa hyvät eväät kansainväliselle uralle. Helbusin opetus vaikuttaa tehokkaalta, sillä valmistuminen käy jopa kahdessa vuodessa. Tämän seurauksena myös työelämään pääsee kiinni nopeasti.
Se, miksi valinta osui kaikkien maailman korkeakoulujen sijasta juuri Helbusiin, johtuu pitkälti tästä nimenomaisesta tehokkuudesta ja omasta henkilökohtaisesta elämäntilanteestani. Olen jo 26-vuotias, paljon nähnyt ja kokenut. Vuosia on tavallaan ”kulunut hukkaan”, kun olen etsinyt itseäni töistä ja koulutuksista, jotka eivät ole olleet minua varten. Elämä, jota olen elänyt, ei ole ollut omaani. Se on ollut jonkun toisen elämää. Minulla ei ole aikaa odotella kevään pääsykokeisiin asti. Haluan toteuttaa unelmiani tässä ja nyt. Jos nyt olen vihdoinkin löytänyt sen, mitä tulevaisuudeltani haluan, niin miksi siis haaskaisin enää vuosikausia koulun penkillä?
Mikä saa sinut vakuuttuneeksi siitä, että saisit töitä HELBUSin todistuksella, joka ei ole vielä laajasti tunnettu työnantajien piirissä?
Vuosien varrella olen ollut niin työntekijä kuin opiskelijakin ja olen vakuuttunut siitä, että työnhakupuuhissa on kyse ennen kaikkea asenteesta. Tutkinto ja pätevyys ovat tietenkin hyödyllisiä asioita, mutta papereita tärkeämpää on se, että uskoo itseensä eikä anna periksi. Mielestäni se, onko ihmisellä paperit koulusta x vai koulusta y, ei ole oikeastaan kovinkaan merkityksellistä. On yksilöstä itsestään kiinni, onko hän aidosti saanut koulusta jotain irti vai ei. Luotan siihen, että voin poimia oppitarjonnasta juuri ne asiat, jotka edistävät omia henkilökohtaisia uratavoitteitani.
Luulen, että innostuneella asenteella ja tietämykselläni voin näyttää tulevaisuuden työnantajillekin sen, että koulutukseni ei ole mitään humbuugia vaan täyttä asiaa. Isäni on puoliksi amerikkalainen. Jenkeissä se on ihan perusjuttu, että itselle sopivaan koulutukseen panostetaan, vaikka siitä joutuisi vähän maksamaankin. Siellä tiedetään, että koulutuksen hankkiminen on aina riskinottoa. Kaikki eivät voi onnistua, mutta menestys on melkeinpä väistämätöntä niille, ketkä ovat valmiita tekemään eniten töitä tavoitteidensa eteen. Siksi niihin suhtaudutaan siellä vakavasti ja kunnianhimoisesti. Ehkä juuri isältä olen perinyt tällaisen vähän epäsuomalaisen asenteen, että ei pidä hävetä sitä, että investoi itseensä.
Miksi uskot englanninkielen taitosi olevan riittävä ymmärtääksesi eri opetustilanteissa puhuttua ja kirjoitettua englantia sekä pystyäksesi esittämään ajatuksesi suullisesti ja kirjallisesti?
Kuten edellisessä vastauksessa kirjoitin, isäni on puoliksi amerikkalainen, joten olen tottunut kuuntelemaan leveää Teksasin aksenttia kotona jo pikkutytöstä lähtien. En harmikseni voi kuitenkaan sanoa olevani kaksikielinen, sillä minut on kasvatettu hyvin pitkälti suomen kielellä. Toki olen suorittanut englannin normaalin pitkän oppimäärän aikanaan lukiossa, hyvin tuloksin. Ylioppilastodistukset eivät kuitenkaan kerro koko totuutta ihmisen kielellisestä osaamisesta. Uskon, että kielitaito on jälleen kerran yksi asia, joka voidaan oppia pitkällä juoksulla vasta käytännön tilanteissa, tosi paikan edessä. Englannin kielen taitoni ei ole vahva niinkään yo-tutkintojen vuoksi vaan ennen kaikkea siksi, että katson jatkuvasti englanninkielisiä tv-sarjoja sekä elokuvia. Tietenkin bisnesalan ammattisanasto on minulle uusi haaste ja arkena tulee englantia harvoin käytettyä. Onneksi on mahdollisuus hakea koulutukseen, jossa pääsee käyttämään englannin kieltä aktiivisesti.
Kielen oppimisessa keskeisintä on motivaatio, ja motivaatio on tietysti minulla hyvin korkealla. Tavoitteeni on, että päivittäinen istuminen englanninkielisillä luennoilla tulee nostamaan kielitaitoni ”nextille levelille”, sellaiselle tasolle, että pärjään hyvin myös kansainvälisillä työmarkkinoilla.
Toimittaja ei kertonut olevansa toimittaja. Se on Journalistin ohjeiden mukaan sallittua, jos aiheella on yhteiskunnallista merkitystä eikä tietoja pysty muuten hankkimaan. Ylioppilaslehti halusi testata Suomen ensimmäisen yksityisen kauppakorkeakoulun sisäänpääsykriteereitä.
Kuvitus: Jaakko Suomalainen.
