Life coachit eivät ole enää pelkästään köyhän miehen psykologeja, sillä nykyään coachingia voi opiskella huippuyliopistoissa. Coach ei yritä parantaa mielenterveysongelmia, vaan hän haluaa tehdä menestyvästä ihmisestä vielä menestyneemmän.
Kalifornian Ventura Harborin aalloilla keinuu purjevene. Veneen nimi on Cuidado, joka tarkoittaa espanjaksi huolenpitoa. Veneessä asuu nainen nimeltään Vikki Brock. Hän on coach, vapaasti suomennettuna eräänlainen henkilökohtainen valmentaja.
Cuidado on paitsi koti, myös coach-Vikkin työpaikka. Silloin kun Brock ei harrasta kajakointia koiransa Djangan kanssa, hän vastaanottaa kajuutassa puheluita Yhdysvalloista, Euroopasta, Lähi-idästä, Afrikasta, Aasiasta ja Latinalaisesta Amerikasta. Siitä hän saa kuukausipalkkansa.
Brockin mukaan ihmiset, jotka soittavat Cuidadoon säännöllisesti, ovat yritystensä tähtiä tai kenties lahjakkaita yksilöitä, joilla on jokin sokea piste, joka hidastaa heidän menestymistään.
Se voi esimerkiksi olla keskittymisvaikeudet tai monikansallinen tiimi johdettavana. Brock tietää harvoin etukäteen, mistä asiakas tarkalleen haluaa puhua.
Mutta yhden asian hän tietää aina. Satelliittiyhteyden toisessa päässä on menestynyt ihminen, joka haluaa menestyä vielä paremmin.
Vikki Brock on tehnyt väitöskirjan coachingin historiasta. Hän on kaukana ammattikunnan stereotyypistä, jonka mukaan life coach on puoskari jostain kirjekurssin suorittaneen poppamiehen ja yhdellä pisteellä psykologian pääsykokeissa rannalle jääneen terveydenhoitajan välimaastosta.
Brockilla nimittäin on Washingtonin yliopiston maisterintutkinto johtamisesta. Hän työskenteli parikymmentä vuotta konsulttina muun muassa lentokoneita ja ohjuksia tehtailevassa Boeing Companyssa. Vuonna 1995 hän päätti ryhtyä coachiksi.
”Olin yksi varhaisista ihmisistä alalla. Monet coachit ovat elinikäisiä oppijoita, ja minä olen yksi heistä.”
Kymmenen vuotta myöhemmin hän pääsi vapaaehtoisena mukaan, kun joukko korkeakouluttautuneita coachingin pioneereja perusti The Foundation of Coaching -nimisen säätiön rahoittamaan caoching-tutkimusta vuonna 2005.
Samoihin aikoihin Harvardin yliopiston suurimmassa psykiatriaan erikoistuneessa opetussairaalassa sai alkunsa coachingin ja positiivisen psykologian aloite, johon myös Brock lähti mukaan. Aloitteen tavoitteena oli perustaa ”akateeminen koti coachingille ja positiiviselle psykologialle, jotta ihmiset voisivat saavuttaa huippusuorituksensa ja -terveytensä”.
Pari vuotta myöhemmin Harvardin lääketieteellisen tiedekunnan tiloissa kokoontui ensimmäistä kertaa kansainvälinen coaching-tutkimuksen foorumi, jossa coaching-tutkijat kehittivät yhdessä sata ehdotusta tulevien tutkimusten pohjaksi. Foorumin ehdotukset johtivat Harvardissa coaching-instituutin perustamiseen, joka käyttää vuosittain satoja tuhansia dollareita alan tutkimukseen.
Harvardin instituutissa pyritään siihen, että coaching vapautuisi poppamiehuuden taakasta ja saisi vakaan tieteellisen pohjan. Siellä coachingia ei kuitenkaan voi varsinaisesti opiskella. Mutta monissa muissa yliopistoissa voi. Esimerkiksi yhdeksi maailman parhaista yliopistoista toistuvasti arvioidussa newyorkilaisessa Columbiassa.
Coachingin tieteellinen teoria pohjaa muun muassa psykologi Abraham Maslow`n vuonna 1943 julkaistuun tarvehierarkiaan. Maslow esitti elämän itsensä toteuttamisen pyramidina, jossa ihmisen ensisijaiset tarpeet, kuten hengittäminen, syöminen ja nukkuminen, asettuvat pohjakerrokseen. Niiden täytyttyä pääsee sukkuloimaan ylöspäin: luovuuden ja ”sisäisen potentiaalin” kaltaiset tarpeet asettuvat värikkään triangelin huipulle. Menestynyt yksilö on siellä.
Pyramidin huippukin on tuulinen paikka. Ongelma liittyy yleensä siihen, että päivässä eivät tunnit riitä, jotta voisi olla täydellinen kaikessa. Silloin tarvitaan coacheja, kuten Vikki Brockia.
Hänelle onkin juuri tulossa puhelu.
Asiakas: ”Haluaisin todella saavuttaa lisää tasapainoa työni ja elämäni välille. Työskentelen 80 tuntia viikossa, ja kun tulen kotiin, pöydässä ei ole illallista ja lapseni ovat jo menossa nukkumaan. Taidan olla palamassa loppuun.”
Coach-Vikki: ”No niin. Katsotaan ensi viikkoa. Kuinka monen tunnin ajan voisit omistautua työlle ensi viikolla?”
A: ”Ensi viikolla aion olla töissä vain kymmenen tuntia päivässä. Sen jälkeen menen kotiin. Viiden päivän ajan.”
C: ”Ok, se on hieno parannus. Miten aiot toteuttaa tämän?”
Tällaista Brock tekee päivästä toiseen Cuidadossaan.
”Ihmiset haluavat menestyä”, Brock toteaa. ”He kaipaavat henkilökohtaista apua onnistuakseen. Mutta ystävät ja perhe eivät enää aina täytä tätä roolia.”
Aikana, jolloin Cuidadoon soittaminen sunnuntaiaamuna kello kuusi ei vielä ollut vaihtoehto, asiakkailla oli varmaankin muita keinoja selviytyä pattitilanteistaan. Tai kenties he vain hyväksyivät sen, etteivät kyenneet jatkuvasti olemaan samanaikaisesti loistavia niin johtajina kuin rakastajinakin. Onko dilemma mahdollista ratkaista?
Monet uskovat, että on – ja nimenomaan yliopistoissa.
”Kyse on vastuullisuudesta. Itse esimerkiksi opetan kaikkia teorioita, jotka luovat perustan alalle. En usko, että coachit tekevät samoin ei-akateemisissa ympäristöissä”, sanoo Paulette Rao. Rao suunnittelee ja opettaa kursseja New York Universityssä ja toimii International Coaching Federationin New Yorkin jaoston presidenttinä.
International Coaching Federation eli ICF on coachien oma yhdistys. Sillä on 132 paikallisjaostoa ympäri maailmaa. ICF myöntää coacheille sertifikaatteja ja velvoittaa jäseniään seuraamaan eettistä koodistoaan. Nettisivuilla sanotaan, että ”ihmiset ovat avoimempia ajatukselle siitä, että he ovat itse vastuussa omasta elämästään, ja coaching auttaa heitä nimenomaan siinä”.
ICF pyrkii tekemään itsesäännellystä alasta säännellympää, ja siihen Raon mukaan tarvitaan yliopistoja.
”Jos menet Guccin liikkeeseen, ostat Guccin vaatteita. Jos menet Tom Fordille, ostat Tom Ford -vaatteita. Jos menet positiivisen psykologian kouluun, saat positiivista psykologiaa, mutta jos menet yliopistoon, pääset käsiksi kaikkiin teorioihin, joista voit valita”, Rao sanoo ja alkaa luetella:
”Aikuisoppimisen teoria, neurotiede, kognitiivis-behavioraalinen teoria, positiivinen psykologia, muutosteoria, systeemitiede.”
Suosiosta päätellen teorioiden mahdollisuuksiin uskotaan. Columbia-yliopiston coaching-ohjelman professori Terrence Maltbia kertoo, että heidän jonotuslistallaan odottaa tälläkin hetkellä noin sata henkilöä.
Maltbian mielestä coachingin suosiota selittää maailman jatkuva monimutkaistuminen. Ja se, että ihmiset ovat hirvittävän stressaantuneita.
”Uskon, että työpaikka on vain mikrokosmos laajemmasta yhteiskunnasta”, hän sanoo. ”Ympärivuorokautinen tavoitettavuus johtaa siihen, että avainsana sekä töissä että elämässä muutenkin on monimutkaisuus.”
Eri asia on, voiko ongelmiin löytää yksinkertaisia patenttiratkaisuja edes yliopistokoulutuksen jälkeen.
Vikki Brock tuntuu uskovan, että voi. Ja niin taitaa uskoa hänen asiakkaansakin, joka haluaa muuttaa 80-tuntisen työviikkonsa 50-tuntiseksi.
Hän nimittäin soittaa Brockille uudestaan.
Coach-Vikki: ”Kuinka monta tuntia teit töitä viime viikolla?”
Asiakas: ”Työskentelin 12-14 tuntia päivässä.”
C: ”Hei. Sanoit, että haluat tätä. Toimintasi ei ole linjassa sen kanssa, mitä sanoit haluavasi tehdä. Mitä tässä tapahtuu? Vaikka väität, että haluat toimia näin, lienee selvää, että se ei ole sinulle tarpeeksi tärkeää.”
Brockin mukaan ongelma johtuu ristiriidasta, joka asiakkaalla on tavoitteensa ja tekemisensä välillä. Siksi hän kehottaa miestä tekemään valintoja.
Samaa kehotetaan esimerkiksi Tiny buddha – simple wisdom for complex lives -blogissa: alisuorittamisen ja ylisuorittamisen välillä sijaitsee harmaa alue, jossa kasvu ja läsnäolo ovat molemmat mahdollisia.
Sen tilan löytäminen vaatii päätöksiä, tietoisia valintoja.
Teksti: Veera Voutilainen
Kuvitus: Jaakko Suomalainen
