Tosi-tv välittää surullisen yksipuolista kuvaa mieheydestä, kirjoittaa Antti Berg.
Katsoin koko syksyn naisille suunnatulta AVA-kanavalta tosi-tv-sarjaa nimeltä Iholla. Sarjassa oli joukko tavallisia ihmisiä, jotka kuvasivat käsikameralla elämäänsä vähän niin kuin tekisivät videopäiväkirjaa. Heitä yhdisti se, että he olivat jonkinlaisen elämänmuutoksen edessä ja valmiita puhumaan siitä.
Iholla-sarjan kahta aiempaa tuotantokautta olen katsonut silloin tällöin, mutta ensimmäistä kertaa istuin tv:n edessä sohvaan liimautuneena. Syy oli päähenkilöissä. He olivat ensimmäistä kertaa miehiä. Ohjelman ensimmäisen jakson nimikin lupasi, että ”puhuu ne miehetkin”.
Huh, innostuin niin, että käteni hikosivat.
Miehet ovat aina kiinnostaneet minua, sillä sellaiseksi minuakin on kutsuttu koko elämäni. Mutta silti miehenä olo on askarruttanut päiväkotiajasta lähtien. Tarharyhmässäni kaksi poikaa halusivat todistaa rohkeutensa käyttäytymällä sääntöjen vastaisesti, joten he ottivat toisiaan kädestä kiinni, ryhtyivät villiin paritanssiin ja pusuttelivat toisiaan.
En voi unohtaa sitä, koska siitä lähtien olen miettinyt, mitä sääntöä he rikkoivat.
Iholla-sarjan viidestä miehestä neljää yhdisti se, että heidän käytöksessään näkyivät sellaiset miehiset piirteet, joiden kaiketi pitäisi olla väistymässä.
Yksi miehistä ei ollut tippaakaan kiinnostunut vaimonsa tulevasta synnytyksestä. Kaksi miehistä jätti siivoamisen ja arjenhallinnan puolisoilleen. Neljä ei puhunut tunteistaan, kun oli riitaa puolison kanssa lapsenhoidosta tai elämä oli huomattavan yksinäistä.
Ymmärrän piirteet täysin, sillä olen nähnyt niitä isässäni ja isoisissäni. Iholla-sarjan miehet lähinnä vaikenivat tunteistaan ja parisuhteestaan käsikameran edessä. Vaikea sanoa, onko sääntö oma vai ulkoa tullut. Ainakaan julkisuutta osallistujat eivät pelänneet, päinvastoin.
Mukana oli X Factorissa laulanut vammaistenhoitaja-Yrjänä, joka puhuu avoimesti lapsettomasta parisuhteestaan. Mutta hänkään ei halunnut itkeä kameralle, eikä hänen puolisonsa hakeutunut kameran eteen vaan oli pikemminkin kuvan reunassa tai ulkopuolella. Toisin oli esimerkiksi ensimmäisellä tuotantokaudella, jossa arkkitehti Maria Nordin toi mukaan paitsi omat tunteensa myös miehensä Reino Nordinin, joka näytti joissakin otoksissa selvästi turhautuneelta kameraan.
Tosin on totta, että vaikeneminen on pitkään yhdistänyt kuvaa suomalaisesta miehestä. Ajatelkaa nyt vaikka Linnan Tuntematonta sotilasta, jossa puheliaisuuskin selittyy synnyinseudulla. Jos avaa suunsa, on turkulainen tai karjalainen, siis lähes ruotsalainen tai venäläinen.
Vaiteliaiden valinta ärsytti osaa sarjan katsojista, ja keskustelupalstoilla useat kysyivät samaa: minkä takia nämä ihmiset ovat hakeutuneet sarjaan?
Vaikka kyllä sarja onnistui kertomaan myös toisenlaisen miehen elämästä.
Helsinkiläinen yh-iskä, biojätekuski-Jukka itki, kun lapsi näytti ylpeältä päiväkotijuhlan päätteeksi, ja tärisi hermostuneena ennen treffejä höpöttäen kameralle, mitä sylki suuhun tuo. Hän leipoi ja tuumaili, että kyllä miehen pitää saada leipoa, vaikkei se niin miehinen juttu olisikaan.
Hän ei näyttänyt miettineen kovinkaan paljoa, mitä kaikkea kameralle näyttää. Ja se teki hänestä niin välittömän ja aidon, että katsoin sarjan jokaisen jakson vain voidakseni myötäelää hänen pieniä ilojaan ja surujaan.
Kun häntä vertasi muihin, näki, että sarjan muiden miesten miehinen käytös on laskelmoidumpaa. He ovat valinneet tarkemmin, mitä itsestään näyttävät.
Ja tuo valinta näytti kismittäneen myös sarjan tuotantotiimiä, kun jaksot muistuttivat hetkittäin ironisine musiikkivalintoineen ja leikkauksineen enemmän Satuhäitä kuin lempeähenkistä dokumenttidraamaa.
Mielenkiintoisia sarjan tuppisuisista miehistä teki se, että he yhdenmukaisesti näyttivät, miten miehen rooli on muuttunut. Se ei perustu välttämättä jörrikkyydelle, hiljaiselle nököttämiselle olohuoneen nurkassa.
Sarjan miehet nimittäin pitivät huolta ihostaan tai parrastaan. Oikeastaan kaikki heistä pitivät huolta kunnostaan. Suurin osa halasi niin lastaan kuin puolisoaan. Yhdelle miehistä pipo oli asusteena niin tärkeä, että sitä oli pidettävä pakkasella ja helteellä, ulkona ja sisällä.
Ja vaikka he osittain muistuttivat ehkä isiämme, heistä tuli ennemminkin mieleen hemmoteltu isoveli. Sellainen, joka näyttää tarpeen tullen, missä on kaapin paikka, mutta muuten loikoilee sohvalla. Joka hoitaa lampunasennukset ja kyyditykset mutta saa erikoisluvalla laistaa siivouksesta. Se on nuorempien sisarusten hommaa.
Tiedän kyllä, mistä puhun. Hiljattain pelasin innoissani tietokonepeliä, kun puolisoni siivosi vessan hajulukon ja suihkun lattiakaivon. Koska olimme puhuneet niiden siivoamisesta edellisenä päivänä. Hänelle puhe siivoamisesta oli arkinen juttu, joka toteutettiin seuraavana päivänä, minulle ennemminkin aiesuunnitelma loppuviikolle.
Mutta jotakin yksipuolista näissä isoveljissä silti oli. He olivat Uudeltamaalta ja asuivat tai kävivät säännöllisesti pääkaupunkiseudulla. Heidän ikäeronsa olivat melko pieniä, nuorin oli 24-vuotias, vanhin 39. Heistä kolme oli parisuhteessa ja kolme huomattavan timmissä kunnossa.
Kaikki heistä olivat ainakin kameran edessä heteroita, jotka käyttivät alkoholia, eivät tunnustaneet minkäänlaista uskoa ja joille perhe oli tärkeä.
Vaikka sopivien arvojen ja asenteiden rajat vaihtelevat ajasta ja paikasta toiseen, Iholla-sarjan miehistä vain yksi rikkoi selvästi aikansa ja paikkansa rajoja.
Enkä tarkoita tällä sitä, että sarjassa täytyisi olla bb-talosta löydetty feminiininen homo, joka kiljuu falsetin rajoilla. Sekin on yksi säännönmukaisuus, tutumpi toki toisenlaisissa tosi-tv-ohjelmissa.
Ajattelen sotkamolaista pitkäaikaistyötöntä, jolla ei ole liiemmin unelmia tai parisuhdetta, ja kempeleläistä vanhoillislestadiolaista, jolla on perhe jo 18-vuotiaasta lähtien.
En edes tiedä, onko Kempeleessä yhtään 18-vuotiasta lestadiolaista.
Silti ehkä heidän tarinansa olisivat erilaisia kuin Iholla-sarjan velikultien, joiden elämää väritti sekin, että heille tapahtui lähinnä onnellisia asioita. Yksi sarjan miehistä sai ensimmäisen omistusasuntonsa, toinen uuden työpaikan ja asunnon Helsingissä, kolmas tanssitaitoja ja neljäs sittemmin lapsen pitkän lapsettomuuden jälkeen.
Eikä tämä tarkoita sitä, että Iholla-sarjan tehtävä olisi ollut kertoa pienpaikkakuntien tai epäonnisten miesten elämästä.
Silti tosi-tv-julkisuudessa tällaisetkin miehet ovat yhä harvinaisuus. Se kertoo siitä, mihin oma ja ohjelmantekijän katse kohdistuu. Joka taas kertoo siitä, että mieskuvan muutos on hankalaa, jos emme katso muualle.
On edelleen tavallista, että naiset käyttävät yhä huomattavasti enemmän aikaa lasten- ja kodinhoitoon kuin miehet. Tästä on tilastotietoa esimerkiksi Kuluttajatutkimuskeskuksella. Ja kyllä, samassa tilastossa miehet nikkaroivat enemmän kuin naiset.
Mutta millaisia eroja miesten välillä on?
En minä tiedä. Minun kuplassani miehet ovat säännönmukaisesti kaikki samanlaisia: älykkäitä, huomaavaisia ja joskus monomaanisia besserwissereitä.
En silti uskalla olettaa, että he olisivat samanlaisia. Että jokainen haluaisi perheen tai avioliiton. Tai liiton. Tai naista.
Silti sellaisen tarinan haluaisin nähdä joskus tosi-tv:ssä. Jotain, joka ei vastaa sitä, mistä minä, akateemisesti koulutettu, parisuhteellinen ja keskiluokkaan kiipivä opiskelija, haaveilen.
Sillä eivät kaikki voi haluta samoja asioita. Eivätkä ne rohkeat ihmiset ole minnekään kadonneet.
Teksti: Antti Berg
Kirjoittaja on entinen liikennemyymälätyöntekijä, joka kuunteli iltaisin rekkamiesten huolia.
