Kun olin ensimmäisellä luokalla, koulussa järjestettiin kysely. Siihen sai vastata anonyymisti tai nimellään. Kysymyksiä oli kaksi, ja ne kuuluivat näin: ”Onko sinua kiusattu koulussa?” Ja: ”Oletko nähnyt, että jotakuta olisi?”
Kyselyn aikana meille, 7-12-vuotiaille, jaettiin esitteitä, joissa asioista puhuttiin oudoilla sanoilla. Parhaiten niistä jäi mieleen sana ”nollatoleranssi”. Nollatoleranssi julistettiin sen vuoden aikana niin kiroiluun, päihteisiin, koulukiusaamiseen kuin purukumiinkin.
Kukaan meistä ei koskaan ymmärtänyt, mitä sillä tarkoitettiin. Mutta sen tiesimme, että purkkaa sai jauhaa, kirosanoja viljellä ja tupakkaa polttaa, kunhan opettaja ei näe.
Kuukauden päästä kyselyn tulos julkaistiin. Se oli yksiselitteinen: koulukiusaamista ei ole.
Kyselyn avulla opettajat saivat pestyä kätensä vastuusta. Heillä oli jotain, jonka pohjalta pystyi pitämään vanhempainillassa esitelmän. Kertomaan, että oli tällaisia juoruja, ja nyt ne on todistettu vääriksi.
Tämä ei tietenkään ollut totta. Ihan jokainen tiesi, keitä sillä luokalla kiusattiin. Tai ehkä ei sittenkään.
”Kuinka olisin voinut toivoa, että kiusaaminen loppuu, kun vika oli ilmiselvästi minussa?” kysyy ruotsalainen taiteilija Anna Odell lokakuun Ylioppilaslehden jutussa. Odellin esikoisohjaus Luokkajuhla tulee Suomessa elokuvateattereihin marraskuussa. Se kertoo hänen omista koulukiusaajistaan.
Odellin sitaatti on osuva tiivistys: kukaan ei kouluaikoina ajatellut koulukiusaamista koulukiusaamisena. Ei kiusaaja, kiusattu eikä opettaja.
Kiusattu nimittäin ajattelee olevansa huono, kelvoton, ja ansaitsevansa kaiken sen, mistä häntä kiusataan.
Kiusaaja puolestaan ajattelee, että tuo haisee pahalta, sillä on rumat vaatteet tai että se puhuu ärsyttävästi. Hänestä nälviminen on vain totuudenmukaista.
Valitettavan usein kiusaajan tavoin ajattelee myös opettaja. Että luokassa nyt vain on suosittuja ja epäsuosittuja oppilaita, ja se on täysin luonnollista. Kenties siksi, että näin on ollut myös opettajan omalla luokalla.
Saattaakin käydä niin, että opettajasta tulee kiusaaja. Silloin hän kääntyy oppilasta vastaan, joko mukamas hyväntahtoisesti (Pekka on huumormiehiä, Pekka nauraa itsekin omille hölmöilyilleen) tai pahantahtoisesti (Pirjo-Riitta ei vain osaa pysyä paikallaan ja käyttäytyä).
Kumpikaan tuskin on tiedostettua, mutta sillä lailla kiusaaminen yleensä tapahtuu. Kohde, se mystinen kiusattava, tuntee sen häpeänä, nöyryytyksenä ja itseinhona. Häpeänä siitä, että on sellainen, tai siitä, että pitäisi muka vain osata nauraa itselleen. Siinä ei auta, kun joku sanoo, että älä välitä, ne ovat vain kateellisia. Sen ajattelumallin oppii korkeintaan vasta aikuisena.
Jos käy hyvin, tunne muuttuu joskus voitonriemuksi, mutta vasta joskus paljon myöhemmin. Jos käy huonosti, se muuttuu vitutukseksi, vihaksi ja kostonhaluksi. Se on vaarallista.
Ruotsissa Anna Odellilta on kysytty, oliko hänen elokuvansa kosto entisille kiusaajille. Oli tai ei, Odell on todennäköisesti ja toivottavasti oppinut kääntämään menneisyytensä voitokseen: koska minulle kävi mitä kävi, minusta tuli tällainen.
Se ei silti tarkoita, että kokemukset olisivat olleet sen arvoisia. Niin Odellkin on vastannut. Eivätkä ne koskaan ole. Kiusaaminen on sitä, että ihmiseltä viedään arvo ja oikeus olla olemassa.
Siksi toivon, että sinä, hyvä opettajaopiskelija, mietit motiivejasi kouluttautua opettajaksi. Onko sinulla muita syitä kuin se, että koulussa ehkä oli itselläsi kivaa ja huoletonta?
Ja sinä, joka opintojesi alussa vannoit, ettei sinusta ikinä tule aineenopettajaa, koska vihasit koulua niin paljon – mieti vielä uudelleen. Sinulla voi olla alalle jotain annettavaa.
On tietysti resurssipulaa, on lomautuksia, on kiire, on isoja ryhmäkokoja ja hankalaa keskittyä oppilaisiin yksilöinä.
Ne ovat selityksiä, mutta ne eivät kelpaa. Lääkärikään ei voi sanoa, että tänään pitää tehdä keuhkonsiirto vähän vasemmalla kädellä, koska on kiire.
Teksti: Antti Pikkanen
